Odottamaton merimatka.
Jääpuikot ja rakeet, lumi ja hanget olivat jo auringon paisteessa
sulaneet, ja ihana kesä oli jälleen saapunut Temmeksenkin rannoille.
Koivuissa olivat lehdet hiiren korvalla; siis paras aika
vispilänvarpuja kuoria. Nyt oli minun kiireesti tekeminen kasa
vispilöitä, lähteäkseni niiden ynnä talvella valmistamieni puulusikkain
ja kapustain kanssa onneani koettamaan tuohon minulle vielä aivan
outoon Oulun kaupunkiin. Siis oli työni että koivikossa kerätä
vispilöiksi sopivia varpuja ja kuunnella lintujen katkeamatonta
viserrystä. Mutta vaikka oli luonnon ihanainen kukoistus-aika, muistin
minä metsässä työskennellessäni muutamia juhlallisia aikoja kuluneella
talvella. Semmoinen aika oli joulu ollut. Enkö sitä suurimmaksi osaksi
ollut viettänyt Vierimällä, johon äiti ja minä olimme olleet
kutsuttuina vieraiksi. Enkö saanut ajaa Vierimän hevosella kirkkoon ja
istua ukon rinnalla eikä enään kelkalla ajamisesta ollut puhettakaan.
Siihen vielä lisäksi uusivuosi onninensa, Hiivaknuutti, Pirjonpäivä,
pääsiäinen, helatuorstai, helluntai ja muutamassa välissä vielä
kevätkinkerit, kiitokset ja kirjalliset suosiolahjat. Täysi syy oli
minulla olla tyytyväinen ja onnellinen mielessäni!
Mutta miksi panin Pirjon päivän muistettavain asiain luetteloon ja
jätin laskiaisen pois? Syy oli se, että Tolpan Pirjo ei ollut enää
meidän mailla, taikakonsteillansa Pirjon päivää pilaamassa, vaan oli
vielä karkumatkalla, teillä tietämättömillä. Laskiaistiistaina taasen
mäkeä laskiessani katkaisin keulan lainatusta kelkasta ja sain maksaa
siitä 20 kopeikkaa. Näitä kaikkia ajattelin vispilänvarpuja
kuoriessani, ja vielä sitäkin, etten vielä ollut kyennyt suksia
tekemään. Suksia siis ei ollut kaupunkiin viedä; mutta olihan sitä
kauppatavaraa muutenkin, kun vispilät vihdoin valmistuivat. Ilman muuta
matkaseuraa, kuin ilman lintuset, oli minun suorittaminen tuo
kahdenkymmenen-neljän venäjän virstan pituinen matka kaupunkiin. Minä
sidoin vispilät yhdeksi taakaksi, asetin lusikat ja kapustat myöskin
jonkunlaiseksi nipuksi ja nostin sitten kuormani selkään. Hyvästiksi
antoi äitini minulle pienen suutelon ja niin läksin minä astumaan
mutkan kautta suoraa. Tehdäkseni matkani vähän pidemmäksi, kävin näet
ensin Vierimällä näyttämässä miehuuttani, että uskalsin lähteä yksin
kaupunkiin, ja jättämässä heillekin hyvästit. Kaikki olivatkin
kummastuksissansa minun rohkeudestani, ja Loviisa hän se minua oikein
kehui, sanoen ei sellaista poikaa missään nähneensä.
Silloin sitä taivalta katkaistiin, kun Vierimältä lähettiin. Silloin
juostiin ja hypeltiin, eikä maantie suinkaan itsekään tietänyt, mikä
pimp-pamppala, tupsis tupsis hänen päällänsä silloin kulki, vaan kyllä
minä tiesin, mikä se oli ja mistä sellainen ääni syntyi. Kapustat ja
lusikat ne selässäni pimp-pamppalaa huusivat ja vispilät tupsis tupsis,
vaan vähät siitä, rahojahan ne ennustivat.
Helteiseksi muuttui tuo kevätkesäinen sydänpäivä, kun saavuin
Kempeleeseen. Reippaasti olin kulkenut yli tuon kahdeksan venäjän
virstaa leveän aron, jota sanotaan Limingan isoksi niityksi, mutta
Kempeleen kankaalla seisahdin vähän, lämpymästä läähättäen. Minä kävin
erään Vappula nimisen talon kaivosta raikasta vettä juomassa ja jatkoin
taas matkaani tuon pienen ja sievän kappeliseurakunnan halki Ouluun
päin. Tavattomasti väsyneenä astuin vihdoinkin ehtoopäivällä Limingan
tullista kaupunkiin ja, vaikka tuntuvasti väsytti, levenivät silmäni
isostikin, kun näin Oulun kaupungin ensikerran kaikessa loistossansa,
ja oikein ilomielin astelin noita kivisiä, komeita katuja, joille
päiväpaiste hopean kirkkautta vuodatti.
Olin kaupungissa, mutta kun sen komeutta ihailin, rupesin pian
epäilemään, tokkohan niin loistavan kylän asukas syökään puulusikalla,
käyttääkään kapustaa, hämmentääkään velliänsä varpuvispilällä. Menin
niissä mietteissäni meren rantaan. Siinä oli halkokaljaasi, josta
vast'ikään oli kaikki halot pois tyhjennetty.
Kaljaasissa oli kolme miestä juuri paraikaa syömässä, kuin siihen
saavuin, ja kun miehet näkivät, että minä olin lusikan kauppias,
käskivät he minun tulemaan kaljaasiin. Minä tietysti menin, ja katsoen
tavaroitani rupesivat he minulta kiusaamaan yhtä lusikkaa miestä päälle
ja lupasivat antaa ruokaa syödäkseni niiden edestä, vieläpä tarjosivat
minulle yömajaa tuossa pikku laivassansa. Hyvä kelpaa! ajattelin minä
ja mielistyin miesten kaikkiin tuumiin. Oivallista lihalientä ja
ohraista rieskaleipää ja lohta sain minä syödä vatsani täyteen, josta
meni minulta kolme lusikkaa. Kun olin syönyt, rupesin katselemaan Oulun
kaupunkia mereltä päin. Kovin oli se sieltäkin katsottuna kaunis. Vähän
aikaa siinä sinne ja tänne silmäiltyäni, näin minä kolme hevosta
raskasten kuormain kanssa lähenevän kaljaasiamme ja seisahtuvan juuri
sen kohdalle. Ajajat heittivät säkkejä rannalle aivan lähelle meitä, ja
kun yhdeltä kaljaasin mieheltä kysyin, mitä säkkejä net ovat, niin sain
vastauksen:
-- Ei ne ole säkkejä, ne on jauhomattoja.
Kun olin kauheasti väsynyt, nukahdin erään kannella olevan isonlaisen
arkin päälle. Siinä vaivuin vähitellen unen horroksiin ja rupesin
nukkumaan niin sikeästi, ett'en ensinkään tietänyt, mitä ympärilläni
tapahtui. Sen muistan kuitenkin, että minulta jotakin kyseltiin.
Varmaankin minulta kysyttiin, mistä olin kotoisin, sillä oman
vastaukseni muistan, vaikka niinkuin unessa sanottuna. Sanoin näet
olevani Limingasta Helmikankaan tyttären poika. Sen perästä laskettiin
minut pitkälleni johonkin pehmeälle ja siinä minä sitten olin enkä
siitä mihinkään jaksanut, enkä pyrkinyt.
Vasta aamulla auringon jo korkealla ollessa heräsin; mutta kuinka suuri
oli hämmästykseni, kun näin olevani aukealla ulapalla. Mihin menossa?
Sitä en itsekään tietänyt. Ensi silmäyksellä koetin katsoa Oulun kirkon
tornia, mutta minun oli yhtä mahdotonta nähdä kirkon tornia Oulusta,
kun aurinkoa ottaa alas taivaslaelta. Silmät taivaanrantaan kiintyneenä
juoksin minä vähän johonkin, katsomatta eteeni, ja äkkiarvaamattani
kaaduin silmilleni jauhomaton päälle. Sillä sain kaikki miehet oikein
remakkanauruun, joka ei ensinkään ollut mieleeni. Kun olin päässyt
seisoalleni, rupesin tarkemmin tutkimaan asiaa ja lankeamisen syytä.
Minä huomasin, että kaikki ne jauhomatot, jotka illalla rantaan
tuotiin, olivat kaljaasissa, ja kun taakseni katsoin, näin, että
minulla oli ollut purjekasa vuoteenani. Siinä näkyi vielä pään sija ja
lakkini ja takkini ja vispilät, lusikat ja kapustat. Mutta kuinka
kauppani kanssa nyt käypi, kun niin nolosti olin antanut viekoitella
itseni pois kaupungista! Tuopa minua vasta oikein harmittamaan rupesi,
ja itsekseni hyvänpäiväisesti suutuin noiden jahtimiesten päälle, kun
eivät minua herättäneet merelle lähtiessään. En kiellä hiukan
peljänneenikin, mitä näillä miehillä lieneekin mielessä ollut.
Kuitenkin lohdutin itseäni eräällä lauseella, jota äitini viime aikoina
oli ruvennut erittäin ahkerasti käyttämään. Jos mihin itseni mailmassa
käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.
Nämät äitini hartaat sanat muistettuani tulin vallan toiselle tolalle
ja rohkeammaksi tuli luontoni. Nyt en enään väliä pitänyt, vaikka
minua vietäisiin mailman ääriin; ainoa asia, joka minua vähän suretti,
oli se, mitä äitini sanoisi kotona, kun liian kauvan rupean
kaupunkimatkallani viipymään. Äitini tuleva suru oli lähellä tehdä
sydämeni raskaaksi, eikä ollut itku kaukana. Ja ennen kuin se häpeä
muun hyvän lisäksi ehti minua saavuttaa, laski vanhin miehistä kätensä
takaapäin hellästi olkapäälleni ja sanoi: -- Oletkos nyt iloinen, kun
niin vähällä vaivalla Englantiin pääset?
-- Englantiin! jopa nyt säpsähdin! Englantiinko mennäänkin, kysäsin
hätäisesti.
-- Englantiin, aivan Englantiin, sanoi mies, katsellen totisen
näköisenä minua silmiin, ja vielä lisäsi: tuopa onkin sinulle oiva
reissu, sillä mailmankaupan pääpaikassa käyvät vispilät ja kapustatkin
hyvin kaupaksi.
Jospa edes olis onnellinen tuo kaukaisella maalla käyntini, ajattelin
minä, niin vähätpä tuosta, jos ma käynkin tuolla mailman äärissä,
jossa se Englanti lienee. En tietänyt ensinkään maantiedettä
ja siitä vähästä, jonka olin kuullut Englannista mainittavan
kotiseurakunnassani, olin saanut vaan sen himmeän käsityksen, että se
niinkuin moni muukin ulkomaan paikka, oli mahdottoman kaukana
Suomenmaasta ja niin muodoin mailman äärissä.
Aluksemme kiiti eteenpäin ja laineet sitä rytkyttivät. Niemet ja metsät
oikealta siintivät silmiini; vasemmalla oli ylinäkymätön meri. Kauvan
olin kuluttanut aikaa miettien, vaan kuin aikoi sekin ikäväksi pistää,
aloin tehdä likeisempää tuttavuutta miesten kanssa. Kysyin siis yhdeltä
mieheltä, joka näytti olevan nuorin joukosta: kuinka kauvan kestää,
ennen kuin pääsemme perille?
-- Jos tätä tuulta pitkittää koko päivän, olemme illalla perillä, sanoi
mies.
-- No, sepä hyvä, sanoin minä ja tulin erittäin iloiseksi, mutta mitä
vasten otitte minun mukaanne, enhän ollut ensinkään pyytänyt
matkustella Englantiin?
-- Syytä sinun mukaan ottamiseen en minäkään oikein varmaan tiedä, sen
tietää tuo vanha mies, joka on isäntämme ja kapteenimme. Hän sinun
kanssasi illalla puhui, kun olit unen toreissa, ja saatuansa tietää
sinun kotoperäsi ja nimesi, päätti hän kohta ja sanoi: että sinä olet
mukaan otettava, vaan älä pidä mitään lukua mistään, älä kysele ja
tutki häneltä mitään. Hän on oikein hyvä mies, joka ei tee sinulle
mitään vääryyttä, vaan päin vastoin voit häneltä hyvää toivoa.
Näin puhui minulle tuo nuori mies, salaa toisilta.
Kohta sen jälkeen tuli aluksen isäntä luokseni ja kysyi:
-- Eikö sinulla ole nälkä?
Tähän vastasin sekä myöntäen että kieltäen, sillä nälkä minun oli, vaan
en tahtonut myöntyä syömään heidän ruokaansa. Luulin taas menettäväni
sen edestä kolme lusikkaa ja rupesin katumaan, ett'en ollut ottanut
evästä pussiin kotoa lähteissäni. Olin näet ottanut vaan vähän taskuuni
ja sen jo loppuun syönyt Limingan ja Oulun välillä; mutta kuinka
olisinkaan kaikkia jaksanut kantaa, kauppatavaroita ja eväitä? Ja kun
kuitenkin näin oli käynyt, käski nälkä minua myöntämään vastoin
tahtoanikin. Vanha mies äkkäsi pian syyn epäilykseeni.
-- Syö vaan, poika, sanoi hän ystävällisesti, tuolla kajuttikopissa on
kyllä ruokaa. Älä pelkää, että sinulta enään lusikoita otetaan.
Ne sanat olivat oikeaa palsamia surulliselle mielelleni. Melkein
hyppien menin neuvottuun paikkaan ja otin sieltä ruokaa syödäkseni,
mutta ennenkuin mitään suuhuni panin, näytin ensin isännälle, joka
seisoi selkäni takana. Niinpä ensimmäiseksi näytin palvattua lampaan
reittä ja kysyin, saisinko sitäkin maistaa, ja saatuani myöntävän
vastauksen aloin sitä syömään. Samoin tein minä rieskan, lohen ja
voinkin kanssa, ja luvan saatuani söin tarpeikseni asti. Syötyäni olin
oikein pulleva merimies. Kumminkin olisin jo mielelläni ollut tuossa
minulle luvatussa maassa, Englannissa, mutta aluksemme ei näyttänyt
tarkoittavan mennä maalle mihinkään, vaikka maat usein olivat juuri
silmäimme edessä. Tuuli vaan alkoi enemmin kiihtyä, ja ilma tuli
kylmemmäksi. Alus aikoi enemmin ja enemmin mutkitella eikä kulkenut
enään suoraa kulkua. Miehet näyttivät tulevan harmillisen näköiseksi
kasvoista, ja puistelivat tavan takaa päätään, vaan eivät paljo mitään
puhuneet. Kuitenkin tuo nuori mies, jonka toimena oli purjeiden
käänteleminen, sanoi minulle sivu mennessään: Rupeaa tuulemaan
pohjasesta ja tekee meille perin vastaisen.
Tuosta uutisesta tulin joltisestikkin pahoilleni, vaan mitäs autti!
Niinkuin sanottu, vähän päästä ei enää alus liikahtanut paikaltaan.
Aallot loiskivat hirmuisesti ja tulipa jo vettäkin kaljaasiin. Minä
rupesin surkuttelemaan jauhomattoja, sillä luulin niiden tuokion
perästä olevan aivan taikinana.
Olimme juuri lähellä erästä nientä ja laskimme kohta niemen rantaan.
Siinä heitettiin ankkuriin ja me astuimme maalle. Rannassa oli sakea
kuusikko, mutta ei yhtään ihmisasuntoa. Isäntä katsoi kiikarilla erään
isonlaisen kiven päältä, olisiko lähellä jotakin mökkiä, vaan ei
sanonut näkevänsä mitään. Minä kiipesin myöskin kivelle ja paljain
silmin näin, että ei aivan kaukana siitä oli juuri kuin pienen huoneen
katto. Tämän ilmoitin isännälle ja osoitin kädelläni paikkaa, ja
isäntäkin näki jo ilman tähystintä, että siellä oli huone. Mutta kun
hän tähystimellä sitä tarkemmin tutki, olikin se vaan heinälato.
Palattiin siis takaisin alukseen ja ruvettiin syömään. Sitten pantiin
maata, vaan ei nukuttu. Miehet keskustelivat keskenään hiljaa, niin
ett'en mitään kuullut heidän puheestansa; huomasin vaan heidän
minustakin vähän haastelevan; kun usein katselivat minuun päin. Kauan
en kuitenkaan nauttinut lepoa, ennenkuin minua rupesi armottomasti
viluttamaan. Päätäni kivisti, ja koko ruumiini tärisi kuin kahila
virrassa. Minä en kuitenkaan tahtonut ruveta ensimmäiseksi työkseni
valittamaan, seisoin vaan kaikin voimin pitäen kiinni aluksen laidasta.
Mutta pian tuon huomasivat miehet ja ottivat minusta kiinni ja kysyivät
melkein yhteen suuhun, mikä minua vaivasi? Kun kaikki säryt ja
porotukset heille ilmoitin, sieppasi aluksen isäntä arkustansa pullon
ja kaasi siitä jotakin ruskeaa nestettä pieneen, puusta sorvattuun
pikariin.
-- Otappaa tästä! sanoi hän, se on viinaa, johon on sekoitettu
kamferttia ja jäärnestestamenttia. Se tekee hyvää tuollaiselle
vilustuneelle merisairaalle.
En tahtonut uskaltaa maistaa sitä, kun pelkäsin rohtoja liian
väkeviksi, mutta isännän ja toistenkin miesten kehoituksesta ryyppäsin
vihdoin kuitenkin kaikki. Sitten minä käärittiin lammasnahka vällyihin
ja jonkun ajan takaa minulle tuli oikein kuuma. Tunsin, että pääni oli
hiukan sekaisin, ja samassa erinomaisen halun nousta ylös ja ruveta
niitä näitä haastelemaan. Jopa vähän yritinkin nousemaan, mutta isäntä,
joka minun silmiini terävästi katsoi, veti suunsa naurun hymyyn ja
sanoi: makaahan pois, äläkä nouse lankeilemaan. Käskyn mukaan pysyinkin
paikallani ja vähitellen alkoi kiihkoni tyyntyä. Minä vaivuin uneen.
Unessa näin kummia.
Olin kotonani ja äitini kampasi päätään mustalla kammalla. Kun hän
kampasi, läksi kaikki hiukset pois ja hän tuli kaljupääksi, Sitten
kääri hän hiuksensa yhteen myttyyn ja vei ne Vierimän ukolle. Vierimän
ukko pisti hiukset raamatun lehtien väliin ja antoi ne vähän takaa
takaisin kauniina kukkakimppuna, jonka äitini pani päähänsä ja lähti
hyvillä mielin astua lerputtelemaan kotiinsa, ääneensä hyräillen: Jos
mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.
Kun hän jälleen tuli kotiin, oli mökkimme verhottu ylt'ympärinsä
mustalla veralla. Pihalla tuli muuan mies häntä vastaan ja sanoi
olevansa huolen puntari.
-- Minä vakuutan vannotulla valalla, sanoi hän äidilleni, että poikasi
matkusti Englantiin.
-- Matkusti; mihin matkusti, huusi siihen äitini, päältä vuorien, halki
metsien, takaa merien, alta alimmaistenkin katukivien tahdon minä hänet
etsiä ja tallelle saattaa, sillä hän on minulle kalliin mailmassa, hän
on minun ainoa poikani!
Tähän loppui se, ja uni sai toisen muodon:
Oli eräs minulle tuntematon maan paikka, ihanan viheriäinen metsä ja
sen keskellä pieni talo. Minä olin astuvinani talon pirttiin, jossa
eräs vanhanpuolinen koukkuleuka-akka kehräsi villoja. Hänen vierellänsä
eräs nuori ihminen imetti lasta kehdon päällä. Kun tarkemmin katselin
tuota vanhaa naista, tunsin hänessä Tolpan Pirjon. Silloin Pirjokin
huomasi minun, ja säikähtäen sanoi hän nuoremmalle naiselle:
-- Kuule, Katri, kuule, hyvä tyttäreni, niinkuin pahan laatimana on tuo
poika saapunut tänne ja varmaankin ilmoittaa hän kotiin päästyänsä
minun lymypaikkani. Mitä teemme hänelle?
-- Hänelle, äiti, emme tarvitse tehdä mitään, hän on kiltti poika,
sanoi se nuorempi nainen. Hän antoi minulle ruokaa ja oli iloinen, ja
minä söin; mutta samassa otti joku minua niskasta kiinni ja kysäsi:
-- No kuinka tuntuu? Vieläkö päätä kivistää?
Minä katsoin ylös ja näin kaljaasin isännän edessäni. Aurinko oli
laskullansa, ja minä hikoilin vällyjen sisässä. Hän oli minun
herättänyt, sillä olin pitänyt outoa ääntä nukkuessani ja aukonut
suutani, arvatenkin sen tähden kun unissani löin.
Auringon laskun aikaan oli tuuli tyyntynyt ja samalla muuttunut hiukan
hengehtimään lännen puolelta. Miehet nostivat ankkurin, laskivat pois
niemen suojasta, ja vaikka hiljaa tuolla vienolla, yöllisellä
laitatuulella teki alus kuitenkin matkaa. Pimeä kun ei haitannut näin
korkealla pohjasessa, voitiin purjehtia rannan vesiä ja kaikki
karipaikat välttää. Kun näin, että miehillä oli hiukan jouto-aikaa
minua kuulla, kerroin heille uneni äidistäni. Isäntäkin oli sen
kuullut, ja hän sanoi sen johdosta: varmaankin tein siinä väärin, että
sinun otin mukaani, ilman äitisi tietoa asiasta. Siitä voisi niin
käydä, että hän surisi hiukset pois päästään, jos vaan kauvan rupeat
täällä viipymään. Mutta mitä vielä, enhän tuota sentään usko. -- Olli!
pidähän lujasti ruoria, että päästään pian kotiin.
Nyt tulin oikein ymmälle, oikein hymälään. Ajatuttamaan rupesi minua
tuo, että suomalaisten miesten koti olisi Englannissa. Aioin huomata
olevani hyvänpäiväisesti narrattuna! Istuin kuitenkin vällyihin
käärittynä ja odottelin tyynellä mielellä, mitä tapahtuman piti.
Aurinko oli juuri noussut, kun tulimme erääseen satamapaikkaan, johon
laskimme rantaan. Miehet astuivat maalle ja isäntä sanoi minulle:
-- Nyt ollaan, poika, Hullen satamassa Englannissa. Se nuori mies, joka
viimeksi perää piti ja jota Olliksi sanottiin, pani kuitenkin kohta
vastaan.
-- Ei olla, poika, kuu Kemin satamassa, Suomessa.
Vaan minä hiukan mietittyäni kysäsin:
-- Kumpaa minun teistä pitää uskoman?
-- Usko minua! Usko minua, poika! sanoi Olli.
-- Älä vaan! Usko minua, sanoi kolmas mies, joka ennen minulle ei
vielä ollut mitään puhunut: ollaan, poika, Kurtin haudan lahdessa
Haukiputahilla. Toiset päästivät sellaisen naurun, että maat, metsät
kajahtelivat.
-- Kas, kun luulet sinä Putailla olevasi, lausui joku toisista.
Kummapa, että kahdenkymmenen vuoden perästäkin muistuu vielä kotiranta
mieleen.
-- Älkää siinä niin paljo kummastelko. Siitähän se tulee, kun monta
kertaa kesässä siitä sivu kuljen.
Huomasin, että sekin mies valehteli, ja minä uskoin paraiten Ollin
sanoja, että olimme Kemissä.
Rupesin nyt katselemaan ympärilleni. Minä nousin ylös vällykääreestäni
ja näin rannassa muitakin samanlaisia aluksia. Minä otin vispilät,
lusikat ja kapustat, ja hyppäsin maalle. Silloin isäntämmekin läksi
minun kanssani astumaan, jättäen toiset miehet rannalle. Vanha mies
astui erittäin liukkaasti, niin että olin pakotettu tavan takaa
heittämään pientä juoksua paremmin hänen mukanansa pysyäkseni, ja
pimp-pamppala, tupsis tupsis: ääni alkoi selässäni oikein täydellä
mahdilla kuulua. Ei aikaakaan, niin tulimme erääseen pienenlaiseen
taloon, jonka asuinhuonerivi oli punaiseksi maalattu. Minä en joutanut
katselemaan paljo ympärilleni, sillä isäntä astui hyvin kiireesti
porstuaan ja siitä sisälle isoon huoneeseen, jonka minä kohta näin
pirtiksi. Pirtissä ei ollut yhtään ihmistä. Isäntä käski minun istumaan
penkille ja itse hän sanoi menevänsä kamariin herättämään vaimoansa, ja
niin hän meni ulos pirtistä.
Niinkuin käsketty, istuin minä penkille. Huone näytti oikein kauniilta
kesäisen aamu-auringon valossa. Pirtin peräseinällä näin kangaspuiden
seisovan ja, kun nousin niitä katsomaan, näin, että kudottavilla oli
hienoa, valkoista pumpuli-kangasta. En kuitenkaan ennättänyt paljo
muutakaan huomaamaan, sillä samassa jo astui isäntä ovelle ja käski
minun tulla hänen kanssaan. Minä seurasin häntä toisesta ovesta sisälle
ja me tulimme pieneen ja siistiin kamariin. Siellä olisi nuori nainen,
joka paraikaa laitti ruokaa pöydälle, ja kaksi noin kokoonsa nähden
nelivuotista poikaa nukkui kamarin sivuseinällä olevassa pikku
sängyssä. Muuta väkeä en nähnyt. Ruoka, sellainen kuiva aamiaisruoka
oli pian valmis. Minä käskettiin pöytään ja aloimme isännän kanssa
syömään. Kun olimme syöneet, antoi emäntä meille kahvia ja isäntä teki
itselleen puolikupin, kaataen kahviin hiukan paloviinaa. Hän sanoi sen
olevan vasta mereltä tulleelle terveellistä, vaikk'ei muutoin viinaa
rakastanut. Kahvin juotuansa läksi isäntä kaljaasille ja minä jäin
emännän kanssa tarinoimaan. Kuta enemmän tuon naisen kanssa puhuin, sen
tuttavammaksi eli ystävämmäksi tulimme. Hän tiesi jo edeltäpäin minun
nimeni ja kotini. Sen oli hän saanut mieheltänsä tietää, ennenkuin oli
minun nähnytkään. Pian sain häneltä kuulla, että isäntä oli minun
äitini äitin eli muorivainajani veli ja että hän oli jo nuorena poikana
tullut Tyrnävältä Kemiin ja sittemmin ostanut siellä talon. Vasta kuuli
vuotta oli hän ollut naimisissa tuon kauniin emännän kanssa ja kun
enemmän puhuimme, kertoi emäntä olleensa ensin piikana samalla
isännällä ja sitten emännäksi päässeensä. Nukkuvat pojat sanoi hän
olevan kaksoiset. Ne olivatkin aivan yhdennäköiset, ainoastaan sillä
eroituksella, että toisella oli ruskeat, toisella valkoiset hiukset. Oi
onnellisia lapsukaisia! ajattelin minä. Kun he ovat kaksoiveljekset,
niin heille ei tule koskaan ikävä ja päälle päätteeksi on heillä vielä
sekin onni, että heillä on isä ja äiti, minulla itselläni ei ole
veljeä, ei isää!
Emännältä sain tietää, mitä vasten olin sinne tuotu. Isäntä oli kauan
aikaa halunnut nähdä minua, ja kun niin sattumalta olin joutunut hänen
alukseensa, oli hänen hauska tuoda minun emäntänsäkin nähtäväksi.
Isäntä oli sanonut näöltä minun tunteneensa, ennenkuin unipäissäni olin
mitään puhunutkaan. Minä olin nimittäin siksi muori-vainajani näköinen
ja niin muodoin vähän vivahdin tuon isännänkin näköön. Sukuhunsa
suopetäjä, niinpä minäkin.
Emäntä kävi pirtissä, toi minun tavarani penkiltä ja kysyi, olivatko ne
minun tekemiäni. Kun sanoin kaikki omiksi tekemikseni, ihmetteli emäntä
kovasti eikä ollut uskoa. Mutta kun kasvoistani näki, etten suinkaan
valetta puhunut, kiitti hän minua kelpo miehen-aluksi.
Sitten käytiin ulkonakin ilmaa katsomassa ja minä seisoin emännän
kanssa keskellä pihaa, kun isäntä tuli hevosella ajaen pihaan,
kärryissä jauhomattoja. Matot kaadettuansa kärryistä läksi hän toisia
noutamaan. Emännältä kun kysyin, sain tietää, että he möivät jauhoja
leiviskäittäin ja nauloittain köyhälle kansalle, halvasta hinnasta.
Ainoastaan perin pienen voiton sanoi emäntä miehensä jauhokaupasta
itsellensä lukevan.
Noin kello kahdeksan aikaan aamulla olivat kaikki matot jo kotona ja
myöskin miehet. Isäntä alkoi puhutella minua noista tavaroistani,
kuinka paljo niistä pyytäisin. Minä sanoin ne sukulaisen kaupalla
antavani hänelle kaikki ilmaiseksi, vaikka kohta siinä oli puolet koko
talven töistäni; toisen verran lusikoita y.m. olin näet jättänyt
kotiin, kun en voinut niitä kantaa.
Nyt emäntä luki kaikki ja sanoi niiden tavallisen ostohinnan jälkeen
tekevän yhden ruplan viisitoista kopeikkaa. Miehellensä hän sitten
sanoi:
-- Kyllä minä nämä kaikki tarvitsen, vaikka kyllä siitä vielä muutamia
ulottuu antaa naapureille ja tuttavillekin: ota ja maksa, Sakari,
pojalle rupla viisitoista kopeikkaa.
-- No, sama se, virkkoi isäntä, ja otti kukkaron taskustansa ja antoi
minulle mainitun summan.
Kun tämän kautta tulin yhä parempaan tuttavuuteen sukulaisteni kanssa,
tuli muun muassa puheeksi, että naapurissa oli emäntä Limingasta. Hän
oli siellä palvellut rovastia, mutta vuosi sitten joutunut tänne
naimisiin ja emännän äitikin oli talvella tullut sinne. Minä pyysin
saada käydä siellä ja isäntä läksi minua sinne viemään. Me astuimme
kappaleen matkaa viheriäisen koivumetsän halki ja tulimme erään
isonlaisen torpan pihalle. Ilman pitempää mutkailemista astuttiin
pirttiin.
Kohta ensi silmäheitolla huomasin rukin ääressä Tolpan Pirjon kehräävän
villoja, niinkuin unissani olin nähnytkin, ja nuoren naisen imettävän
lasta kehdon päällä. Ihmeellisen selvää unta olinkin nähnyt! Minä
astuin lähemmäksi ja sanoin: Terveisiä Limingasta! Molemmat säpsähtivät
sanoistani ja varsinkin tuo vanha Pirjo rupesi tutisemaan niin ett'ei
villat tahtonut kädessä pysyä.
Emäntä lakkasi imettämästä ja rupesi katselemaan minua silmiin, vaan
hän ei minua tuntenut. Minä päin vastoin hänet tunsin. Olihan tuo
emäntä se sama kaunis Katri, joka silloin, kuin olin muorille rohtoja
hakemassa pappilan pihalla, käski minua rovastin luokse. Mutta pian,
hirmuisen pian oli hän mielestäni ennättänyt pientä lasta omistavaksi
emännäksi ja näin kauas Limingasta joutua. Vaan kuka tietää ihmisten
retket ja onnen pyörät?
Kuitenkaan en minäkään sanonut mitään, kuka olin, ennenkuin oppaani,
isäntä, sanoi heille, että olin Helmikankaan Marin poika.
Silloin suhahti Pirjo-muori tyttärensä korvaan jotakin, ja tytär
vastasi hänelle ääneen, ettei se mitään tee. Samalla rupesi hän
laittamaan ruokaa pöydälle, ja minä ja isäntä saimme syödä; mutta
kumpikaan emme paljon ruokaa kuluttaneet, kun olimme jo kotona kyllin
syöneet.
Kauan emme kuitenkaan joutaneet siellä viipymään, sillä isännällä oli
kiire kotiin, ja niin läksimme pois. Vaan kun olimme juuri pihalle
ehtineet, juoksi Pirjo peräämme ja pyysi minua puhutella hiljaa
korvaan.
-- Älä suinkaan, kuiskasi hän, Jumalan luoma poika, Limingassa ilmoita,
että minä täällä olen.
-- Mitä se minulle kuuluu, vastasin minä, missä te olette. Se on teidän
oma asianne.
Itsekseni ajattelin, että parempi vaan, että pysytkin siellä, missä
olet. Enkä voinut olla surkuttelematta tuota Katri emäntä poloista,
jonka täytyi olla tuon Tolpan Pirjon tytär. Niin palasimme taas
punaiseen sukulaistaloon, jonka nimi oli Aspela.
Sen päivän ja vielä toisenkin päivän sain olla Aspelassa. Siellä ei
ollut minkäänlaista kumppania, jonka kanssa olisin päässyt Ouluun.
Vasta kahden päivän perästä läksi eräs naapurin isäntä hevosella
Ouluun, ja Aspelan isäntä toimitti minun hänen kanssaan matkalle. Se
kävikin hyvin päinsä, sillä hänellä ei ollut isoa kuormaa. Hän
matkusteli näet vaan kuvernöörin tykö jossakin maan riita-asiassa.
Emäntä toimitti minulle vahvan eväspussin, ja isäntä kirjoitti kirjeen,
jonka käski minun viedä äidilleni.
Kello kahdeksan aamulla lähdimme ajamaan Ouluun päin. Sangen ihanaa ja
hupaista oli ajaa tuon vanhan, tuuheapartaisen maamiehen rattailla ja
sievällä viisitalviaalla liinaharja hevosella pitkin maantietä, halki
viheriäin metsien. Se oli rauhallista matkustamista ja kymmenen kertaa
parempaa kuin tuo yksitoikkoinen merimatkustus halkolaivassa. Päätin
itsekseni aina olla ja pysyä maamiehenä eikä ensinkään yritellä
merimieheksi. Hupaista oli myöskin kuunnella vanhan miehen laulamista,
vaikka laulut olivatkin enimmäkseen Pohjolan saloilla syntyneitä. Joku
irvileuka on semmoisia rekivirsiksi nimitellyt siitä yksinkertaisesta
syystä, että maamies niitä laulelee reessä talvella, kärryissä suvella
ja vieläpä kyntäessäänkin, kun hän sahran kurkea oikein kiinni pitää.
Näin kuljimme iloista kyytiä koko päivän ja paljon matkaa sai
kuluneeksi. Emme kuitenkaan sinä päivänä, vaikka kyllä kiivaasti
ajoimme, Ouluun ehtineet. Täytyi näet olla yötä eräässä talossa matkan
varrella. Aamulla jälleen jatkoimme matkaamme; mutta jonkun ajan päästä
kyytimieheni rupesi valittamaan vatsakipua ja pahoitteli, ett'ei
hänellä ollut mitään ryyppy-ainetta mukanansa. Tulipa sitten eräs pieni
torppa tienvieressä näkyviin. Sinne nyt juoksujalkaa kumppanini riensi
ja sai kun saikin hän sieltä pullollisen paloviinaa. Kärryissä istuen
rupesi hän sitä ryyppimään, ja hevonen juoksi aika vauhtia, niin että
tavan takaa meni virstanpatsaita sivuitsemme. Mutta olipa tuo mies,
vaikka vähän ryypyksissäkin, kylläkin viisas, että antoi välistä
keskellä pitkää taivaltakin hevonen levätä, juoda maantien ojasta ja
syödä maantien vierusheinää. Kun hän vielä lisäksi oli antanut hiukan
leipää ja kärryistä vanhempia heiniä, lähdettiin taas uudelleen
ajamaan. Lauttaus-paikoissa oli mies kuitenkin vähän vetelä eikä
tahtonut saada hevostansa eikä kärryjänsä lautalle. Kun oli yli päästy,
alkoi tavan mukaan laulaminen ja melkein sama laulu oli aina ajajani
suussa:
Pieti se läksi Kiimingistä naimaan,
Luuli hän saavansa sievän vaimon;
Mies se oli muutoin malleva,
Parempi Velli-Kallea.
Jälkeen puolen päivän oltiin jo Haukiputaan lauttaus-paikan yli.
Iloissansa sanoi mies: siinä oli Putaan säri ja se on viimeinen,
ennenkuin tulee Oulun säri. Vähän matkaa rannasta ajettua, pysäytti
kyytimieheni hevosen. Siinä oli juuri tienhaara ja osoittimella, joka
joelta tullessa viittasi oikealle, olivat luettavana sanat: "Täällä on
Haukiputaan kirkko".
Nämät sanat kerrottuani miehelle, lausui hän:
-- Hyvä, hyvä, oikein luettu! Samat sanat olen minä lukenut kumminkin
viisisataa kertaa eläissäni, sillä tämän kirkon kankahilla minä lapsena
temmertelin, vaikka sitten olen joutunut asumaan kappaleen lähemmäs
Pohjantähteä. Syö, poika, sillä tästä on vielä pari peninkulmaa Ouluun.
Olikin oikein hyvä ruokahalu minulla, sillä en ollut syönyt kuin
aamulla. Aukasin siis pussini, istuin nurmelle ja söin. Kun olimme
olleet noin pari pitkääkin tuntia tuossa kirkkotien haarassa, ja
kyytimieheni oli syönyt, hevonen syönyt, minä syönyt, ja mies
loppupäätökseksi viimeisen tilkan viinastansa ryypännyt, alkoi jälleen
ajaminen ja laulu aikoi. Lähes höyryveturin tavoin meni tuo pieni hurja
hevonen, eikä ihmeellinen luontokappale väsynytkään. Mies nimittikin
hevostaan hevos-seuraksi. Kun olimme ajaneet, minkä ajaneet, niin oli
taas tien osoittaja vasemmalla puolella tietä. Siinä ajettiin hiukan
hiljemmin, sillä kyytimieheni näytti nuokkuvan, eikä muistanut ääntää
hevoselle. Minä luin osoittajan käsivarressa sanat: "Till Korpi by och
Neder Kiiminki kapel".
Osoitettua tietä alkoi hevonen nyt oikein vimmatusti mennä ja mentiin
hyvän aikaa. Mutta jopa mieskin heräsi ja kohta hän huomasi, ettei oltu
oikeassa.
-- Katsos tuota pannahisen hevosta, huusi hän, kun oli mennä
Kiiminkiin. Se junkkari on kotoisin Kiimingistä ja muistaapas
kotikankaansa ja aronsa niinkuin minäkin. Mutta ei se niin ole!
Käännyppäs Ouluun! Ja samassa käänsi mies hevosen ympäri, ja me
lähdettiin ajamaan samaa tietä, kuin oli tultu. Huomaamattani päästin
suustani sanan:
-- Hevonen oli mennä Kiimingistä naimaan -- --
Siihen mies minulle vastaukseksi vihaisesti ärjäsi:
-- Mitä tulimmaista? Teetkö laulustani piikkaa? -- No niinpä vainen,
sanoi hän sitten hiukan lauhtuen, johan tuo nyt lastakin naurattaa, kun
kuljetaan kravun kulkua. Vaan kuitenkin sanon minä, eihän minun Polle
heponi mikään Pieti ole, että se menisi Kiimingistä naimaan. Olisi
ainoastaan tahtonut katsoa vanhaa kotitaloansa ja toiseksi, mihinkäs
tässä menee hevonen enempi kuin mieskään muuta kuin tietä myöden
eteenpäin, eihän tuosta voi mereen lähteä, kun ei ole kalaksi luotu.
Kun täällä pannahisen Pohjolassa aina täytyy lautata ja joka värssyn
välissä ja joka lohipurolla lautata. Sanotaanhan ihmisten maissa olevan
siltojakin, että saa kärryissä istua ja ajaa yli joen.
Nyt pääsimme kuitenkin oikealle paikalle ja kaikeksi onneksi sattuikin
lautta juuri tulemaan, tuoden herroja, vaunuja ja hevosia. Kohta niiden
maalle päästyä pääsimme me sijaan ja olimmekin pian Oulun pakkihuoneen
torilla. Tässä nostin pussini kärryistä ja erkanin miehestä, joka sanoi
ajavansa Sandeliinille eikä kyydistä määrännyt enemmän kun 10
kopeikkaa. Minä maksoin 15 kopeikkaa, joten minulle jäi rupla
itselleni.
Nyt olin siis jälleen Oulussa, josta niin odottamattomasti olin Kemiin
joutunut. Kaupungissa olisi ollut paljo katsottavaa, mutta enpä
malttanut sinne jäädä. Haluni paloi äitini luokse ja lähdin kun
lähdinkin kohta astumaan ja osailemaan Limingan tullille. Pian
löysinkin sen ja aloin oikein vinhasti kävelemään Kempelettä kohti.
Aurinko kun nähtävästi aleni, antoi minulle kiireempää ja kiireempää
vauhtia, pannen minun väliin juoksemaankin. Mutta ennenkuin ehdin
Kempeleeseen, tuli minua vastaan hevonen, kärryt perässä. Kärryissä
istui mies ja nainen ja kun vastaan-tulijoita tarkemmin katsoin, tunsin
niillä Vierimän ukon ja äitini. Iloisiksi tulimme kaikki tästä
yhtymisestä; mutta äitini kysyi kohta, hieman toruvalla äänellä:
-- Heikki, missä sinä olet ollut?
Minä ilman kursailematta vastasin siihen:
-- Kemissä, vaikka luulin Englannissa käyväni.
-- Herranen aika! huudahti äitini. Onko poika raukka hulluksi tullut?
Nouse heti kärryille, niin lähdemme kotiin.
-- Tulen mielellänikin, sanoin minä, vaikka kyllä kärryissä olen saanut
istua kokonaista kaksi päivää.
-- No oikeinko totta se onkin, että Kemissä kävit? Kuinka sinä sinne
jouduit? kysyi äitini.
-- Muori vainajan veli minun sinne vei halkolaivassa ja takaisin tulin
erään Kemin isännän kärryissä.
Nyt päästivät molemmat aika naurun, ja äitini kysyi:
-- Kaupungissako kaupuksesi möit?
-- En, vastasin minä, enonne emäntä ne kaikki osti.
Samassa vedin kirjeen taskustani ja sanoin: Tämän lähetti teille
isäntä; jos, äiti, osaatte lukea, niin lukekaa.
-- Kyllä minä osaan kirjoitusta lukea, virkkoi äitini, vaikk'et ole
nähnyt minun koskaan sitä tekevän, siitä syystä kun ei minulla ole
ollut mitään kirjoitusta luettavaa. Olenhan minä aikoinani ollut ison
talon tytär ja silloinhan minua muka kirjoittamaankin opetettiin.
Näin puhuessaan oli äitini aukaissut kirjeen kuoren. Vieläpäs mitä!
Kätköstä tuli esiin punalaitainen seteliraha, jolle Vierimän ukko ja
äitini panivat nimeksi: kymmenen ruplan seteli. Äitini piti kädessään
rahaa ja toisessa kädessä kirjettä, ja siinä, kun hevonen, jonka pää jo
oli Limingalle päin käännettynä, hiljaa juoksi eteenpäin, luki hän
ääneen ja selvästi
Kemissä tänä vuonna, erittäin lämpimänä Kesäkuun aamuna.