Minä rupean kauppiaaksi.
Kotona olin ja kesä oli mennyt. Oli jo kekrin aika, lunta maassa ja
luontokappalten täytyi saada sijansa seinien sisäpuolella. Saunamme oli
muuttunut lehmän asunnoksi, sillä äitini rahat ja Raahen markkinat
olivat asioita niin muodostelleet. Minun juomarahani luulin ensin
myöskin olevan joko päänä tahi häntänä tuossa sievässä, vähän
köykkyselkäisessä puninkirjavassa lehmässä, sillä minä olin aina joka
kerta, kuin äitini pappilassa kävi, antanut hänelle kaikki kopeikkani.
Mutta eipä niin ollut, kaukana siitä. Raahen markkinoilta oli minulle
tuotu isonlainen, läkkinen säästöpyssy. Muutamat nimittivät sitä
säästölaatikoksi, mutta minä sanoin sitä säästökannuksi, sillä sen
ulkomuoto oli kun vanhanaikaisen puisen juomakannun. Siinä
säästökannussa oli kaikki rahani, aivan arvollaan, sellaisena kuin net
olin saanutkin. Siis ei mikään paikka äitini lehmässä ollut minun
ostamaani. Mutta äitini sanoi minulla olevan joltinenkin omistusoikeus
lehmään, kun olin poissa ollessani jättänyt kuluttamatta äitini ansiota
syömiselläni, ja oli äitini niin muodoin saanut säästönsä, johon hän jo
alun oli pannut monien vuosien kuluessa, viime kesänä niin vahvasti
kasvamaan, että riittivät lehmäksi. Enkös ollut sanonut niin pappilaan
kuin myöskin parkin kiskontaan lähtiessäni, että minäkin voisin hyötyä
tehdä! Pian siis kaunis alku loppuansa kiitteli.
Meillä oli syytä iloita. Minä olin tuonut jyviä, lehmä antoi maitoa, ja
perunoita oli saatu omasta pellosta niin paljo, että riitti myydäkin.
Sitä paitsi oli minulla vielä käsitöissänikin kauniita alkuja, vaikka
nuo ennen mainitut elävien kuvat, lusikat ja kapustat vaativat vielä
paljon silitystä ja kirnutusta. Valmistaessani pikku teoksiani noudatin
tarkalleen vaarini neuvoja ja niin tulivat kaikki kesällä kesken
jääneet kalut jo ennen joulua valmiiksi ja puleeratuiksi. Mutta nyt
tuli kysymys, mitä niillä tekisin. Neuvoteltuani. äitini kanssa päätin,
että koska aine ja alku ovat pappilasta, on oikeinta viedä ne sinne
valmiina takaisin. Niin teinkin vähää ennen joulua, ja annoin kaluni
ruustinnalle sanoen: Minä olen nämä kapineet täällä ollessani
aloittanut ja koska ovat pappilan haloista veistetyt, niin annan minä
kaikki ruustinnalle, enkä niistä mitään pyydä.
-- Kiitoksia paljo, sanoi ruustinna, oletpa sinä hyvä poika sorvaamaan.
Samalla hän meni rovastille näyttämään teoksiani.
Vähän ajan takaa tuli rovasti kyökkiin ja kaikki ryökkinätkin hänen
perässään ja ruustinnakin oli siinä samaisessa joukossa. Kaikilla oli
suu naurussa, juuri kuin heillä olis ollut aikomus minulle nauraa. Sitä
eivät he kuitenkaan tehneet, he vaan myhäilivät puuveistoksilleni,
joiden pysyväisestä arvosta sanoivat Ranskan ja itse Italiankin
puulusikan- ja kapustain veistäjien täytyvän todistuksensa antaa. Niin
muodoin oli minulla hetken aikaa hyvää korvissa ja hetken perästä hyvää
suussakin, sillä minulle tuotiin leipäjuustoa, vehnäkakkua ja
maitovelliä. Mutta vielä pieni hetkinen, niin tuli hyvää taskuunkin,
nimittäin kaksi rahaa. Toinen kimaltelevan kirkas hopeinen rupla,
toinen paljoa pienempi ja tummempi 25 kopeikan raha. Silloin oli hyvät
korvissa, hyvät suussa, hyvät silmissä, hyvät vielä taskunkin vuorin
välissä, ja minä sanoin sydämestäni suuri kiitosta, hyvästi nyt, ja
läksin.
Palatessani poikkesin Seppämatille, joka teki minulle halvasta hinnasta
lusikkavuolimen. Sen saatuani menin iloisena kotiin. Ruustinnan antamat
rahat annoin äidilleni säästöön pantavaksi; niistä oli vaan 5 kopeikkaa
poissa, lusikkaveitsen hinta.
Äitini pyysi Vierimän ukon tuomaan rankakuorman ja autti minua
kapusta- ja lusikkapuiden hakkaamisessa. Vaikka oli nainen, osasi hän
hyvin käyttää kirvestäkin. Samoista rangoista veistettiin myös
suksipuut ja kaikki asetettiin uunin päälle kuivamaan. En ollut vielä
koskaan suksia tehnyt enkä tehtävän nähnyt, mutta äitini kehoitti minua
rupeemaan niitä veistelemään. Sievät, pienet sukset, arveli hän, ovat
hyvin kelpaavia kaluja kaupungin lapsille ja niistä saapi kyllä
hintaakin. Minä juoksin Vierimälle isännältä vanhoja suksia lainaksi
pyytämään. Vierimän ukko kysyi, mitä minä suksilla tekisin, aioinko
opetella hiihtämään. Minä vastasin rupeavani suksia tekemään kaupaksi.
Ukko ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyänsäkin minun muka liian
aikaista työ-intoani. Antoi hän kuitenkin sukset, mutta ennenkuin
läksin pois, neuvoi hän minua, että kun päätarkoitus on elatuksen
saanti, niin olisi hänen mielestään sopivinta, että aluksi ottaisin
keveämmän työn toimittaakseni. Minä menen, jatkoi hän puhettaan,
huomenna kaupunkiin, ja jos tahdot, niin tuon sieltä sinulle pieniä
kirjoja, lauluja ja kuvia, joita voisit kaupitella nyt ennen joulua,
sillä ihmiset ostavat juuri joulun edellä sellaista tavaraa
jaellaksensa niitä lapsillensa joululahjaksi. Jollei sinulla itsellä
ole rahaa, niin minä tuon omalla rahallani. Minä tuon neljän ruplan
edestä ja sinä saat maksaa jolloin kulloin tulevaisuudessa, ei sillä
ole mitään kiirettä.
Minä käskin hänen tuoda mainitun summan edestä ja lupasin ruveta
kirjakauppiaaksi ja menin sukset olalla kotiini.
Kotiin tultuani kerroin äidilleni Vierimän ukon hyvät lupaukset ja
äitini mielistyi siihen kohta. Hän lupasi itsekin kulkea toisella
puolen pitäjästä lyhemmillä matkoilla, sillä hän sanoi ei saattavansa
lehmän tähden pitkälle lähteä. Minun hän taas lupasi pitemmällekin
mennä, kun vaan varoisin, etten eksyisi korpiteillä.
Sanasta miestä, sarvesta härkää. Niinpä Vierimän ukkokin aivan
sananlaskun mukaan toi minulle kaupungista kirjat, laulut ja kuvat.
Omalla rahallaan oli hän ne ostanut, niinkuin oli luvannutkin. Se oli
täsmälleen kaksi päivää sen jälkeen, kuin olin sukset lainannut. Mutta
onhan se tavallista, että kun seppä on työnsä tehnyt, niin hän pyytää
palkkansa. Vierimän ukko, vaikka vaan torppari, teki juuri kuin seppä.
Kun hän itse kantaen oli tuonut kotiin kauniin paperimytyn ja minä olin
aukonut ja kaikki tarkalleen tutkinut, pyysi hän minulta kaikkein
kauniimman kuvan kasasta vaivansa palkaksi. Mikä ihmeellinen mies tuo
Vierimän ukko, ajattelin minä, pyytää minulta viiden kopeikan maksavaa
kuvaa siitä kaikesta vaivasta, kun on omalla rahallansa, omalla
hevosellansa, omassa kainalossansa tuonut minulle, kuin suurellekin
herralle, tavarat kotiin, ja päälliseksi vielä nähnyt sen vaivan, että
on seisonut puolen päivää kirjapuodissa valikoitsemassa sopivia ja
hyvin kaupoiksi meneviä arkkia. Eikö totta tosiaan jo kaikki ihmiset
ihmettele noin jaloa työtä köyhää poika raukkaa, isätöntä turvatonta
kohtaan. Ajatelkaapas, onko sellainen työ viiden kopeikan kuvalla
maksettu. Mutta totinen totuus on, että sen hän pyytää eikä enemmästä
huoli, vaikka 50 ajastaikaa hänen edessänsä seisoisin ja tarjoisin.
Mutta onhan tällä niinkuin muullakin syynsä.
Kuvataulu, jota Vierimän ukko tahtoo, on joulu itse. Siinä on kuvattuna
Neitsyt Maria, ja Jesus lapsi hänen polvillansa; ukko tahtoo asettaa
juuri tämän taulun jouluksi rauhalliselle seinällensä. Mutta hän ei
tahdo ostaa Jesusta rahalla, vaan hän pyytää sitä minulta juuri kuin
lahjaksi, eikä edes niinkään, että hän sen olis ansainnut saada. Sillä
hän sanoo itse näin: Seitsemän-vuotisen, viattoman lapsen kädestä
tahdon minä ottaa tämän taulun joululahjakseni ja niin saatuna tämä
taulu saarnaa minulle enemmän kuin seitsemän postillan vuotuiset
saarnat. Sitten hän vielä lisää: Tolpan Pirjolta olisin minä jo monta
vuotta sitten saanut ostaa samanlaisen taulun, mutta minä en osta
rahalla kalliin Vapahtajani kuvaa, enkä semminkään, en milloinkaan sitä
loitsijan ja taikuri-eukon kädestä osta.
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan nousivat vedet ukon silmiin, emmekä
minä ja äitinikään voineet olla kuivin silmin.
Minä annoin sanaakaan sanomatta kuvan ukolle ja kiitin häntä nöyrästi
kaikesta siitä hyvästä, jonka hän oli minulle osoittanut. Mutta en minä
kiittelemisessäni päässyt puoliväliinkään hänen suhteensa, sillä hän
kiitteli minulle lukemattomilla eri sanoilla ja onnentoivotuksilla,
siksi kuin hän sievästi pisti kuvan kainaloonsa ja läksi astumaan
kotiinsa.
Nyt oli käynyt kaikki hyvin, vieläpä toivonikin ylitse. Velaksi otettua
kauppatavaraa oli minulla koko neljän ruplan edestä. Ja juuri se, että
tavara oli velaksi otettua, antoi minulle kiirettä pian kaupalle
lähtemään, sillä velan maksaminen oli mielessäni, omasta voitostani
pidin vähemmin lukua. Siis jo samana iltana suoriuduin matkalle,
jättäen kotiin osan kirjoista ja kuvista, joita äiti lupasi kaupitella,
ja niin minä lähdin, vetäen tavaroitani pienessä kelkassa. Noin kello
yhdeksän aikana tulin erääseen taloon Limingan kirkon kylässä.
Irroitettuani kirja-korin kelkasta, astuin pirttiin, kantaen koria
kainalossani. Täällä olivat ihmiset paraikaa illallisella pöydän
ympärillä, ainoastaan yksi vanha akka istui penkillä lähellä ovea. Minä
sanoin: hyvää iltaa! ja istuin penkille, lähelle akkaa. Ei kukaan
vastannut mitään, ei edes akkakaan, jonka viereen istuin. Minä laskin
korini penkille ja näin samassa, että akallakin oli kori vierellänsä,
ja kun tarkemmin katsoin koria, joka oli ilman peittoa, näin siinä
olevan aivan samallaista tavaraa kain minullakin, nimittäin
kirjoja, lauluja ja kuvia. Tuosta huomasin, että olimme molemmat
kirjakauppiaita, ja minä ajattelin kohta lähteä toiseen taloon,
pyytämättä siinä talossa yösijaa, vaikka jo olikin myöhäistä. Mutta
samassa loppui väen illallissyönti ja muuan vanhan puoleinen mies tuli
minun tyköni ja kysyi, mistä poika ja mitä kaupan?
Minä vastasin olevani Alatemmekseltä kirja-tavaroita kaupittelemassa.
Siihenpä akka jo kohta ehätti sanomaan:
-- Mitä sinä Alatemmekseltä olet? valehtelet kai. Kyllä minä Temmes
alapään pojat tunnen, sillä minä olen sieltä myös enkä tuommoista
poikaa ole siellä missään nähnyt.
Akan puheesta olin vähällä säikähtyä niin, että jo itsekin olin vähän
eperolla sanojeni totuudesta. Minä katsoin akkaa tarkemmin silmiin,
jotka hyvin näin, kun eräs talon piika lähestyi meitä, pitäen
kädessänsä pärevalkiaa. Pian oli koko talonväki ympärilläni, sillä minä
olin noussut seisomaan ja seisoin akan edessä, kaikki muu väki
takanani. Ja hyvä se, akka olikin vanha tuttu, tuo ilkeä Tolpan Pirjo.
-- Vaikk'ette minua tunne, sanoin minä hänelle, niin minä tunnen
teidän. Olettehan ruumisten pesijä, Tolpan Pirjo, kotonanihan olen
teitä nähnyt.
-- Hyi, onko hän ruumiin-pesijä? kuului ääni takanani. Sen sanoi talon
pieni, noin viisivuotinen tyttö.
-- Mene hiiden pisahan! sanoi akka minulle, ja häpeä! Olenko minä
mikään ruumiin-pesijä Tolpan Pirjo sinun poikarakin edessä?
Silloin isäntäkin ryhtyi puheeseen, sama mies, joka minulta oli ensin
kysellyt, ja sanoi:
-- Kyllä minäkin Tolpan Pirjon tunnen. Hän on oikea naisten lemmikki.
Kyllä Pirjo tuntee ja tietää, miltä ilman-suunnalta millekin tytölle
sulhaset tulevat, ja tietää, minkä näköisellä hevosella ne ajavatkin,
kunhan vaan tytöt ensin toimittavat Pirjolle viinapullon, josta se
tähystelee ja asiat selville saatuansa kulahuttaa viinan suuhunsa. Hei,
tytöt, pian viinaa toimittamaan Pirjolle. Pitäkää hyvin akkaa, kyllä se
teidät vielä peseekin, kun aika tulee.
Sen sanoessaan meni isäntä ovesta ulos, nauraen ääneensä. Hänen väliin
tulonsa katkaisi riidan Pirjon ja minun välilläni ja minä asetuin uunin
viereen seisomaan. Jonkun ajan päästä päätin parhaaksi nousta uunin
päälle, sillä ulkona oli jokseenkin viiltelevä pakkanen. Siellä
istahdin katselemaan, mitä tapahtuisi. Väki puheli niitä, näitä illan
kuluksi, eikä kenelläkään näyttänyt olevan kiirettä levolle mennä,
vaikka vuoteet kohta illallisen syötyä tehtiin. Tolpan Pirjo istui vaan
entisessä asemassaan penkillä eikä virkannut sanaakaan. Vihdoin aloitti
muuan talon rengeistä puhuttelemaan Pirjoa.
-- Minun jalkaani pakottaa niin armottomasti, sanoi renki, minä luulen,
että siinä on kalma; voisittekohan, vieras, vähän auttaa minua?
-- Mistäs siihen luuloon olette tullut, että siinä kalma on? kysyi
Pirjo.
-- Kolme vuotta sitten, kun olin hautuumaalla hautaa kaivamassa,
pirahti suuhuni vähän santaa ja siitä lähtien on toista jalkaani
ajoittaisin pakottanut.
-- Vaikea on minun sitä käsittää, että suun kautta olisi voinut kalma
mennä toiseen jalkaan, samalla vahingoittamatta sisällyksiä, sanoi
Pirjo. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle jalkanne, kyllä minä melkein
älyän, kun saan nähdä, onko kalmaa vai muuta puutunnaista,
tartunnaista.
Silloin veti mies saappaan jalastaan ja Pirjo rupesi tutkimaan. Kun oli
jalkaa kyllin katsellut, sanoi hän: jalka näyttää aivan terveeltä, vaan
voipihan sitä särkeä sisällisesti, jospa minä pesisin sen.
-- Olkaa niin hyvä! pyysi mies, kääntäen silmänsä toisiin miehiin päin,
katsellen veitikkamaisesti, ja kaikki, niin piiat kuin rengitkin
koettivat täysin voimin pidättää nauruansa. Pirjo vaan ei mitään
huomannut.
Reippaasti astui hän lieden luo, näki ilokseen padassa olevan haaleata
vettä ja sieppasi sukkelasti pirtin nurkasta vanhan kiulun. Se oli
siihen tuotu sulamaan, kun oli ollut täyteen jäätyneenä. Kirvespohjalla
kolahutti Pirjo vähän kiulun pohjaa ja jää putosi. Sitten hän täytti
kiulun haalealla vedellä ja meni niin kiulu kädessä penkin luo, jossa
renki istui. Nyt pudotti hän kolme kuparirahaa kiuluun ja peitti sen
päähuivillansa. Hetken päästä otti hän peitteen pois ja piti päätänsä
kiulun päällä, josta nousi höyryä, ja hän luki loitsurunoja hiljaa
höpisten. Minä hiivin hiljaa alas uunilta ja menin seisomaan hänen
taaksensa, mutta en kuullut mitään muuta kuin säkeet:
Pahasta paha tulee,
Pahan miehen siemenestä.
Näitä sanoja matki hän kumminkin viisikymmentä kertaa peräkkäin,
ennenkuin rupesi pesemään jalkaa. Peseminen oli pikemmin tehty kuin
itse loitsiminen, sillä hän vaan valeli jalkaa kolme kertaa. Sitten hän
paineli jalkaa vedessä olleilla kuparirahoilla kolme kertaa kullakin ja
sen tehtyä pyyhki hän rahat kuivaksi villaisella rievulla, peittäen
rievun kiuluun. Tämän olisi voinut luulla kaikki päättyneeksi; mutta
Pirjo rupesi nyt tahtomaan renkiä hautuumaalle, jonne pesuvesi oli
vietävä, samaan paikkaan, missä santa sairaan suuhun oli mennyt. Miespä
ei kuitenkaan lähtenyt yön selkään, pakkaseen, vaan otti äkkiä kiulun
korvasta kiinni, juoksi sen kanssa ulos ja palasi samassa takaisin
tyhjän kiulun kanssa. Sitten hän sieppasi kirveen ja hakkasi kiulun
kappaleiksi.
-- Tuota minä annan mokomille loihtumetkuille, ei minun suussani
enemmin kuin jalassanikaan ole mitään kalmaa, eikä minun jalkaani ole
särkenytkään. Tahdoin vaan koettaa, tietääkö tietäjä itsestään mitään;
mutta selvästi näen, että te, Pirjo parka, vaan pidätte joutavaa
höpisemistä ja koetatte uskottaa yksinkertaisia ihmisiä valheillanne.
Silloin rupesivat kaikki nauramaan täyttä kurkkua ja lyömään käsiänsä
yhteen. Mutta Pirjo istahti penkille kirjakorinsa viereen, ollen tuosta
odottamattomasta tapauksesta kovin hämillänsä. Katsoen vihaisesti
kaikkiin lausui hän:
Syökää äimää yhdeksän
Ja kaikki kirkon kalmat,
Senkin irvileuat.
Siihen ei kukaan vastannut mitään, kaikki näyttivät olevan tyytyväiset
tuomioonsa, sammuttivat päreen ja panivat maata.
Minäkin olin taas entisellä paikallani uunin päällä ja koetin selälläni
maaten saada unta silmiini, vaikkei siitä tahtonut tulla mitään.
Kuitenkin vaivuin viimeinkin unen horroksiin, mutta samassa kuului
kirkon kellon läppääminen tapulista, joka säikäytti minun aivan
hereilleni. Kun katsoin akkunaan päin, näytti kuin koko maailma olisi
ollut tulessa, huonekin oli valaistu niinkuin kirkkaalla päivällä.
Yhdellä hyppäyksellä olin minä laattialla ja juoksin toisten perässä
ulos. Ovea kiinni painaessani kuulin Pirjon penkillä maatessaan
sanovan: Paraiksi ikään mokomille viisaille!
Pihalle tultuani näin minä, että talon sauna oli ilmiliekissä. Iso
joukko miehiä ja naisia liikkui tulen ympärillä, koettaen sitä
sammuttaa lumella. Yhteisellä ponnistuksella saatiinkin sen valta
vähennetyksi ja estetyksi pääsemästä läheiseen lammas-navettaan. Se
olikin pää-asia, sillä jos lammas-navetta olisi syttynyt, olisi melkein
koko talon perikato ollut varma, kun tuuli oli asuinhuoneisiin päin
eikä minkäänlaisia palonsammutus-neuvoja löytynyt. Minäkin heitin
kaiken voimani takaa lunta tuohon saunan rovioon, joka lumesta
huolimatta paloi maan tasalle. Kun tuli oli sammunut, niin ettei
kipinääkään enään näkynyt, meni talon väki sisään ja vieraat ihmiset
lähtivät kukin kotiinsa. Tuvassa otettiin valkea päreeseen ja ruvettiin
valvomaan, sillä kaikki olivat niin levottomaksi tulleet, ettei uni
näyttänyt kellekään maittavan. Isäntäkin tuli pirttiin ja kun hän
huomasi Pirjon makaavan penkillä, kasvot alas käännettynä, kysyi hän:
-- Olikos Pirjokin saunan sammutuksessa?
Pitkään haukotellen vastasi akka: Mitäpä minäkään olen velkapää
kenellekään hyvää tekemään, eipä minullekaan kohtuutta tehdä. Kaikkihan
minua pilkkaavat, yksin kolmikylki koiratkin.
-- Niin, mutta jos pahuus saisi täyden vallan maailmassa, niin ei
yksikään huone, ei yksikään ihminen maan päällä seisoisi.
-- Pahaa kait minun luulette teillekin tehneen?
-- Pahasti tarkoitettu on jo pahasti tehty.
Kuunnellessani tätä sananvaihtoa satuin luomaan silmäni kirjakoriini.
Se oli tyhjä, jota vastoin Pirjon kori oli kasvanut kukkurapääksi. Minä
päästin hätäisen äänen ja huusin: Pirjo on pannut minun kirjani omaan
koriinsa, mitä minä nyt teen?
-- Kuinka sanoit poika? sanoi isäntä.
Siihen ehätti Pirjo kohta verkalleen lausumaan: Sanoo minun hänen
kirjansa varastaneen.
-- Jos olette ottanut pojan kirjat, niin antakaa ne pian takaisin,
puhui isäntä vakavasti.
-- Huuti, hävytön, huusi puolestaan Pirjo, olenko minä milloinkaan
mitään varastanut? Tuskin pojalla mitään kirjoja on ollutkaan.
-- Älkää sanoko niin, virkoin minä. Olihan minulla enemmän kirjoja kuin
teillä.
-- Käskittekö minun huutia tietämään, kuului nyt isäntä sanovan entistä
kiivaammin, tietäkää itse huutia ja antakaa pojan kirjat pois. Kyllä
minä näin, että pojan kori oli täynnä kirjoja illalla ja teidän
korissanne oli vaan muutamia. Jos ette hyvällä suostu, niin pääsette
siitä vastaamaan, ei tuo niin mitätön asia ole, ettei voida
oikeuteenkin mennä. Ota, poika, omas pois, ei sinun tarvitse antaa
kirjojesi niin mennä, kyllä minä vastaan. Samassa otti isäntä
kirjakorin penkiltä syliinsä ja minä muutin omaan koriini kaikki
tavarani, jotka kyllä tunsin, ja annoin sitten korini isännälle. Hän
vei sen kamariin ja vasta takaisin tultuansa antoi hän Pirjon korin
pois lausuessaan:
-- Onhan Pirjon kori entisellään nyt.
-- En minä huoli koko koristani enään, pitäkää, kyllä minä näytän,
kuinka oman käden oikeutta tehdään, sanoi Pirjo.
-- Oman käden oikeutta, toisti ukko, pitäkää vaan suunne kiinni taikka
pääsette huomenna vallesmannin tykö. Tämän jälkeen läksi isäntä ulos
pirtistä sanoen mennessään väelle: Älkää päästäkö Pirjoa karkuun, minä
panetan hänen huomenna kiinni.
-- Sopisihan tuotakin nähdä, että minä olisin huomenna kiinni, mutisi
Pirjo, otti korinsa ja aikoi lähteä ulos. Mutta samassa hyppäsi mies,
jonka jalkaa hän oli pessyt, ja tarttui Pirjoa kiinni takaapäin ja
ohjasi hänen penkille.
-- Te kuulitte, sanoi renki, että isäntä käski meidän pitää teitä
silmällä ja isännän käskyä tulee palkollisen täyttää. Ei päästetä
Pirjoa tänä yönä tästä talosta.
-- Ja minä sanon, kuului Pirjon suurta, että vielä se toisenkin kerran
leimahtelee.
-- Aiotteko polttaa talon? kysyi yksi pii'oista, älkää Jumalan tähden!
-- Tekös saunankin sytytitte! lausui muuan renki.
-- Se on sama, jos minä sytytin eli ei, en kumminkaan olisi ikinä
sammuttanut sitä saunaa, sanoi Pirjo.
-- Mitä ihmeellisiä puhuu tuo akka, sanoi se mies, jonka jalka pestiin,
jokohan vaan on joku yhteys saunan palon ja Tolpan Pirjon välillä?
Siihen ei Pirjo vastannut mitään, vaan pani maata penkille. Päre loppui
pihdissä, pimeä tuli ja kaikki yksi toisensa perään vaipuivat uneen.
Minäkin nukuin rahilla istuallani, nojaten kylkeäni pöytää vasten, enkä
herännyt ennenkuin aamulla, jolloin kaikki toisetkin nousivat; mutta
Tolpan Pirjo oli kun olikin karannut meidän maatessamme.
Isäntä tuli noin kello kuuden aikana pirttiin ja nauroi oikein voimansa
takaa Pirjoa, kun hän oli karannut, ja toi minulle kirjakorini. Sitten
isäntä ja melkein jok'ikinen otti minulta kuvia ja lauluja ja tavarani
vähenivät paljo siinä talossa. Mutta kun läksin ulos ja rupesin ottamaan
kelkkaani, niin ei kelkkaa ollutkaan. Taas muistin ilkeää akkaa ja
arvasin hänen sen vieneen, läksin kävelemään kantaen koria
käsivarrellani.
Sinä päivänä oli minulle onni myötäinen. Pimeän tullessa oli minulla
vaan kolme pientä kirjaa jälillä ja rahaa oli kerääntynyt yli viiden
ruplan. Siis oli melkoinen voitto lähtenyt ja minä mennä laputtelin
hyvällä mielellä kotiini, vaikka olinkin kelkkani menettänyt.
Kun kotiin pääsin, oli äitini erittäin iloinen. Hänkin oli käynyt
samana päivänä kauppamatkoilla ja myynyt kaikki kotiin jättämäni
kirjat. Hän oli niistä saanut yli kolmen ruplan ja siten olin
kirjoillani saanut kaikkiansa kahdeksan ruplaa. Tämä voitto tuntui
liian suurelta ja me aloimme epäillä, että Vierimän ukko oli ostanut
kirjoja enemmän kuin neljän ruplan edestä.
Minä lähdin kohta velkaani maksamaan Vierimälle ja otin neljä ja puoli
ruplaa mukaani. Ajattelin näet puolella ruplalla palkita kelpo ukkoa
hänen hyvästä työstään. Mutta kun tulin perille ja rupesin ukolle
rahoja lukemaan, katsahti hän ensin rahoja ja sitten minuun ja lausui:
-- Pidä sinä rahat, en minä niitä nyt tarvitse, enkä minä niitä
ensinkään maksun päälle antanutkaan. Tahdoin vaan auttaa miestä mäessä.
Mahdotonta oli minun saada ukkoa minkäänlaisilla puheilla myöntymään.
Minun täytyi mennä kotiini rahoineni, niinkuin olin tullutkin. Kun
kerroin asian äidilleni, ihmetteli hän suuresti eikä voinut käsittää,
miksi naapurin ukko meitä niin auttoi. Ehkä hän kuitenkin minulta
itseltäni ottaa rahat, arveli äitini. Mutta toisena päivänä, kun äitini
meni itse rahoja viemään, ei hänellekään paremmin käynyt, vaan täytyi
hänenkin tuoda rahat takaisin.