-- Pyhäpäivähän nyt onkin, kosk'on sunnuntai-aamu.
Oikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään
muistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut
muistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei
muisteta, milloin on sunnuntai.
Mutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako
tässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia
kustantaa.
Siihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa,
mutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä
pyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä
hukkaan menee.
-- Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se
juttu loppuikin.
Nyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta
ennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä
emäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella
hevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä,
poika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän
tulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista
sopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään
Helmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin
lyhyt virren värssy ja lähdettiin.
Hautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja
sentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta
ollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat
lisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka
sen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja
minua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua,
mutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni
äitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon
kanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja
istuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:
-- Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.
-- Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri
kuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten
mentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.
Tultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan
toukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista.
Parhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi
juhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä
kannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä
ja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä
vainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana
järjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä
menemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa
aukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä
lapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli
kulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne,
eri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu,
toivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se
kirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen
seuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen
jääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa
voittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä
taivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.
Sen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja
rovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi
kehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana
tuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Kun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja
peitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei
muorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli,
kun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa
peitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli,
haudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä
vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan
rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.
Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia.
Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta
kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli
minun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.
Noin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin
äitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko
hyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin
ei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani
Vierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena
astuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin
suruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:
Sinä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Ijän maat' etseissän' tässä ties',
Ja odotan ehtoon hetkee.
Kun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme
surevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä
surinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se
Loviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.