Maria Helmikangas!
Tämän kautta saan minä ilmoittaa hyvänvointini, niinkuin myös sen, että
olen sinua nähnyt vaan pienenä tyttönä. Harmikseni olen saanut kuulla,
että isäsi on talon hävittänyt ja sulhasesi sinun pettänyt. Sitä
vastoin olen iloinenkin siitä, että sisareni, sinun äitisi, on päässyt
pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä. Sattumalta tuli poikasi
minun halkojahtiini Oulussa käydessäni, ja minä vein hänen kotiini. Oli
lysti vähän narrata häntä, sanoen vieväni hänet Englantiin. Älä pane
pahaksi, vaikka minä kirjoitan paksua kirjoitusta juurikuin
kohennuskepillä, sillä minulla on erittäin raskas käsi. Tässä lähetän
sinulle tämän sievän punalaitaisen kymmenen ruplan setelin, sillä minä
tiedän, että sinä sen hyvin tarvitset. Koe kasvattaa hyvin pikku
Heikkiä, minä luulen, että hänestä tulee, kun kerkiää, oiva mies. Voi
hyvin! Tämän kirjoitti omalla kädellään
Enosi
Sakari Aspela.
-- Jaha, Sakari, sanoi Vierimän ukko kirjeen kuultuansa, minä muistan
hänen, vaikk'en nyt enään taitaisi häntä tuntea, jos tuohon tulisi.
Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hänen viimeksi näin. Hän on
hyvin siivo mies, Mari.
-- Hyvä hänen täytyy luonnostaan olla, virkkoi äitini, sillä ei
pahansisuinen eno kymmentä ruplaa lähettäisi. Eikö se, Vierimä, ole
todella liian paljon? Se lisää minun ja Heikki paran säästöä
melkoisesti.
-- Ei mikään milloinkaan ole liikaa, vakuutti ukko, kyllä aina aika
tavaran kaupitsee, vaikka sitä enemmänkin olisi. Jumala hyväsydämistä
antajaa siunatkoon!
-- Niinpä teitäkin! sanoi äitini. Tekin annoitte sellaisen summan
kirjojen ostoon, ettekä te ole edes sukulainenkaan, vennon vieraalle
teitte hyvän työn. Vaan ottakaa kuitenkin omanne, edes osaksi,
takaisin! Ettekö näe, että minulla on nyt paljon rahaa ja voin kyllä
sen maksaa?
-- Älkää höpiskö joutavia, sanoi ukko. Hyvä ja rauhallinen naapuri
maksaa enemmän, kuin mikään kaukainen sukulainen, joka asuu tuulimyllyn
toisella puolella, maan äärissä. Ei sen vuoksi, että minä tarkoitan
sillä enoanne, hän kyllä on hyvä vaikka kaukanakin, mutta minä
tarkoitan omia sukulaisrenttujani. Niin, renttuja ne ovat, niinkuin
hyvin tiedätte. Mitä minä niistä autan? Kyllähän ne minulta pyytävät,
kapakkaan mennäkseen, joka kerta he ovat kimpussani, kun kaupungissa
käyn; mutta minä en anna. Kertakin, kun sille Simo rentulle annoin
rahaa ja koko joukonpa vielä, koko kuusitoista ruplaa, oli mies
olevanansa lakkiräätäli; mutta kuinkas kävi? Kun Simo sai rahat, niin
oli jo kaikki loppuun juotu, ennenkuin kaupungista pois kerkesin.
Orpana sekin. Tulipa katala vastaani, tuli juuri ulos kapakasta ja oli
näköjään kuin juurakoita puskenut härkä. Oikein minä pelkäsin häntä
enkä sen perästä ole antanut rentuille kopeikkaakaan. Vaan mitä vielä
tapahtui! Kun kotiin pääsin, tuota Simo katalaa auttamasta, olin saada
äidiltäni selkääni eikä liikaa olis ollutkaan, vaikka olisin saanutkin,
sillä sellainen, joka juoppoa auttaa, ei ole parempaa ansainnut. Mutta
niinkuin sanoin, jatkoi ukko puhettaan, hyvä naapuri maksaa. Onhan se
hauskaa, kun naapurit ovat hyvässä sovussa. Hyväsopuista, ahkerata
naapuria minä autan ja hänen lapsiansa holhon, sillä siinä se ei mene
hukkaan. Hyvä naapuri on mielestäni juuri kuin pehmeä tuulen löyhkä
joltakin pyhältä vuorelta, ja tuntuu kuin hyväin naapurien keskuudessa
peltoni minulle antaisi kahdenkertaisen sadon. Muistakaa siis, ett'ette
enää koskaan tarjoa minulle niitä rahoja, jotka minä lahjaksi annoin.
-- Te olette jalo mies, sanoi äitini, sillä ilman teitä olisin surrut
itseni hupsuksi, kun tuo Heikki parka oli niin kauvan poissa, että
luulin hänen joutuneen jonkun paholaisen tapettavaksi tahi Oulun
koskeen suistuneen. Vaan nyt sen selvästi huomaan, että mihin itseni
mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.
Näiden puheiden aikana olimme tulleet läpi Kempeleen kylän ja olimme
Limingan niityllä. Erittäin hauskaa oli ajaa lerputella oman äitini
polvella ja Vierimän ukon rinnalla tyvenenä kesä-iltana yli tuon niin
monelle matkustavaiselle ikäväksi pistävän, lakean suo-aron.
Näin oli onnellisesti päättynyt tuo ensimmäinen matkani kaukomaille.
Kuka arvaa ihastukseni, kun taas seisoin omalla pihallani, tuon sileän
ja kirkkaan Temmeksen rannalla, ja kaikki oli entisessä kunnossaan.
Olihan mielestäni, kuin olisin viipynyt vuosikausia poissa, vaikka ei
täyttä viikkoakaan saanut kuluneeksi.
Kun myöhemmin äitini kanssa juttelin matkastani, niin en voinut olla
hänelle sitäkään sanomatta, missä Tolpan Pirjon piilopaikka oli. Minä
sanoin hänen kieltäneen olopaikkaansa Limingassa ilmoittamasta, mutta
äitini antoi minulle täydelliset tiedot saunan palosta. Se oli
nimittäin jo kohta syksyllä, kuin sauna paloi, tullut selville, että se
oli syttynyt rikkinäisen kiukaan tähden, vaikka minä en ollut sattunut
sitä kuulemaan. Niin muodoin oli Tolpan Pirjo syytön saunan paloon;
ainoastaan kirjat, ne olivat pahana pilkkuna, että hän ne koriinsa oli
ottanut. Muutoin kyllä vanhemmat ihmiset arvasivat ilman minun
sanomattakin, missä Pirjo oli. Sillä tiesiväthän ne, että Pirjon Katri
tyttö oli Kemissä naimisissa, ja missä olisi Pirjo muualla kuin
tyttönsä luona. Olivathan vaan kaikki ajattelevaiset ihmiset
tyytyväisinä siitä, että Pirjo pysyi poikessa, sillä vaikka hän ei
ollut sanottavasti tietäjäkään, niin oli hän kuitenkin paha suustaan.