Äitini apuna.
Kemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet
kesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta
kaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä
Pohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että
se kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja
liitto se.
Nyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen
hyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan
tulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi
se taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä
voittanut heidän suosionsa.
Entiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin
vielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän
tahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi
lähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden
tähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon
heinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri
tuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun
avustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis
mitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.
Sinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden
kautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja
kylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut
valmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin
sen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.
Kun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta.
Ohra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja
korealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen
elon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä
kirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi
toimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren
viemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja
siitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin
sanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen
linja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä
vielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja
kysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini
tyynesti:
-- Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia.
Kyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme
polttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla
voimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.
Pian huomasin äitini puheen todeksi, sillä maa, missä ennen joka
askeleella vesi tirisi, muuttui äkkiä kuivaksi kuin kangasmaa. Ojat
sitä vastaan olivat aina vettä täynnä, vaikka vesi yhä lakkaamatta joka
pienimmästäkin ojasta valta-viemäriin juoksi. Kun taas kummastelin,
mistä vettä aina ojaan tuli, vaikk'ei satanut ja sarkamme jo kuivat
olivat, osoitti äitini minulle syyn siihenkin. Lavea oli märkä maa
ympärillä, josta vettä ehtimiseen valui ojiimme, ja vielä oli
saroillammekin sisällistä märkyyttä, sillä kun äitini pisti muutamaan,
aivan kuivan-näköiseen paikkaan keskellä sarkaa isolla rautalapiollansa
ja nosti lapion täyteisen verran maata pois, niin kohta oli tuo pieni
kuoppa vettä täynnä. Naurahtaen sanoi äitini:
-- Luuletko, Heikki, vetelästä suosta niin pian kuivia kankaita
muodostuvan?
Minulla ei ollut siihen mitään sanomista, sillä näin, että äitini
ymmärsi paremmin. Kuitenkin aloin esiintuomaan toisia mietteitä.
Paljohan saatte, äiti parka, arvelin minä, työtä tehdä, ennenkuin pelto
rupeaa työstä palkkaa antamaan. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi,
että olisimme antaneet suon olla suona, rämeen rämeenä, ja minä olisin
mennyt pappilaan. Sieltä olisin taaskin syksyllä saanut rukiita ja
vaatteita ja te olisitte saanut sillä tavoin hiukankin helpoitusta,
olisitte saanut olla paljon huolettomampana. Nyt sitä vastoin minä en
saa mitään tänä kesänä ja teillä on kova raataminen edessä. Kohtakin
alkaa kova kuokkiminen, jossa minä en kykene sanottavasti auttamaan.
Tuohon äitini sanoiksi virkkoi:
-- Hyvä poikani, sinulla on tosin sydän oikeassa paikassa. Sitä
kiitosta en tahdo sinulta kieltää. Ettäs tahdot äitisi vaivoja
vähentää, on oikeus ja kohtuus, mutta päässäsi on vähän vikaa ja vika
on siinä, että sitä kannat vielä liian matalalla, olet liian lyhyt sekä
ijältä että varrelta. Sinä huomaat ainoastaan sen, mikä kullakin ajalla
on silmäsi edessä, vaan et osaa ensinkään katsoa tulevaisuutta kohti.
Sinulla on ollut onni saada kaikista yrityksistäsi hyvä palkka ja se
juuri, että niin olet saanut, onkin vahvistanut minua eväällä ja
voimalla yrittämään uutta, josta, jos oikein ymmärrät, saamme monin
kerroin enemmän kuin kieppuessamme maan ja taivaan välillä toisten
töissä ja heidän armomurujansa nyppimässä. Semmoinen elämä voi olla
hyvä niin kauan kuin jaksaa hyvin raataa, vaan kun voimat loppuvat, on
leipäkin lopussa ja kerjuu edessä. Siis maassa maalaisen on pää-oma.
Siitä hän elää, sitä hän voi kasvattaa. Katso Vierimän ukkoa! Hän on
torppari saman talon maalla kuin minäkin, vaan mitä häneltä puuttuu? Ei
mitään. Siihen asemaan on meidänkin pyrkiminen.
Vihdoin meni visaiseen päähäni hyvät neuvot, niin että minäkin rupesin
ajattelemaan vähän edemmäs kuin aamusta iltaan. Ajatuksissani näin jo
oman peltomme täydessä tähkässä, näinpä myöskin kuhilaita, kuvailinpa
mielessäni katon täyden leipävartaita, päätin oman pellon
viljavimmaksi, oman lieden lämpimimmäksi paikaksi maailmassa ja minä
siunasin äitini viisautta ja maata, joka pelloksemme oli tuleva. Kun
sitten äidilleni myönsin hänen puhuneen oikein ja totta, kiitti hän
puolestaan Jumalaa, kehui Liminkaa ja rauhaista Temmesjoen rantaa.
Tarkasti elettiin pajunkuorienkin kanssa. Jok'ikisestä pajusta otettiin
kuori pois; itse pajut kannettiin kasoihin, jossa saivat kuivaa
polttopuiksi, ja parkit vei Vierimän ukko hevosellansa kaupunkiin,
niinkuin mennä kesänäkin oli tehnyt, tuoden rahat äidilleni.
Kuokkimisen toimitti eräs siihen työhön hyvin tottunut mies, Samuel
Sarkanen, vähäistä maksua vastaan, eikä niinmuodoin minun tarvinnutkaan
kuokkia, josta totta puhuen ei olisi mitään tullutkaan. Äitini sillä
välin keräili niityn ja metsän pensaista lehtiheinää lehmälle ensi
talveksi. Ja minä puolestani leikkasin sirpillä maantienvierustoilta
polttiaisia, oikein suuret joukot, jotka sitten asettelin aidaksista
tehdylle haasialle kuivamaan. Siten varustettiin oivallisia lehmän
haudeheiniä talveksi.
Kun kuokkamaa oli niin kuiva, että sen luultiin palavan, pisti äitini
siihen valkian. Nuolen nopeudella levisi tuli ympäri sarkaa. Samalla
sytytettiin kaikki sarat ja niin oli koko meidän pieni vainiomme
pian poltettu, jälellä punertava tuhka. Silloin huomasin ojien
tarpeellisuuden. Oli näet ollut moniviikkoinen pouta ja sen kautta oli
niitty ylt'ympärinsä niin kuivunut, että olisi meidän ollut aivan
mahdotonta estää sitä palamasta, jos sarkamme olisivat olleet
ojittamatta. Samaan aikaan kuulimme paljon kertomuksia ja näimme omin
silminkin paljon savua metsä-valkioista, jotka enimmäkseen kuokkamaiden
huolettomasta polttamisesta olivat alkunsa saaneet.
Kun kytömaamme oli poltettu, aloimme tehdä heinää. Omaa niittyä tosin
ei ollut, mutta Limingassa on sitä, Jumalan kiitos niin paljo, että
toimelias ihminen voi sukkelalla tavalla päästä heinäntekoon. Meni vaan
pyytämään joltakin isännältä, jolla näytti olevan liian paljo niittyä.
Jos isäntä oli noin jotenkin hyväsydäminen, niin pyyntöön hän vastasi:
saat kahtia heinällä. Siihen kauppaan oli kursailematta myöntyminen ja
sai lisäksi kiittää onneansa, jos välipuhe pysyi lujana. Usein näet
tapahtui, että hyväsydämisetkin isännät, vaikka kahtia heinällä niittyä
lupasivat, myöhemmin tahtoivat siihen lisä-päivätöitä tai vuokraa.
Pahoista isännistä ei laisinkaan puhumistakaan, jotka taas eivät olisi
köyhälle ihmiselle antaneet niittyä, vaikka olisi polvillaan rukoillut
ja vaikka mitä yhdestä suovan alasta vuokraksi luvannut. Meillä oli se
onni, ettei meidän tarvinnut juuri paljon liehailla hyvien eikä pahojen
isäntien edessä niityn tähden, sillä sen talon isäntä, jolta saimme
ohrapeltoa, antoi aivan mielellänsä äidilleni myöskin niittyä "kahtia
heinällä", se on toiset puolet heinistä tuli maan omistajalle, toiset
saimme me pitää heinän teon palkasta. Äitini siis niitti ja minä
haravoin. Olihan se sangen hupaista ja totta niinkin saimme kylläksi
heiniä ainoalle lehmällemme, ilman mitään vierasta apua.
Poutainen kesä oli meille suurena apuna kaikissa, kuokkamaan
polttamisessa, heinän teossa ja ohramme valmistumisessa. Kun heinä oli
tehty, saimme ruveta ohraa leikkaamaan. Äitini leikkasi ja minä sidoin.
Kuitenkin oli minullakin sirppi, ja kun ei sitomista ollut, leikkasin
minäkin. Sitoa ennätin sekä oman että äitini leikkaamat. Mutta, vaikka
poutakin oli ollut, ei kuitenkaan ollut ohramme jokapaikasta yht'aikaa
valmistunut. Toista paikkaa leikatessa, seisoi toinen vielä vihantana.
Jälkimäiset paikat olivat parhaiten kasvaneet, olki pitempi, tähkät
suuremmat. Harvemman ja lyhemmän ohran oli pouta vähän ennen aikaansa
jouduttanut. Äitini selitti minulle siihenkin syyn, huomauttaen, kuinka
ne paikat, joissa ohra oli ensin valmistunut, olivat pellon kuivimmat
ja sisälsivät enemmän hiekkaa, jota vastoin ne, joissa ohra pääsi
voimallisemmasti kasvamaan, sisälsivät mustaa multaa. Näissä oli
märkyys pysynyt paikallansa eikä päässyt maan sisään karkaamaan,
niinkuin hiekkamaasta.
Kun emme voineet ohraamme yhtämittaa leikata, vaan täytyi jättää se
valmistumaan, aloimme kylvämään ruista tuohon vasta poltettuun
kuokkamaahan. Rukiin siemeniä ei kuitenkaan ollut ostettu ja tuli siis
hetken miettimys, mistä talosta niitä ostaisimme. Äitini päätti
Helmikankaan rukiiden kyllä itävän ja meni sinne ostamaan. Hän sai kun
saikin sieltä rukiita. Rukiita ne olivat, koska olivat rukiin
näköisiä, mutta siemenrukiita eivät olleet. Kun koetettiin niitä
istuttaa kiuluun, joka oli multaa täynnä, niin tuskin iti yksi jyvä
kymmenestä. Siis petosta koko kauppa! Asiaa mietittyänsä arvasi äitini,
että isännän poika, Jaakko, oli antanut jyviä toisesta laarista, jossa
oli huonompia rukiita, vaikka isäntä oli hänen käskenyt mitata itäviä
rukiita. Siis tuo veitikka oli taas ilvehtinyt. Äitini oli kyllä itse
ollut aitassa, kun Jaakko hänelle jyvät mittasi, mutta ei hän voinut
tietää, kummassa laarissa itäviä jyviä oli, vaan varmaankin Jaakko sen
tiesi. Ehdollansa oli hän huonoja antanut, meille vahinkoa tehdäksensä.
Äitini ei tyytynyt siihen, vaan meni jyvien kanssa takaisin ja sanoi
isännälle, että jyvät eivät idä. Helmikankaan isäntä oli siksi
rehellinen mies, että, kun sai kuulla asian oikean laidan, kohta antoi
äidilleni oikeita siemenrukiita ja otti takaisin nuot poikansa antamat
huonot.
Vielä päälliseksi hän oikein kovasti toruikin Jaakkoa. Vasta tämmöisen
mutkan päästä pääsimme kylvämään.
Kylvämisen toimitti äitini itse, samoin kuin muut siihen kuuluvat
toimet. Siunattu sade kasteli peltomme ja kaikkein muidenkin pellot, ja
tulikin se alas semmoisella voimalla, että ojat eivät tahtoneet ehtiä
niellä veden paljoutta. Totta puhuu sananlasku: iso sade poudan
perästä. Muutamain päiväin perästä oli korea laiho pellollamme, meille
iloksi, vaikka Helmikankaan Jaakon harmiksikin.
Rukiin kylvöä puuhatessamme, oli ohra ehtinyt valkoiseksi valmistua ja
niin leikkasimme sen kaikki nurin. Puiminen toimitettiin vähitellen,
sen mukaan kuin tilaisuutta saimme. Hyväntahtoinen, vaikka köyhä ja
vähän huolimatoin isäntä, antoi näet meille omain puimistensa välissä
luvan puida yhden riihellisen. Kun ohrariihellä olin äitini kanssa,
sain kokea, että ohran vihneet ovat pahat silmille, jos vaan silmän
sisään pääsevät. Minun silmääni meni vihne ja siitä tuli minulle
erittäin tukala olo. Onneksi oli äitini kuitenkin sen verran
silmälääkäri, että hän käänsi silmäluomeni nurin ja otti vihneen pois.
Vielä syksylläkin oli äidilläni ja minulla pieni rahan ansio. Rupesimme
näet ahkerasti puolukoita poimimaan. Monet päiväkaudet metsien halki,
rämeiden ja kankaiden yli kuljettuamme saimme niitä karttumaan
kokonaisen hevoskuorman. Vierimän hevosella vei äiti puolukat
kaupunkiin ja sai niistä kohtalaisen hinnan. Samalla kertaa möi äitini
myös lehmän antaman kesäkautisen voin, josta tuli melkoinen summa.
Lehmä kun oli hyvänlainen lypsämään ja itse kun emme paljon ensinkään
voita syöneet, saatiin sillä useat ruplat säästöön pantavaksi talven
tahi kaukaisempainkin aikain varaksi. Kun vihdoin kaikki ohramme saimme
puiduksi, niin oli niitä yksitoista tynnyriä kaksikymmentä kappaa.
Olihan siinä rieskaleivän ainetta kahdelle hengelle, ja kun vielä tuli
perunoita lisäksi useita tynnyreitä, niin voimme sangen tyytyväisinä
ajatella mennyttä kesää ja levollisesti odottaa lähestyvää talvea.