Odottamattomia suruja.
Lauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi
hän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla,
kun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen.
Sanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa
oli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää
olisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen
katkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata
kertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen
aikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut
haudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä
kerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia!
koetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta
viimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä
niinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin,
että Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin
sydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman
perheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko
niinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo
Vierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli
minullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan
päällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä
erämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus
vallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja
isänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin
Loviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin
koetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt
vaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti
valittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa,
mitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin
voimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.
Tuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin
aikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan;
mutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki
kolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.
Sula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa
kevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän
ja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi
kirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi
ijäti kestävätä kevättä.
Kun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi
otsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen:
Minä saan luvan toivottaa surua!
Silloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:
-- Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?
-- Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä
sana tuli ajatuksissani.
-- No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme
kaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli
aamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä
ollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä
kuolemasta varjele meitä!
-- Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.
-- Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.
-- Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.
-- Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.
Nyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja
lepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin
maallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko
hänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin
huomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:
-- Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?
Ennenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:
-- Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen
pitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei
siellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan
luokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on
minultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.
Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini
sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä
seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein
voimansa takaa ja sanoi:
-- Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha
Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme
kuollut?
-- Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.
-- Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan
perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta,
kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?
-- Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko
maailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja
luonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä
tai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että
jokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan
silmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät,
vaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja
meidän papit ovatkin kaikki hyviä.
-- Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän
ukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta
mitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin
muiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen
malttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki,
varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai
talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se
kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä
kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi
tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä.
Hän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta
kun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja
virassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä
varrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa
lukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata
painoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla,
tahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.
-- Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin,
kun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut
oikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni.
Totuutta puhuitte, Vierimä, -- ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se
kuole kirveen iskustakaan.
-- Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän
jälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki
myös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä,
vieraiden varalla.
Silloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin
kahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen
seisomaan.
Vaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut,
koetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.
-- En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on
tyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin
sitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta
lakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida
aivan iloistakaan olla.
Äitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän
hyvin huolellisen näköiseksi.
-- Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä
päivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:
Kemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.