Maria Helmikangas!
Minä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli
kaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja
toinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin
tunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni
Tornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni
olisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua
katsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä
saan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen
siitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli
niinkuin pitikin.
Enosi
Sakari Aspela.
Nyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa
vastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut.
Sitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en
vielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua
vallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin
kuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.
-- Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja
milloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.
Äitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä
ruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella
uteliaisuudella ja huudahti:
-- Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia
miehiä on vähän. -- Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen
ruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän
hiljemmin.
-- Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon
hävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt.
Äitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän
oli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.
-- Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt.
Kyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt
menoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.
-- Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan
kahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on
tullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään.
Koettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa
ja tahtoo pian miehuuden varastaa.
Kahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä
nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta
Vierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja
minä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä,
mitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta,
mikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.
-- Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis
käytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan
vartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?
-- Kuinka niin? kysyi äitini.
-- Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte
käydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään,
kuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin
voinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden -- olisin
itsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.
-- Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten
semmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.
-- Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte
minua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän
niin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden,
pitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin
jättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.
Niin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla
Kemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille,
sillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin
mieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan
takaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen
lohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin
saimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.
Äitini kävi saattamassa Loviisaa kotiin hänen isänsä luokse, mutta
takaisin palattuansa oli hän hyvin harmissansa. Ei tiennyt mitä tehdä,
mitä tekemättä jättää, kun ei yhdellä kertaa voi kaikkea tehdä. Me
panimme molemmat hyvin levottomina maata.
Melkein unettoman yön maattuamme, läksi äitini Vierimälle hautajaisia
valmistamaan, niinkuin häntä oli pyydetty, ja minä kuljin kuin
Hippa-Heikki kodin ja Vierimän väliä päiväkaudet. Minulla oli aina
jotakin asiaa Vierimälle ja sinne päästyäni taas jotakin asiaa kotiin,
jollei muutakaan, niin lehmälle ruokaa antamaan, sillä ulkona ei ollut
vielä elukoille tarpeeksi purtavaa ja ilmakin oli kylmä. Tätä tämmöistä
kesti kolme päivää. Äitini ei käynyt kotona kuin pikkuisen yösydämellä.
Loviisa kävi lehmäämmekin lypsämässä. Kolmannen päivän illalla hyvin
myöhään, kun äitini oli hyvin väsyksissä, kolkutti joku ovelle. Minä
aukasin oven ja sisään astui vaarini läähöttäen.
-- Mikä teitä vaivaa, isä, kun olette niin hengästyksissä? kysyi
äitini.
-- Kun ehätin tuomaan tätä kirjettä, se on arvatenkin taas enoltas,
koska on mustissaan. Maisteri pisti sen minun käteeni ja sanoi:
ratsastakaa joutuin, kun jo toinen surukirje tulee yhtä päätä. Minä
ajoin niinkuin hullu, ja ilmankin on kaiken viikon ollut niin kova
kiire, että on saanut juosta ja hypätä, että jalat tahtoo kulua polvia
myöten pois. Kiusaus kiusasi minua jo tullessani aukasemaan kirjeen,
mutta vanha rehellisyyteni kumminkin pidätti. Eihän minulla olisi
ollut oikeutta aukasta toisen kirjettä, vaikka kohta se oli omalle
lapselleni. Tässä se on, lue joutuin, että minäkin saan kuulla sen
sisällyksen, sillä minun täytyy lähteä taas.
Äitini repäsi kirjeen auki ja alkoi lukea ääneen:
Kemissä, niinkuin ennen.
Hyvä sukulaiseni Maria Helmikangas!
Tämän kautta saan tietää antaa, että toinenkin kaksoispojistani jo on
kuollut ja siis olen aivan sileä leskimies; mutta oma kaulani on
kuitenkin, Jumalan kiitos, sen verran parantunut, että toivomassa olen
jo siitä aivan tervettä. Siis et tarvitse kustantaa itseäsi tänne, jos
muutoin et ole jo ehtinyt lähtemään. Minä tulen kohta itse Limingassa
käymään, vanhojen lapsuuden tuttavien kanssa suruani haihduttamaan.
Talon minä myyn, jos saan soveliaan hinnan, jos ei, panen sen
arennille; kuitenkin, oli miten oli senkin kanssa, päätökseni on se,
että tahdon viettää kesäsydäntä Tyrnävällä ja Limingassa. Hautajaisten
jälkeen pannaan matkustus toimeen. Olin vähällä unhottaa, että se
Limingan koukkuleuka-akka, jota Torpan Pirjoksi tai miksi sitä siellä
kutsuttiin, kuoli keväällä noin neljä viikkoa sitten, ja hänen
tyttärensä on myöskin leskenä, sillä hänen miehensä tuli tapaturmaisen
kuoleman kautta pois. Hän hukkui Kemijokeen. Leski aikoa myöskin tulla
Liminkaan takaisin, sillä hänkin on sileä, niinkuin minäkin. Ainoa
lapsi, joka heillä oli, kuoli ennen joulua. Voi hyvin, siksi kuin
tulen.
Enosi
Sakari Aspela.
-- Vai aikoo hän tulla tänne. No, olipa se hyvä, ettei sinun siis
tarvitse mennäkään, sanoi vaarini. Sekin oli hyvä, ettei siinä
kirjeessä ollut mitään moitteita minulle; kukatiesi on hän unhottanut
ja paras se olisikin. Hyvästi nyt! Ja niin hän lähti kiireesti ulos.
Nyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:
-- Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä
mihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on
korkein nousta.
Seuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut
kipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen
sijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo
ainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni:
joko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei
vielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin
että kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat
sukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää
sairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana
minusta.
Koko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman
verran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa
avuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein
houraili.
Päästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut
selvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli
äkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään
surujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa,
kysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti
joutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi
puhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni
syvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt
on sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä
muassaan joukon paimentamiansa sieluja -- siitä kaikkein sairastuminen
ja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun
päässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista
vaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven
oikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa
kiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä
makaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä
vedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta
hätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:
-- Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.
Nyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt
mitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä
koetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman
elähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin
ajattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu
riiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin
mietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa
kuolemme.
Nyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen,
vaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä
varten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia
surun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden
kohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.
Ulos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin
kuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä
kauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini
nukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini
vastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja
olin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota
muorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit
päivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään.
Kun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin
hänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä
kärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä
sinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia
ihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi,
suureen Helmikankaan taloon.
Kun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten:
-- Joutukaa, Jumalan tähden, auttamaan, jos teissä on kipinäkään
ihmissydäntä. Vierimän muori on kuollut ja ukko on kipeänä ja äitini on
kipeänä -- jos joku edes menisi ja lypsäisi lehmämme, sekin sinne
maitoonsa pakahtuu. Minä itse koetan juosta pappilaan, jos saisin
sieltä vähän rohtoja.
-- Joko sinua kohta ruvetaan pienentämään? kuulin ensimäiseksi
vastaukseksi jonkun takanani puhuvan.
Minä pyörähdin katsomaan ja näin Jaakon seisovan edessäni. Hyvä,
ajattelin minä itsekseni, ei sinun pääsi paljoa kiellä, kun teet
näinkin suurissa asioissa piikkaa ja irvistelet avun hakijalle. Sanoin
siis hänelle: Kyllä minua tuntuvasti pienennetään, vaan pidähän suusi
kiini ja valitse soveliaampi aika irvistyksilles.
Muu väki kuitenkaan ei nauraneet. Kun isäntä samassa tuli pirttiin,
kerroin hänelle erikseen, kuinka huonosti oli Vierimällä ja meillä. Hän
määräsi kaksi piikaa liikkeelle, toisen Vierimälle, toisen meille,
mutta ne kohta panivat vastaan, ettei he uskalla mennä.
-- No, menköön sitten kaksi renkiä, sanoi isäntä vihaisesti. Antti
menköön Vierimälle ja Lauri Marin mökkiin, koska hän on tuttavampi
siellä. Vaan jos Vierimän Loviisakaan ei ole päässyt sairaan luota
lehmiä lypsämään, niin on tyttöjenkin lähteminen. Anni menköön
Vierimälle Antin kanssa ja Tilta Laurin kanssa Marin luokse. Niin, ja
lähtekää joutuin nyt, ei siinä tarvitse siekailla, ei ihmisiä sentään
niin saa tappaa kuin elukoita.
Piiat kuitenkin koettivat pitää puoltansa sanoen: Mutta jos sieltä
tauti tarttuu ja tulemme kipeiksi.
-- Entäpä makeiksi te siellä tulette, naurahti isäntä ja lisäsi: Minä
tulen itse vähän päästä ulos ja käyn kummassakin torpassa ja jos ette
silloin ole siellä, niin varokaa itseänne.
Kun tytöt näin kovan käskyn saivat, täytyi heidän lähteä; mutta miehet
menivät mielelläänkin. Vaan kun kaikki olimme porstuan ovella juuri
pihalle pääsemässä, seisoi Jaakko porstuan ovipielessä ja sanoi
jälleen:
-- Koska sinua, Heikki, oikein pienennetään? Sitten kuin ruvetaan, niin
lähetä sana minulle.
Minä en pitänyt tarpeellisena vastata siihen mitään, mutta Antti, joka
oli talon vanha renki, karjasi, että kartano kaikui: Suus kiinni,
hunsvotti, ja häpeä vähän! Kun päästiin talosta pois, sanoi Antti
vielä: Eivät suinkaan tytöt ole antaneet vahdille vettä tänään, kun se
on niin haukkuvallaan.
-- Ei se saanut kuin sianlihaa, pannukakkua, korppumaitolämmitystä ja
kolme kuppia kahvia päivälliseksi, sanoi toinen piioista.
-- Minä ajattelinkin, virkkoi Antti, että joku siinä on, joko se on
saanut liian rasvaista ruokaa tahi liian vähän. Nyt kuulenkin, että se
haukkuu rasvan livulta eikä nälässä, niinkuin ensin luulin. Mutta
katsokoon vaan, ett'ei pilkka käy vielä maailmassa omaan nilkkaan, ei
niitä köyhiä ennenkään ole rikkaan lapset intikseen pilkanneet. Vähä on
ikää vielä, paljo puuttuu kahdestakin kymmenestä, enempi vielä
kahdeksasta kymmenestä. Tyvessä on, ei ole latvassa.
-- Johan Antti suuttui silmittömäksi meidän nuorelle isännälle, sanoi
Anni.
-- Niin, minä en kärsi sellaista alituista ratikoimista, se on yhtenään
jokaisen silmillä ja luulee vissiin, ettei enään muut ole ihmisiäkään
kuin hän ja hänen äitinsä, mokoma kahvisusso, puhui Antti.
Tämän tarinan kestäessä olimme joutuneet Vierimän pihalle. Siinä nyt
tuli kysymys, kuinka tehdään ja kuinka komppania jaetaan.
-- Kuka sen nyt taas muistaa, kenen sitä mihinkin mennä piti? kysyi
Antti.
Minä sanoin: Isäntä käski Annin ja Antin mennä Vierimälle ja Laurin ja
Tildan meille.
-- Jaa mutta jos muistat sinäkin väärin, sano Antti. Mennään ja käydään
molemmissa, tulkaa kaikki sisään! Mentiin siis kaikki Vierimän tupaan.
Vierimän ukko oli jo hiukan parempi, ja Loviisa oli joutanut lehmiä
hoitamaan; kuitenkin valitti ukko vielä päätänsä kipeäksi, vaan toivoi
sen helpoittavan, kun oli saanut siihen etikkahauteen. Ukkoa vähän
nauratti, kun kuuli minun Helmikankaan väen liikkeelle saattaneen, vaan
kun sanoivat hänelle, että meidän on meneminen myöskin minun äitini
mökille, sillä Marikin on kipeä, silloin ukko sanoi: Joutukaa, hyvät
ihmiset, pian. Taitaa olla pahastikin hänen kanssaan. Hän valvoi tässä
liiaksi ja valitti päätään ja sanoi nenänsä juosseen verta kahdesti.
Liika valvominen ei ole hyvä, siitä voipi tulla tautikin pian. Jos
Antti on hyvä ja menee ja katsoo, kuinka siellä on, ja tulette sitten
palatessanne tämän kautta ja sanotte minulle.
Silloin taas lähdettiin koko voimalla ja mentiin meille.
Kun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen
vielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin
mahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä
tuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini
heräsi ja aukasi silmänsä.
-- Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.
-- Tilta olen, ettekö tunne minua?
-- Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa
nousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja
Tilta, mihin te nyt olette menossa?
Kun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut,
sanoi äitini:
-- Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta
nyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni
vielä hiukan särkee.
Tuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta
hyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.
Nyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt
menivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi
Tilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi
nauramaan ja sanoi:
-- Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole
tällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta
ja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.
Silloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä
sain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista
monestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä
joutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.
Kun oltiin vähän aikaa istuttu niitä näitä jutellessa ja muutamat jo
aikoivat pois lähteä, sillä oli hyvin myöhäinen, aukastiin äkkiä ovi ja
Helmikankaan isäntä astui sisälle.
-- No mitä pahuksia nyt! Täällähän te istutte kaikki, sanoi hän, ettekö
ole Vierimällä käyneetkään? Hyvää iltaa, Mari, sentään, vaikka mun
täytyy noita vähän pöllyttää -- -- eivät kalkiset nuo tytöt olisi
ensinkään uskaltaneet lähteä, vaan mikä se on se iso Tee, se on
täytyminen! Kyllä minä surraan ja pyörät hyrrään, jos ei hyvä auta.
-- Niin, kyllähän isäntä aina on hyvin hyväsydäminen mies, lausui
äitini. Olkaa hyvä ja istukaa, isäntä.
-- Kiitoksia käskemästänne, sanoi isäntä, kyllähän tuota vähän joudan
istumaankin. Mutta se on hiidessä valhe se, että minä mikään
hyväsydäminen olisin. Hyvä sydän on ani kaukana tästä ukosta ja te
olitte, Mari, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka minua
hyväsydämiseksi on sanonut. Pilkalla tekin sen teitte, vaan kun se
kerran on sanottu, niin se on sanottu, ja siitä sanasta annan minä
teille vielä tänä iltana tynnyrin rukiita, ja se on tosi se! Ja jos
kipeä olette, niin haen, vaikka läpi yön, teille tohtorin Oulusta.
Nyt eivät toiset jaksaneet enään pidättää nauruansa, vaan päästivät
aika remakan. Etenkin tytöt nauroivat, niin että vedet silmistä juoksi.
Vaan isäntä, vaikka häntä itseäänkin alkoi naurattaa, koetti olla
totisena ja jatkoi puhettaan:
-- Niin, luulee kai tytötkin minun pilaa puhuvan -- enkös minä sanonut,
että makeiksi te täällä tulette, vaan ei kipeiksi. Mutta, hei, kaikki
minun hyvä väkeni, lähtekää pois! Vaan Mari ei huoli panna oikein pian
ovea kiinni. Tänään minä vielä rukiit tuon.
Silloin läksivät kaikki ulos.
-- Kyllä se pian sen tekeekin, arveli äitini, että tuopi rukiit. Sillä
ei hän niin monen hengen kuulemaa lupausta viitsi peruuttaa, vaikk'en
minä niitä juuri mielelläni ottaisi vastaan. Mutta eihän sitä sovi
kieltääkään. Se on hänen oma asiansa, kun antaa, niin antakoon.
Noin tunnin ajan odotettuamme kuulimme hevosella ajettavan pihaamme, ja
ennen kuin ehdin mennä katsomaan tulijaa, astui ovesta sisään, säkki
seljässä, Helmikankaan isäntä. Hän heitti säkin uunin viereen
permannolle ja sanoi:
-- Jaksan minä, näen mä, vielä kantaa tynnyrin rukiita kärryistä
huoneeseen, en minä vielä niin lamassa ole. Siinä on, Mari, rukiit.
Sanastanne on tynnyri ja yksi kappa on ylitse, se saapi olla Laurin
vuokraa. Kyllä Mari taitaa olla vihainen minulle siitä kuin minä Laurin
otin pois, mutta mitä te rengillä teette, pienethän teillä on vielä
tilukset muokattavana, jaksatte net yksinkin vielä muokata, ilman että
sitä varten tarvitsee kokonaista miestä vaatettaa, palkata ja ruokkia.
-- Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä
mitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.
-- Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan,
sillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä
silloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.
-- Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa
minulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä
aina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä
päälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.
-- Niin -- hm -- kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on
pahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja
karkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin
olen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin!
Kuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä
huomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!
-- Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne
ja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi.
Sovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui
siihen äitini.
-- Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte,
olette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei
yksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki
ovat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin
nimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja
visukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani
pois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi
olla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana
vähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta
koska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan
reisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki
minua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei
kenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen
valmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai
köyhyyden tähden minun korviini saatetaan. -- Hyvästi nyt, Mari, tulkaa
terveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.
Sen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.
Äitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.
-- Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei
se niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat
ihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta
ruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.
Minä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta
parempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo
tuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan
tarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että
hän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni
vaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja
huokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin
hänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.
Aamulla aikaisin oli jo äitini ylhäällä toimimassa. Ennen minun
heräämistäni oli hän jo käynyt Vierimälläkin, ja kun heräsin, sanoi
hän:
-- Nouse ylös, Heikki, pese silmäsi ja pue päällesi. Tänä päivänä on
Vierimän muorin hautajaiset.
Minä nousin ylös, tein kiireellä työt neuvotut ja olin valmis lähtemään
vaikka mihin, kun näin äitini terveenä. Juuri kuin olimme lähtemässä
ulos ja äidilläni oli jo munalukko kädessä ovea kiinni pannaksensa,
tuli Helmikankaan isäntä siihen, kolme lampaan reittä nyrkissä ja
viinipullo kädessä, ja antoi net äidilleni. Mutta äitini ei tahtonut
enempiä lahjoja.
-- Minä en huoli enään nyt, se on totta se, isäntä, en minä niin köyhä
ole. On niitä köyhempiäkin autettavia, ja kun minä suutun, niin minä
annan rukiitkin takaisin. Ei se ole muuta kuin metkuja, koko tuo
tuommoinen kantaminen.
-- Mitäs te, Mari, oikein meinaatte? sanoi isäntä, ja hänen huulensa
tulivat valkoiseksi.
-- Sitä minä meinaan, että, jos ei isäntä hyvällä erkane, niin minä
suutun.
-- Ohhoh! kuinka ylpeäksi te olette tullut viime yön seutuna, sanoi
isäntä, olettehan hourupäinen, kun aiotte suuttua hyväntekijäänne.
-- Juuri yön seutuna olenkin ajatellut sen koko asian niin perin
juurin, vaikka illalla, kun pääni oli vielä kipeä, en oikein
ymmärtänyt. Mutta sitten se selkeni minulle, ja eikö niin ole, että
tämä asia olisi mitä kiiruimmittain sanottava emännällenne?
-- Olkaa vaiti, hiljaa, hiljaa! Pitäkää kaikki, minä menen pian pois,
sanoi isäntä ja lähti tiehensä.
Mutta äitini huusi hänen jälkeensä: Kyllä minä syön, mitä hyvät ihmiset
antaa, vaan maksosta pitäköön Siipolainen huolta.
-- Hiljaa, hiljaa! huusi isäntä kaukaa ja nosti lakkiansa
jäähyväisiksi.
Mitä tuo tuommoinen äitini käytös merkitsee, ajattelin itsekseni,
eikös sopisi paremmin kohdella miestä kuin noin julmalla tavalla ja
uhkauksilla.
-- Mitä vasten niin pahasti isännälle puhuitte? kysyin äidiltäni.
-- Eipä sanota sulle, tulisit liian viisaaksi, vastasi äitini, mutta
muista se, ettet missään mitään puhu tästä tapauksesta. Anna se olla
minun salaisuutenani.
-- Niin, mutta, sanoin minä, tietäähän Helmikankaan palvelusväki
jyvistä ja rukiista, jotka isäntä antoi.
-- Rukiista he tietävät, mutta tästä viimeisestä eivät he tiedä, ja
anna se olla minun asiani, kyllä minä vastaan, puhui äitini äänellä,
joka ilmoitti, ettei siitä asiasta sen enempää.
Nyt lähdimme Vierimälle enkä minä huolinut vaivata päätäni tutkimalla
äitini salaisuuksia. Niin me kaikessa hiljaisuudessa astuimme Vierimän
pihaan.
Sangen ihanasti valaisi kevät-aurinko tuota rauhaista pihaa, jonka
keskellä kahden tuolin päällä lepäsi Vierimän muori arkussansa. Ja jos
mihin päin katsoin, näytti kaikki niin juhlalliselta. Huoneeseen kun
astuin, oli kaikki niin siistiä ja permannolla pienennettyjä havuja,
joka pani huoneen erittäin hyvästi hajusta löyhkäämään. Minun suuhuni
tuli huomaamattani sana: On niinkuin olisi pyhäpäivä.