Odotettu vieraamme.
Juhannus oli jo mennyt. Kesä oli parhaassa kukoistuksessansa.
Tavallisia kesätöitä toimittelimme entiseen tapaamme ja asuimme
Vierimällä. Helmikankaan väen kanssa emme paljon asioineet, ainoastaan
puhua kuulimme, että emäntää usein vaivasi itku ja hammasten kiristys,
kun hänen lempilapsensa oli jätetty ulkomaalaiseen laivaan Raahessa.
Niin kerrottiin. Mutta isäntä ei ollut juuri millänsäkään, juuri kuin
hänelle ei olisi mitään tapahtunut; vaikka oli niin äkkiä kadottanut
ainoan poikansa. Niin välinpitämättömäksi huhu tiesi isännän kertoa.
Mutta olihan heillä tytär jälellä, jolle heidän molempain nyt oli
antaminen rakkautensa. Olisihan luullut tuon ihanan sinisilmä Kreetan
kainoudellansa ansainneenkin hurjapäisen veljensä osan ja etu-oikeuden
vanhempainsa suosiossa. Mutta Helmikankaalla ei oltu, ei eletty,
niinkuin muissa ihmisissä, eikä tytär ollut äidin lemmikki, niinkuin
tavallisesti, vaan oli vakaisen ja suoran luonteensa tähden äitinsä
vihatti. Enemmän kuitenkin, jollei täydellisestikään, oli hän isänsä
suosikki. Tyttären suora ja teeskentelemätön luonne oli monasti
isällekkin vastenmielinen, sillä tuo Helmikankaan isäntä oli hyvin
monikoukkuinen. Mutta oli hän, mikä oli. Varmaa on, ettei Kreeta ollut
kummankaan, ei isänsä eikä äitinsä kaltainen, vaan oli kuin jostakin
toisesta perheestä tuohon oikulliseen joukkoon heitetty joululahja --
koko talon kaunistus. Mutta jättäkäämme nyt Helmikankaan väki rauhaan
ja katsokaamme, mitä muuta samaan aikaan tapahtui.
Oli päivä mitä ihanimpia, Heinäkuun ensimmäisiä, kun korjaelimme
peltomme aitaa maantien varrella. Tuli hevonen Oulusta päin, kärryt
perässä, ja kärryissä istui mies ja nainen. Minä vilkasin vähän
matkaajiin, jotka hiljaiseen ajoivat ohitsemme, ja tunsin molemmat.
Mies oli äitini eno ja nainen Tolpan Pirjon tytär, Katri.
He olivat niin vahvasti vaatetetut, kuin pitkämatkaiset konsanaan, ja
minä huikkasin äidilleni: Enonne meni siinä. Tämä vaikutti äidissäni
kiireen juoksun ja minä juoksin äitini perässä ja niin me saavutimme
heidät. Aspela katsoi taaksensa ja huudahti:
-- Kah, siinähän te olettekin, ajoin sivuitse ajatuksissani.
-- Ajakaa vaan eteenpäin, kehoitti äitini, meidän mökkimme on palanut
ja me asumme Vierimällä.
-- Ohoh! Vai Vierimällä -- se on tuttu mies minulle. Mutta kuinka Mari
sentään on ehtinyt vanhentua siitä ajasta, kuin pienenä, noin
kymmenvuotiaana tyttönä näin, puheli äitini eno ja laskeusi alas
kärryistä, tervehtimään meitä molempia.
-- Terveisiä Kemistä! Tunnetteko tuota matkatoveriani? Leski -- eikö
niin?
-- Katri, sanoin minä.
-- Pirjon Katri, toisti äitini.
-- Mari, sanoi Katri, hänkin astuen kärryistä, äitini kuoli ja mieheni
kuoli, ja -- -- -- ja lapsi -- -- Vieläkö isänne elää, Mari?
-- Vielä, rovasti on kuollut, oletteko kuullut? Keväällä.
-- Kyllä, onnettomia tapauksia, sanoi Katri.
Nyt ajettiin hiljaa hevosta edellä ja me kaikki kävelimme. Mutta kun
olimme pääsemässä Vierimän pihaan, muistutti äitini minulle:
-- Meneppäs, Heikki, ottamaan kirves pois, kun unehtui, vievät --
ymmärräthän?
Minä juoksemaan aika vauhtia takaisin päin enkä olisi mielestäni
joutanut, kun juuri vieraita tuli. Pian olin aidan korjauspaikalla ja
pysäytin juoksuni vauhtia kirveen luona; vaan en olisi joutanut
kumartamaan kirvestä maasta ottomaan. Kolme eri kertaa tapasin
kädelläni kirvestä, vaan kirveenvarsi ei sittenkään noussut käteeni.
Silloin vasta, kun liika vauhti oli ruumiistani ohitse ja minä saanut
vakavan tasapainon seisomiselleni, sain kirveen käteeni ja juoksin sen
kanssa Vierimälle.
Sillä välin olivat jo vieraat ehtineet huoneeseen ja äitini riisui
hevosta, mutta minä ehätin hyppäämään hevosen selkään kärryjen aisan
päältä ja ratsastin joelle hevosta juottamaan. Minä istuin hevosen
selässä koko juottomatkan, ja kun ratsastin takaisin, niin vanhan
tapani mukaan ratsastin tallin ovesta sisälle, niinkuin monasti olin
tehnyt Vierimän hevosellakin, mitään vahinkoa saamatta. Mutta nyt ollen
liian innossani unehutin tallin ovessa kumartua, ja ovenpäällys kaatoi
minun selälleni hevosen selässä, josta asemasta putosin tallin
permannolle, ei kuitenkaan selälleni, vaan nenälleni.
Tämä tapaus harmitti minua hyvänpäiväisesti. Säikähtyneenä nousin hyvin
vitkaan ylös. Kun vähän aikaa seisoin, alkoi veri nenästäni vuotaa ja
minä juoksin kaivolle. Veren vuoto nenästäni saattoi äitini ulos minun
tyköni, sillä hän oli sen akkunasta nähnyt. Äitini kaatoi niskaani
kylmää kaivovettä ja kysyi: Kuinka sinä nenäsi loukkasit?
-- Putosin!
-- Istu vastakin hevosen selässä tallin ovessa, että vastakin saat
leveän nenän, sanoi äitini.
-- Empä istukkaan, vakuutin minä, mutta itsekseni ajattelin: Leveä nenä
ja vieraita, oivallista harmia ja häpeätä.
-- Onko linementtiä? kysyin sukkelaan äidiltäni. Sillä ajattelin
linementin auttavan nenääkin.
Äitini otti minua kädestä kiinni, taluttaaksensa minut sisään vierasten
luokse. Minä ponnistin kaikki voimani, päästäkseni tuosta häpeästä,
mutta turhaan. Pian seisoin vierasten edessä ja äitini sanoi:
-- Katsokaa meidän Heikin leveätä nenää!
-- Oh, sanoi Aspela, semmoista se on, mutta lujempi tulee siitä
paikasta.
Vaivaisen lujempi, ajattelin minä. Kun pääsin äitini käsistä pois,
juoksin kaivolle, valelin kylmällä vedellä ja puhdistin kasvoni. Äitini
kun näki minut jälleen puhtaana, tahtoi lähettää minua asialle,
hakemaan jotakin hienoa ryypättävää. Mutta kun olin jo lähtemäisilläni,
huomasi sen tuo tarkkasilmäinen Aspela, että ai'ottiin jotakin puuhata,
ja kielsi kovasti lähtemästä mihinkään. En tietänyt, kumpaa oli
totteleminen, äitiäni vai enoa. Kuitenkin painoivat Aspelan sanat
enemmän kuin äitini. Hänen omassa matka-arkussansa löytyi tarpeeksi
hienoa ryypättävää eikä siis talon vieraanvaraisuutta tarvittu.
Vierimän ukko ja Loviisa olivat myöskin töillänsä vieraiden tullessa ja
kaiken tämän tapahtuessa. Mutta kun päivällis-aika niin ukon kuin
Loviisankin kotiin viekotteli ja ukko edellä pirttiinsä astui,
seisahtui hän vähäisen omassa ovessansa, kun näki Aspelan istuvan
pöydän päässä.
-- Hyvää päivää, Vierimä, sanoi Aspela, nousten seisoallensa. Terveisiä
Kemistä ja vähän sappea niissä!
-- Tiedän -- kiitos tulemastanne, vastasi Vierimän ukko, lyöden kätensä
Aspelan käteen, että paukahti kuin haavan lehti. Surua sitä nykyjään on
siellä ja täällä, lisäsi hän.
-- Surua, niin, ja paljon. Ei sitä korttelittain mitatakaan. Kun
kaikki, mikä mailmassa on rakkainta, ja koko tulevaisuuden toivo
yhdellä haavaa pois siepataan. Minä tarkoitan vaimoani ja
kaksoispoikiani, lausui Aspela.
-- Tiedän, puheli taas Vierimän ukko, minulta äitini vietiin samaan
aikaan manalaan, kun kirjanne tänne saapui. Se oli minun kantajani ja
menneiden aikojen muistoni.
-- Niimpä niin, tulevaisuuden toivot ja menneiden aikojen muistot
korjataan pois yhdellä haavaa. Yhdellä yhtä, toisella toista. Mutta me
sitten, kaksi leskimiestä, känsäpäätä, seisomme kuin kaksi puuta täällä
ahtaassa surun laaksossa.
-- No, Katrikin, jos oikein näen, virkkoi Vierimän ukko, lähestyen
Tolpan Pirjon tytärtä. Niinkuin akanat tuulessa, on teidänkin onnenne
hajonnut.
-- Niin, yksi toisensa perään täällä saamme surua niittää, vaan minä
erittäin olen sitä saanut tehdä tänä vuonna, vaikka nuori ijältäni.
-- Myöden annettu ja paljo surkuteltu, mutta Jumalalla onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet. Tyytyköön vaan kukin osaansa.
Nyt ruvettiin päivällisille, mutta, paha kyllä, ei ennätetty laittaa
oikeita vierasruokia, joista kuitenkaan en oikein tietänyt, minkälaisia
niiden olisi pitänyt olla. Viilipiimä, voi, ohrainen rieska saivat
meillä nyt ajaa vierasruokain asiaa, mutta jotakin siitä puuttui, koska
Vierimän ukko vieraita syömään käskiessä sanoi:
-- Käykää, vieraat, ruoalle, vaikka tässä kaikki on niin huonossa
reilassa.
-- Emme huomanneet varustaa, sanoi äitinikin.
-- Olisiko muuttolinnuille pitänyt varustaa pehmeät pään-alaiset?
naurahti Aspela.
-- Yhtä leikkisä tuo eno on, kuin ennenkin, sanoi äitini.
-- Tuo pullopa leikkisä on, joka tuossa on, sanoi Aspela, ottaen pullon
arkustansa, ja astui pullo kädessä pöydän luo ja kysyi: Onko pikaria
talossa?
-- On pikari ja hopiainen, vastasi Vierimän ukko, se on vanha
perintökalu. Samalla otti hän nurkkakaapista hopeapikarin ja antoi sen
Aspelan käteen.
-- Loistava kuori, läikkyvä sisus, sanoi Aspela, täyttäessään pikarin.
Vaimoväki ensin! Mari, maistapas tästä viinapuun hedelmästä, sinä
toimen nainen!
-- Se ehkä on väkevää, minä en ole tottunut.
-- Maistaenhan maun tuntee, ota ja maista!
Nyt läheni äitini pöytää ja maistoi punaista nestettä.
-- Ei se niin väkevältä tunnu, vaan voipi se olla yhtä viekasta päähän
menemään, kuin tuoresuolainen kala janottamaan. Kiitoksia!
-- Kas, kana maistoi pikarista, katso itse! sanoi Aspela näyttäen
pikaria Vierimän ukolle.
-- Hm, sanoi ukko, eipä paljo kulunut.
-- No entäs tuo Katri leskimummo, matka-toverini, maistakaa tekin!
Katri ryyppäsi myöskin vähän.
-- No, voi kuinka te naiset olette tänään uuden-aikaisia. Eihän
Katrikaan pidä yhtään vanhempiansa arvossa, toisinhan äitinne paljo
väkevämpää suuhunsa kaasi, puheli Aspela naurahtaen. Minä en, Katri
hyvä, koreile enkä koukuttele, minä puhun asiat suoraan.
-- Kyllähän äitivainajassa sitä vikaa oli, lausui Katri hiljaisesti.
-- No, Simo sitten siltoja tekeepi, sinä, Simo Vierimä tahi mikä
ristinimesi on, kulahuta kurkkuus, ei siinä luita ole.
-- Eipä niinkään siinä sakat haita, sanoi Vierimä ja ryyppäsi ryypyn
pohjaan. Mutta, Sakari hyvä, en minäkään paljosta löylystä väliä pidä.
-- En minäkään pidä tapanani kiivetä väkevän korkeimpaan huippuun,
virkkoi Aspela, ottaen ryypyn itsekin, ja pani pullon kiinni. Sitten
alettiin syödä.
Kun olivat syöneet, sekä vieraat että talonväkikin, ja paljon oli
kerrottu syödessä asioita, etenkin Kemin asioita, alkoi Aspela
kyselemään:
-- Onko täällä Limingassa mitään taloja myytävänä? Minä en väliä
pitäisi, vaikka ostaisin muutaman talon riuskaleen. En suuresta lukua
pitäisi, kunhan vaan kontin sijan saisin -- jotakin tässä on ostettava
rahojen ollessa, kun satuin saamaan taloni Kemissä myydyksi. Jos rahat
on taskussa, niin ne pian hupenee sinne tänne.
-- Korvenpää kaupittelee taloansa halvasta hinnasta, sanoi Vierimän
ukko.
-- Matti vai Antti?
-- Antti.
-- Hyvä talo, mitä pyytää?
-- Tuhatta neljäsataa.
-- Ei ole kalliskaan.
-- Ei se paljo ole Korvenpäästä, hyvät niitytkin kuin helkkarit. Metsät
paraat, pellot hyvässä lannassa ja ojat ja aidat kunnossa, sanoi
Vierimän ukko.
-- No, onko Antin päässä paistetuita perunoita vai luuleeko kuolevansa,
kun aikoo menettää niin uhkaman talon pilkkahinnasta?
-- Olkaa hornassa -- -- kun muuttaa Turkuun.
-- No, mitä hittoja sinne?
-- Naipi rikkaan kauppamiehen lesken -- huhu kertoo, että vähän päästä
Antti on kahdensadan tuhannen mies.
-- No, se ei ole hullummasti -- mutta onni miestä seuraa, sanoi Aspela,
puhallellen savua suustansa. Oikein haisee jo nenässäni vaakuna-tupakan
haju, jota arvatenkin Antti lopun ikäänsä tulee nauttimaan piipun
sauhustuksena. Kuinka pahasti haiskahtaa minusta nuo pitkät Venäjän
lehdet ja Suomen tupakat sekaisin! Ha, ha, ha, vai herraksi Antti
pääsee. No, kuinka hän tuon Turun perinnöttären tuttavuuteen pääsi?
-- Olkaa hornassa -- kun ovat vanhat lapsuuden tuttavat, vastasi
Vierimän ukko.
-- Mitä, kuka se sitten on, tunnenko minä sen?
-- Muistanette kai Viestilän Sannaa -- kyllä kai -- Viestilän Sanna
se on.
-- Viestilän Sanna, kyllä minä muistan, vaan eikö se naitu Ouluun?
-- Ouluun Sanna ensin naitiin, mutta mies meni melkein kohta häviöön
Oulussa -- tuli kuitenkin vahingosta viisaaksi ja muutti vaimoineen
Turkuun, jossa hän sittemmin tuli upporikkaaksi.
-- Ja mies on kuollut, niinkö?
-- Kuollut, niin, koska Sanna leski on. Hän kävi täällä rovastin
hautiaisten aikana ja silloin Antti kaupat teki -- aika jo naida vanhan
pojan, ymmärrättehän.
-- No, kuinkas muutoin -- sopiipa käydä kuulemassa ja talon kauppoja
tekemässä, arveli Aspela.
Minä olin äitiä auttanut kahvin keitossa, valkeata vireellä pitäen, ja
siinä tarkalleen kuunnellut ukkojen tunakkapuheita. Äitini oli Loviisan
kanssa mennyt toiseen huoneeseen, varustelemaan vieraille vuoteita.
Valkeata kohennellessani sain myöskin tilaisuuden tarkalleen silmäillä
vieraita ja näin, että Aspela oli jo saanut muutamia harmaita karvoja
partaansa -- suru arvatenkin oli sen vaikuttanut. Mutta tuo kaunis
Katri oli niin laihtunut ja muuttunut, ettei ollut enää paljon muuta
sanottavaa jälellä hänen entisestä kauneudestansa kuin pitkät
palmikkonsa. Mutta niistäkin puuttui ihanaiset nauhaset, jotka olin
hänellä pappilan pihalla nähnyt.
-- No, Heikki, vieläkös sinä olet veistostöitä harjotellut? kysäsi
Aspela minulta.
-- Vielä se on viime talvenakin veistellyt ja hänellä oli toverikin
koko talven, ehätti Vierimän ukko sanomaan.
-- Olenhan minä vähin veistellyt, vastasin minäkin puolestani.
-- No sepä oivallista -- kunpa olisit veistellyt venheen, että olisimme
saaneet käydä tuolla Limingan Likaperän lahdella vähän soutelemassa ja
huvittelemassa surullista sydäntämme, sanoi Aspela.
-- Kyllähän Pirttilästä venheen saa, jos haluttaa soutelemaan mennä,
mutta lahdelle, Sakari hyvä, tulee vähän liika matka, puhui Vierimän
ukko.
-- Ehdon valtahan on mennä edemmäs, tahi pysähtyä likemmäs, mutta eikö
voi lähempää saada venhettä kuin Pirttilästä? kysyi Aspela.
-- Eipä ole venheitä näissä mökeissä täällä -- jokikalastus on huono ja
merelle pitkä matka soutaa eikäpä se ole merikalastuskaan enään
semmoinen kuin edesmenneinä aikoina, niin olemme jättäneet venheet
unhotuksiin.
-- Semmoistahan se on näiden Limingan monien jokien kanssa, ett'ei
niistä ole muuta kuin pahaa mieltä. Kun on joki joessa kiinni, niin
mitä sitä kalavedeksi asti joka jokeen vettä piisaa? Mutta, mikä tuon
meren kuivaa? Pitäisihän siinä vettä olla, kun niin monesta joesta
sinne vettä juoksee, vaan kumminkin se näkyy kuivavan, että luulenpa
muutamain aikojen päästä Oulunsalon Liminkaan kiinni juottuvan, ja
mihinkäs silloin Liminkalaiset jokensa juoksuttavat? Pitääkö jokien
puhkaiseman Oulunsalon maa poikki, vettänsä ulapalle laskeaksensa?
mietiskeli Aspela.
-- Kyllähän net sellaiset ovat pään päälle käypiä asioita, enkä minä
ymmärrä muuta kuin että jos maailma kauan seisoo, niin koko suuri
Pohjanlahti kuivaa, että pääsee kuivin jaloin Suomesta Ruotsiin lahden
pohjan yli, ja sen vuoksi luulen oppineiden jo aikoinaan nimittäneenkin
Pohjanlahden Pohjan lahdeksi.
-- Kyllä sitä odottaa saa, kuin Pohjan lahtea ilman aluksetta
kuljetaan, sanoi Aspela naurahtaen.
Nyt oli kahvipöytä valmis ja kahvinjuonti alkoi. Mutta kahvin juotua
läksivät Aspela ja Vierimän ukko venhettä vuokraamaan tuota Aspelaisen
haluamaa huvimatkaa varten. Äitini jäi puhuttelemaan Katria, joka oli
erittäin surullinen kovasta kohtalostansa, ja minun tuli oikein sääli
häntä; kun hän sanoi vasta olevansa kahdenkolmatta vuoden vanha ja jo
leski.
Ilma oli kaunis ja näytti vielä eteenkinpäin kaunista lupaavan.
Sentähden minä ikävällä odottelin venheen hakijoita -- olin mielessäni
varma siitä, että pääsisin minäkin tuolle huvimatkalle.