Mieron tiellä kuleksija.
Kuivan kesän ja märjänlaisen syksyn perästä tuli talvella erittäin
kovat pakkaset ja paljo lunta. Syksyn puolella oli halla ylimaissa
tehnyt vahinkoa etenkin suvitouoille ja paljo köyhää työkansaa läksi
sieltä kuljeskelemaan hakeaksensa, jos mahdollista, jotakin työn
ansiota merenranta-pitäjissä. Muutamia kuulimme jo saapuneen
Liminkaankin ja ruvenneen varsin vähäpätöistä palkkaa vastaan koko
vuodeksi palvelukseen, rengiksi miehet, naiset piioiksi.
Oli oikein kauhea pakkanen muutamana iltana noin kolme viikkoa ennen
joulua. Seinät, vaikka olivat turpeista kyhätyt, rutisivat hirmuisesti
ja revontulet läiskyivät melkein yli taivaan kannen. Äitinikin, eikä
ainoastaan minä, oli hyvin huolen-alaisen ja levottoman näköinen.
Pohjatuuli rupesi vielä myöhemmällä kovanlaisesti puhaltelemaan, pannen
kuivan lumen jauhojen tavoin pölisemään ja samalla lisäten jo
entisestäkin kauhean pakkasen voimaa. Äitini arveli olevan kumminkin
neljäkymmentä pykälää ja totta tuo lienee ollut miten monta pykälää
hyvänsä, kun oli niin kauhean kylmä, ett'ei tahtonut uskaltaa nenäänsä
ovesta ulos pistää. Yhdessä me arvelimme samoin kuin luultavasti moni
muukin sinä iltana, että onneton se, jonka täytyi olla ulkona
paleltumassa. Moni köyhä ja näljistynyt matkalainen voipi semmoisessa
ilmassa vetää viimeisen henkäyksensä. Näitä tämmöisiä tarinoimme, kun
joku hiljaa kolkutti ovellemme. Äitini aukasi kohta oven, jota
tavallisesti pimeänä aikana pidimme sisältä ha'assa, ja ovesta astui
sisään huonoihin vaatteisiin puettu, laiha, pitkänlainen poika, vilusta
väristen. Hänen kielensäkin oli kylmästä niin kangistunut, ettemme
tahtoneet ymmärtää, mitä hän sanoi, kun hyvää iltaa meille toivotti.
Poika istui kohta penkille ja alkoi riisua vaatteita yltänsä ja
saappaita jaloistansa. Saappaat olivat rikkinäiset ja sukat jäätyneet.
Minä muistin kohta ensimäisen kirkossa käyntini ja arvasin tuon oudon
pojan jaloissa alkavan saman porotuksen, kuin silloin omissanikin olin
tuntenut. Tuota päätä juoksin minä ulos ja otin lunta, hieroakseni
sillä pojan jalkoja. Poika kuitenkaan ei sanallakaan valittanut,
hiljaisesti ja nöyrästi otti hän lumen kädestäni ja rupesi sillä
hieromaan sekä käsiänsä että jalkojansa ja korvanlehtiänsä kuin myös
nenäänsä. Hänen silmissään näin silloin jotakin kirkasta, juuri kuin
vesi olisi niissä kiiltänyt. Mutta kun kysyin häneltä, itkeekö hän,
vastasi poika: En minä juuri kehtaa itkeä, eikä paljoakaan puutu.
-- Arvasinhan minä, että sinua särkee, virkoin minä
-- Särkee, särkee niin, sanoi poika ja oli vähän, arvatenkin minulle
mieliksi, naurahtelevinansa.
-- Kyllä se on kylmää naurua ja vaivaisen leikkiä, lausui nyt vakavasti
äitini, joka seisoi minun vieressäni, pullo kädessä.
-- Näytäs, kun ma voitelen vähän kamferttilinementillä, jatkoi hän
pojalle, heittäähän kumminkin kihelmöimästä, vaikk'ei siitä muuta apua
olisikaan.
Sitten voiteli äitini kaikki paikat pojassa, joita oli nähnyt hänen
lumella hierovan, jalat, kädet, nenän, korvanlehdet ja poskipäätkin
vielä kaupan päälliseksi. Vähän hetken perästä huudahti poika:
-- Jumalan kiito, porotus lakkasi!
Nyt pani äitini padan tulelle ja lämmitti koinruohovettä. Sitä hän
antoi pojan juoda ja käski hänen sitten panna levolle. Äitini peitteli
poikaparan hyvin suurilla lammasnahkaisilla vällyillä, ja vähän ajan
perästä kuulimme hänen kuorsaavan. Ilta kun ei ollut aivan myöhäinen,
istuimme me vielä vieraamme nukkuessa ja puhelimme.
-- Kurjaa, arveli äitini, on noiden ihmisraukkojen, joiden täytyy
kuljeskella noin huonoilla vaatteilla ulkona pitkät matkat. Monta
kertaa onnettomat saavat astua päivittäin aivan Jumalan jyvääkään
maistamatta ja monesti vielä saavat kuulla kiroilemisia ja hävyttömiä
herjauksia, jos johonkin pahaan taloon saapuvat vaivoistansa väsyneenä
levähtämään. Monesti on niinkin, että hakevat itsensä seinien
sisäpuolelle rauhassa kuollaksensakin. Armoton se ihminen, joka ei anna
köyhälle suojaa ja holhousta; mutta niitä sellaisia armottomia on
paljo. Mutta tiedä se, poikani, jos on ihmisellä huone, vaikka
kolmisoppinenkin, niin velvollisuus ottaa kurjat huoneeseen ja auttaa
heitä, on kaikilla ihmisillä ilman eroitusta. Ja vaikka ei olisi muuta
kuin yksi ainoa leipä eli vaan pieni leivän pala, niin siitäkin on
annettava toiselle, jolla ei mitään ole. Tosin on sitäkin nähty, että
kerjäläinen on auttajaansa rikkaampi, vaikka näyttää puvustansa niin
viheliäiseltä kuin suinkin mahdollista. Semmoinen ihminen ei ansaitsisi
mitään apua, vaan olisi päinvastoin ajettava ulos, sillä hän on
pilkkakerjäläinen, joka kerjää ilman tarvetta, ko'otaksensa rikkautta
ja tehden oikeasta tarvitsevaisesta pilkkaa; mutta olkoon se itsekunkin
anovaisen oma oman tunnon asia. Ja on niitä semmoisiakin kerjäläisiä,
jotka kyllä ovat avun puutteessa, mutta jotakin saatuansa kohta
käyttävät sen kaikenlaiseen ylellisyyteen, miehet usein viinaan, naiset
milloin mihinkin turhuuteen. Semmoinen oli esimerkiksi eräs minulle
hyvin tuttu entinen talon-emäntä, joka kulki kerjäten ja pani kaiken,
minkä sai, kahviksi. Vaikka vaatteet hänen yllänsä olivat niin huonot,
että yksi repale siellä, toinen täällä oli päitä yhteen solmeiltu, niin
hän kuitenkin joi kahvina kaikki, mitä annettiin. Kahvissa oli hän
ensin talonsa särpänyt ja vielä kerjäläisenäkin täytyi hänen saada
tuota juotavaa. Se oli hänelle sellaiseksi himon esineeksi tullut, että
hänen oli melkein mahdoton elää, jollei hän kahvia saanut. Niin se on
tässä maailmassa, yhdellä yhtä, toisella toista; mutta sittenkään emme
omantuntomme tähden voi olla anovaista auttamatta, jollemme tarkoin
tunne häntä ja tiedä, että hän anoo ilman tarvetta. Sillä muutoin
voisimme olla auttamatta oikeata tarvitsevaista ja niin
kovasydämisyydellämme vetää päällemme Herran tuomion.
Nyt kysyin äidiltäni: Tiedättekö varmaan, että hän on oikea
tarvitsevainen, tuo meidän yövieraamme?
-- Tiedän kyllä, sanoi äitini, ei tämmöisellä ilmalla liiku rikkaita
kerjäläisiä, ja tuskin hän juuri kerjäämistä varten onkaan kulussa, ei
hän ole meiltä mitään pyytänyt; ainoastaan sen näen, ettei hän rikas
ole, sillä monta kertaa näyttävät kerjäläiset ulkoakin päin
rikkaammilta.
Äitini kiehutti maitoa ja saatuansa maidon keitetyksi, herätti hän
pojan juomaan lämmintä maitoa. Poika joi ja sen jälkeen nöyrästi
kumarsi ja kiitti.
-- Mikä suuri onni, alkoi hän meille puhua, että jouduin näin hyväin
ihmisten luokse. Nythän tunnen itseni oikein notkeaksi ja raittiiksi.
Mutta millä voin minä palkita teidän hyvää kohteliaisuuttanne ja
vieraanvaraisuuttanne, kun olen niin köyhä. Ehkä talon väellä olisi
minulle jotakin työtä antaa, kyllä minä tekisin, kun vaan saisin hiukan
ruokaa, muuta minä en pyytäisikään. Minulla ei enään ole evästä jälillä
ja raha on kaikki mennyt.
-- Mistä pitäjästä sinä olet kotoisin? kysyi äitini.
-- Minä olen Piippolasta, Antti Mikkosen poika, Lauri.
-- Mikä mies isäsi on?
-- Se oli ennen torppari, mutta viimein seurakunnan vaivainen; mutta
nyt hän on jo kuollut.
-- Elääkö äitisi vielä?
-- Ei se ole enään elänyt toistakymmeneen vuoteen.
-- Vai on äitisi jo kuollut! No mitä tointa sinä itse olet tähän asti
elinkeinonasi pitänyt?
-- Minä olen ollut ruotukasvattina jo kahdeksan vuoden vanhasta Matti
Katajalassa.
-- Etkö saanut rengin paikkaa kotiseurakunnassasi?
-- Sitä en voinut saada, se oli yhtä mahdotonta kuin lähteä taivaalta
alas ottaa.
-- Kuinka niin, etkö kelvannut samaan taloon, jossa ruotilaisena olit?
-- Siihen kyllä olisin kelvannut, vaan se talo tuli autioksi. Talo
myötiin ryöstöhuutokaupalla ja Matti isäntä itse joukkoineen joutui
mieroa mittailemaan. Muualta en voinut paikkaa saada, sillä
rotevammillakin miehillä oli täysi työ paikkaa saada ja he rupesivat
ruokapalkallakin, mutta minua, kun olin vielä nuori ja huonokuntoinen,
eivät ottaneet ruokapalkoillekaan, vaan sanoivat: Mene hakemaan
leipämaata mistä löydät.
-- Se oli surkeata ja kamalata! Osaatko edes tehdä mitään?
-- Minä osaan tehdä maan-työtä kaiken laatuista, vieläpä osaan tehdä
usean lajisia, moukalle kuuluvia käsitöitäkin.
Nyt olin minä aikani kuunnellut enkä enään malttanut enempää odottaa,
vaan kysyin liukkaasti pojalta:
-- Osaatko, Lauri, suksiakin tehdä?
-- Se ei mikään konsti ole ylimaan miehille, suksia tehdä, kaikkiahan
kysyt! sanoi Lauri.
-- No, jos niin helposti osaat kaikkia tehdä, ettei kysyäkään kestä,
niin sitten meistä tulee tuota päätä veikot ja veljet, sanoin minä.
-- Kyllähän se aina kysyä kestää, en minä juuri niin tarkoittanut,
sillä en minäkään kouraani puhaltamalla mitään valmiiksi saa, virkkoi
Lauri.
-- Älä nyt sentään suuttumaan rupea, Lauri kulta! sanoin minä
lepyttäen.
-- Mitä sinä löpiset, Heikki, pienestä kipinästä syttyy iso tuli ja
leikistäkin voipi tulla iso tora. Te ette vielä liki mainkaan tunne
toistenne luontoa, varoitti äitini.
Silloin en tahtonut minä juttua jatkaa vastoin äitini kieltoa, vaan
heitin itseni sänkyyn. Niin panimmekin kaikki levolle, Laurikin omalle
tilallensa, jonka äitini oli hänelle valmistanut lähelle uunia, ja pian
olimme kaikki nukkuneet.
Aamulla kun heräsin, olivat jo toiset täydessä työssä. Äitini istui
rukkinsa takana kehräämässä ja Lauri veisteli minun suksipuitani,
silloin tällöin jotakin vastaten äitini kysymyksiin. Minä katselin
kotvasen sängystä sitä menoa, vaan minua miellytti niin tuo Laurin työ
ja toimi, ett'en jaksanut kauvan sitä kaukaa katsella. Nousin siis ylös
sängystä, puin vähän päälleni ja astuin Lauria lähemmäs ja sanoin: Sinä
oiva mies, että valmistat ne, kun minussa itsessäni ei ole kuntoa niitä
valmistamaan.
-- Hm, myhähti Lauri vaan ja veisti edelleen.
Suurimmalla mielihalulla katselin minä tuota suksien tekemistä ensi
kerran eläissäni. Helposti huomasin, että Laurilla työkalut eivät
olleet minkään nahjuksen kädessä. Hän oli työhönsä täydellisesti
harjaantunut. Siis päätin parhaaksi antaa hänen tehdä työtänsä rauhassa
ja otin itselleni muutaman lusikkapuun veistelläkseni; kuitenkin tavan
takaa silmäsin syntyviä suksia, jotka alituisesti vaan tekivät
valmistumista. Katsoessani panin mieleeni tarkasti kaikki keinot, joita
siinä käytettiin, ja aloin vähitellen huomata, ett'ei mikään ole konsti
sille, joka konstin tietää.
Samana päivänä tulivatkin sukset valmiiksi ja ne oivalliset, ett'ei
paremmista apua. Vielä tuo sukkela Lauri laitteli niihin jalansijatkin,
johon hän sai äidiltäni kappaleen vanhaa saapasvartta, ja sitten me
kävimme yhdessä Laurin kanssa niitä koettamassa. Hei, lystiä laskua! Ei
kuitenkaan aivan lystiä, sillä sinä päivänä ei ollutkaan hyvä
suksenkeli. Oli kirisevä keli uusille, voitelemattomille suksille, ja
pakkanen, että tahtoi nenän viedä.
Vielä samana päivänä aloin minä äidiltäni pyytää, että Lauri
otettaisiin meille joksikuksi ajaksi. Äitini ei paljon sanallakaan
estellyt ja niin jäi kuin jäikin Lauri meille. Kuitenkaan ei äitini
voinut pitää häntä omana renkinänsä, vaan täytyi liittoutua
Helmikankaan isännän kanssa. Laurin papinkirja toimitettiin
Helmikankaalle, joka otti hänen omaksi rengiksensä, vaikka hän sai
meillä olla työssä ja ruoassa. Päivä päivältä tuli Lauri aina
iloisemmaksi ja äitini antoi tehdä hänelle vähän vaatteitakin, niin
että hänellä oli eheä puku. Lauri teki, kun ei meillä ollut hevosta
eikä niinmuodoin sanottavia ulkotöitäkään, kaikenlaisia puutöitä
huoneessa, rekiä, astioita, suksia, kelkkoja ja kaikenlaista, ja hän
näytti kaikissa sanansa todeksi, että hän osasi maamiehen käsitöitä.
Hän ansaitsi käsitöillänsä niin paljon, ett'ei äitini ollenkaan sanonut
olevansa häviöllä hänen tähtensä, jollei voitollakaan. Minä puolestani
yhä opettelin tahi lisäsin tietojani. Olin aina, kuin vaan suinkin
sopi, Laurin apulaisena. Tavasta tosin vaan näytin hänelle pärevalkiaa,
mutta siitäkin hyödyin, kun aina panin tarkasti mieleeni, kuinka
mitäkin työtä tehdään.
Jos kesä oli kulunut hauskasti äidin kanssa kahden maan-työtä tehdessä,
kului talvi vielä hauskemmin Laurin ja äitini seurassa. Sillä kun meitä
oli kolme, oli jo siitäkin yksistänsä paljo enemmän hauskuutta, kun
kahden olemisesta.
Mutta kun tässä maailmassa ei mikään asia saa tapahtua kyläkunnan
kuulematta, ja kun ei kenellekään hyvää tapahdu, ilman että se herättää
kateutta, niin emme mekään saaneet rauhassa olla. Niin kauan kuin Lauri
alusta talven teki kelkkoja, suksia ja muutamia pienempiä astioita,
niin ei kukaan pitänyt sitä minäkään, vaan kun hän kevättalvella teki
rekiä, sahrapuita, karhinpuita, haravoita ja viikatevarsia ja ne kaikki
oivallisia, niin kyläkunta rupesi äitiäni kadehtimaan. Kyllä silloin
Laurille kesärengin paikkoja alkoi ilmaantua, kaikilta ilmansuunnilta;
vaan erittäin hieno tuulen löyhkä ja viekkauden kautta viehättäväinen
rupesi käymään Helmikankaan talon puolelta ja vetämään Lauria
Helmikankaan kesärengiksi.
Lauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon
viekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun
muassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla
onkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä
kaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja
toinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi
uskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon
kautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille.
Isännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia
lupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa
tehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli
saanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä,
niin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä.
Hänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini
ollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa
hyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän
kuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet
synnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä,
lenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun
koetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä.
Lauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan
isäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin
suutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.