Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni.
Kun muori oli haudattu ja minä äitineni jälleen muuttanut mökkiimme,
tuntui oloni erittäin ikävältä. Sillä se, joka oli poissa, oli poissa
-- hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi
huomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä
salata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin
äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä,
keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä
jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta
puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi
minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista
työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata
työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä
mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin
äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä
jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin
sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä
olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on
aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä
monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin
hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun
aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin
katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten
jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin
helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani,
joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä
olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka
vaivaakin oli ollut.
Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden
liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu
koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli
äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita
niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret
pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen
hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa
tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun
kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi
tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja
sitten pajunvuota-kauppiaaksi.
Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys
edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat
pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä
lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän
nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta
käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät
sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin,
varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka
helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani
kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin
vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi
näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä
vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna
samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita
sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton
hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen
sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa
kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi.
Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista
lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti
kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon,
jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin
kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää
Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty,
jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen
edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin
varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon
tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!
Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme,
ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli
avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia
kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta
useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä.
Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko
parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan
neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei
ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian
pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin
lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä
maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on
kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja
äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut
pahaa sanaakaan.
Kohta päivällisen syötyämme Juhannuksen aattona päätimme varsinaisen
työnteon, ja olikin lepo tarpeeseen, sillä toista viikkoa olimme
ahkerasti työskennelleet parkin kiskonnassa. Ainoa työmme, joka oli
toimitettava ennen iltaa, oli huoneen puhdistaminen ja pihan
lakaiseminen. Tosin äitini aina halusi erinomaista puhtautta
kaikkialla, mutta suuriksi juhliksi oli siinä joltinenkin eroitus,
sillä silloin piti joka paikan oikein kiiltämän puhtaudesta. Nytkin oli
tämä talon puhdistustoimi tehtävä, mutta kuitenkin tällä kertaa
vähemmässä määrässä, kuin edellisinä vuosina. Siihen oli syynä äitini
suuri väsymys ja toiseksi se, että vasta hiljakkoin, muorin
hautajaisiksi, oli niin piha kuin huonekin siivottu. Sentähden
oli jo kello neljän aikana kaikki puhtaana. Mutta vielä puuttui
juhannus-koivuja, jommoisia meillä oli edellisinäkin vuosina ollut,
suurempia oven edessä pihalla ja pienempiä sisällä huoneessa.
Lähdettiin siis läheiseen metsään, jossa oli pieniä koivuja sellaisia,
joita äidilläni talvellakin oli lupa ottaa polttopuiksi. Me hakkasimme
vaan kolme koivua, yhden isomman ja kaksi vähän pienempää, ja kannoimme
ne kotiin. Ne kaksi pienempää koivua veimme sisälle, ja isoimman
asetimme seisomaan pihalle, samaan paikkaan, jossa ennenkin oli
juhannuskoivu seisonut, ja minäkin olin kuin mies ainakin puuhassa
ja työssä koivun tyveä hautaamassa. Kun tämä oli tehty, pani
äitini tulelle padan, joka oli täynnä maitoa, keittääksensä n.s.
juhannusjuustoa. Minäkin sain luvan hämmentää juustopataa, ja se oli
erittäin tarkkaa työtä, joka vaati suurta taitavuutta ja mielen
malttia. Ensiksikin täytyi pitää aivan pientä valkeaa, ja hämmennyskin
olla vaan näennäinen. Kuta taitavammasti keiton kanssa eli ja liikkui,
sen parempaa tuli juusto, sillä suurta valkeaa padan alla pitäessä
olisi juusto pian saanut pohjaanpalaneen makua, ja kiivaasti
hämmentäessä olisivat taas kokkareet menneet hajalle. Minä tein
niinkuin äitini, joka oli mainion hyvä juuston keittäjä, minua neuvoi,
pidin pientä valkeaa ja hämmensin hiljaa ja varovasti, mutta keitin
muutoin hyvin kauan ja se onkin juhannusjuuston päämahti, että sitä
kauan keitetään. Sillä tavoin tulevat näet kokkareet hyvin punertaviksi
ja ovat vähän kovia ja sitkeitä, niin kun keitetyt kananmunat, mutta
maku niissä niin mainio, ettei maailmassa mitään paremman makuista
löydy.
Kun juusto oli keitetty, ja minä olin oppinut sekä sen keittämisen että
myös samalla aikaa juuston juoksuttimestakin itselleni tiedot onkinut
-- mutta joita en tahdo ruveta tähän latelemaan -- niin kaadettiin
juusto pois padasta puiseen pönttöön, joka oli puhtaaksi pesty ja
katajanhavujen kanssa haudottu. Tämän jälkeen, kun kaikki työt oli
tehty, aloimme veisaamaan virttä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen
-- --. Taisi tämän suvivirren viimeiset säveleet kuulua ulos, kun
äitini isä eli vaarini astui ovesta sisään ja lausui tervehdyksen:
onnellista juhannusta, rakas tyttäreni ja tyttäreni poika!
Vaaria en ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Nyt hän mielestäni tuli
parhaaseen aikaan, kun meille juuri alkoi juhannusyön valvominen.
Äitini oli näet vähä ennen vaarin tuloa sanonut, että tänä yönä
valvottaisiin entistenkin juhannusöiden edestä, sillä muori vainaja ei
ollut suvainnut valvontaa. Sitä vastoin oli vaari hyvin taipuva siihen,
ja kun äitini kysyi, valvotaanko, isä, tänä yönä? niin vastasi hän
iloisesti:
-- Valvotaanpa vaan, hei, valvotaan!
Sitten sytytti vaarini piippunsa ja sanoi: jos valvoa aiotaan, niin
mennään joen rantaan istumaan, sillä ei mikään ole suloisempaa eikä
terveellisempää, kuin istua lähellä juoksevaa vettä tähän vuoden
aikaan. Me menimme kaikki joen rantaan, ja todella oli siellä erittäin
viehättävää niin kuin vaari oli sanonutkin. Minä juoksentelin sinne
tänne, milloin tuodakseni äidilleni jonkun keltakukan, milloin
ottaakseni kiinni jonkun yöpuulleen, kukan päälle, heittäyneen
perhosen, jonka sitten annoin vaarilleni. Mutta kauan en saanut tätä
leikkiä pitää, sillä vaarini sanoi: anna perhosten nukkua rauhassa, ja
hän päästi pois käsistänsä nekin perhoset, jotka olin tuonut. Sen
sijaan käski hän minun istumaan viereensä, että hän saisi tarinoida
minun kanssani.
Kaunis oli ilta, erittäin kaunis ja koko yö oli vaan paljasta iltaa ja
aamua, sillä pimeä ei tullut ensinkään. Minä istuin vaarini ja äitini
väliin ja kaikki oli niin hiljaa, ainoastaan joku kalalokki silloin
tällöin pyrähteli veden pinnassa ja kiiti saaliinensa ylös, ja hieno
etelätuuli suhahteli rannan raidoissa. Vähän aikaa aivan hiljaa
istuttuansa alkoi vaari puhumaan ensin nykyisistä ja sitten menneistä
ajoista. Äiti ja minä kuuntelimme, kun vaari kertoi. Vastustamattomasti
näkyivät hänen ajatuksensa kääntyvän hänen vaimonsa, muorivainajani
kohtaloon, jonka kovuus oli ollut hänen syynsä. Hän kertoeli samoja
seikkoja, jotka hän vainajan kuolinhetkellä oli puhunut ja minä sain
nyt tietää yhtä ja toista lisää. Vanhempi veli oli kuollessansa
jättänyt nuoren morsiamen jälkeensä. Morsian, joka kaksi vuotta
myöhemmin tuli nuoremman veljen -- vaarini nimittäin -- vaimoksi, oli
muorivainajani. Joku aika häitten jälkeen kuolivat vanhemmat toinen
toisensa perästä melkein yhteen hautaan ja siten joutui odottamattomien
kuolemantapausten kautta sekä morsian että perintö vaarini haltuun.
Perinnöstä taasen, vakuutti hän, oli hän todella kuullut puhuttavan,
että se oli suurimmaksi osaksi vääryydellä ko'ottu. Kun samaan aikaan
omaisten äkillinen kuolema oli herättänyt kuoleman pelkoa ja
synninsurua, niin rupesi hän miettimään, miksi juuri hän oli joutunut
väärän mammonan omistajaksi. Nuo mietteet saivat hänen erehtymään, hän
kun rupesi viinalla viihdyttelemään omaatuntoansa ja siten vähitellen
tuli roimajuopoksi. Siitä sitten kodinrauhan ja onnen ja tavaran häviö.
Näitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän
itsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut
puolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän.
Nähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli
mietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.
Mutta vielä hän jatkoi kertomustansa, puhuen itsestään kuin vieraasta
henkilöstä, ja minun lapsellisessa mielessäni tuntui se joltakin
sadulta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ovat kaikki eri seikat minulle
täysin selvenneet. Kaunis emäntä, siveä Susanna synnytti miehellensä
tyttären yhtä kauniin kuin hän itsekin oli. Tytär kasvoi, tuli
aikaihmiseksi, vahvaksi ja rotevaksi, ja niin muodoin monen mieliksi.
Tulipa yksi häntä kosimaan tunkeutuen toisten kosijain väliin. Hän oli
erittäin kaunis mies, mutta vielä kauniimmat olivat hänen puheensa. Hän
oli alkuansa talonpoika, mutta silloin viraltansa merimies, ja hän,
juuri hän, voitti solakan tyttären rakkauden. Eikä kunnoton mies
kuitenkaan rakkautta rakkaudeksi tuntenut, vaan oli niin kauan neitosen
suosiossa, kuin sai aikaan, että hän synnytti pojan. Sitten mies lähti
merelle ja karkasi kuulumattomiin. Ja miksi hän sen teki? Hän oli
tavaran ahne ja kun huomasi, ettei saisikaan tavaraa, naidessaan
köyhtyneen talontyttären, niin hän keksi hyvänkin keinon -- jäniksen
pitkät jäljet, pitkät jäljet jäniksellä -- --.
Tätä kuullessaan oli äitini pää vaipunut syvään alas polvea vastaan,
jota piti käsillään. Hän näytti semmoiselta kuin joskus ennenkin,
jolloin olin huomannut, että hänen sydämessään on raskas suru, josta
hän ei tahtonut kenellekään puhua. Ei hän nytkään mitään sanonut, oli
vaan vaiti. Vaarikin oli vähän aikaa vaiti; mutta sitten hän taas alkoi
puhella, mutta aivan toisella, keveällä äänellä:
-- Nyt ovat kumminkin pahimmat ajat ohitse, sanoi hän; tytär, josta
kerroin, on kadottanut äitinsä, mutta hänen poikansa elää. Poika on
ahkera ja vikkelä miehen alku, joka jo pystyy vaikka pappilan
ryytimaata perkaamaan. Jos hän ryhtyisi siihen työhön, niin hän saisi
täyden ylläpidon koko kesän ajalta ja palveluksesta erotessaan syksyllä
kunnollisen vaatekerran palkaksi. Sanottuansa tämän katsoi vaari
hymyillen minuun, ja minä ymmärsin nyt, että kaunis talon tytär oli oma
rakas äitini. Se oli ihan selvää, sillä olihan äitini vieläkin kaunis.
Oudompi oli minun ajatella tuota merimiestä, tuntematonta isääni. Olin
liian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin
ymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka
jo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini?
-- Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki
oikein, kaikki oikein!
Samassa kulki maantietä ohitse joukko nuoria miehiä, jotka olivat
humalassa, kiljahtelivat, lauloivat ja riitelivät. Eivät he kuitenkaan
meitä nähneet, kun istuimme alhaalla törmän alla ja heillä kun oli
ohran jyvä silmässä kuin silakka. Niin he menivät ja katosivat; mutta
vaari katsoi heidän jälkeensä, huokasi pitkän huokauksen ja sanoi:
-- Noin sitä mailmassa marssitaan, sukat ja säärykset parsitaan, ja
vihdoin tulee vippu.
Nyt huomasi äitini, että kylpeminen oli unehtunut. Tosin oli hän
lämmittänyt saunan sillä aikaa kun minä toimin juuston keitossa, mutta
muut asiat olivat olleet mielessä, niin ettei hän sen koommin ollut
muistanut saunaa, vaikka hän juuri ennen vaarin tuloa oli sanonut ukon
olevan ahkeran kylpijän. Muutoin kylvettiin tavallisesti, niin
juhannukseksi kuin jouluksikin, hyvin aikaisin; nyt oltiin jo lähellä
auringon nousua. Äitini sanoi kuitenkin vaarille saunan olevan valmiina.
Se ilahutti vaaria kovasti. Hänen silmänsä oikein kiilsivät, kun hän
sanoi:
-- Oletko, tyttäreni, lämmittänyt saunan ja jättänyt kylpemättä! Eihän
niin pitänyt tekemäsi, jos siellä on vielä maidon haaluistakaan
lämmintä, niin minä paikalla kylven. Kaikki kolme lähdimme
juoksujalassa saunaan.
Meidän saunan kiuas oli kokoon kyhätty kovista kivistä, jotka eivät
aivan vähällä lämpöä luotansa laskeneet, ja kiukaassa oli sen tähden
vielä hyvin porisevaa kuumuutta, kun vettä päälle heitettiin. Kyllä se
riitti tuolle entiselle rikkaalle Helmikankaan isännälle, ja hän kylpi
ylen tyytyväisenä tuolla tyttärensä rakentamassa saunassa. Jopa hän
saunan penkillä istuen teroitti sieralla ja pienellä öljykivellä, jota
hän aina kantoi liivinsä isossa taskussa, tuppipuukkonsakin ja rupesi
ajamaan partaansa. -- Otan tuossa tyttäreni saunan penkillä pois
partanikin, puheli hän, näillä moukkamaisilla kujeilla, nimittäin
tuppipuukolla. -- Parran ajeltuansa kaasi vaarini ämpärillisen vettä
päähänsä ja lausui, nyt minä olen viittä vuotta nuorempi; kunpa vaan
suutari saisi uudet pieksusaappaani valmiiksi, niin olisin oikein
keveillä leskenkengillä varustettu leskimies. Samassa läksi hän ulos
saunasta juoksemaan ja hyppäsi jokeen. Pari kertaa hän ui joen poikki
ja tuli sitten takaisin uudestaan kylpeäkseen.
Minä katselin suurella uteliaisuudella tuon vanhan miehen
kylpemistapaa, johon sivumutkina oli yhdistetty parran ajaminen ja
uiminen, ja ajattelin että olisin valmis minäkin tekemään sen saman,
vaan minulta puuttui vielä paljo hänen suhteensa. Minulla ei ollut
partaa, ei keveitä lesken kenkiä eikä leskeyttäkään eikä uimataitoakaan
eikä tyttäreni tekemää saunaa, siis ei yksikään näistä tempuista ollut
minulle sopiva. Minä tyydyin siihen, että äitini heitti minunkin
osaltani saunan kiukaalle pikkuisella kipolla vettä ja sitten kylvetti
minun sievästi pienellä vihdalla ja pesi minut.
Aurinko oli noussut sill'aikaa kun olimme saunassa ja niin muodoin oli
valvomisen päätarkoitus jäänyt saavuttamatta. Kuitenkin me menimme
tyytyväisinä levolle.
Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin, ja minä ajattelin mennä
kirkkoon, mutta maailma oli mielestäni sinä aamuna nurinpäin, sillä
nousunpuoli päivää oli muuttunut laskun puoleksi, itäinen taivas
länneksi. Mitään puhumatta äitilleni jätin hänen istumaan kirjansa
ääreen ja menin joen rantaan. Siellä katselin joka haaralle, vaan jos
olisin mihin katsellut ja mitä kuunnellut, en missään huomannut mitään
aamuntapaista. Karjan kellot kuuluivat likeltä ja etäältä ja itse
aurinkokin aleni alenemistaan, sanalla sanoen, kaikki näytti pelkältä
illalta, vaan minä en voinut uskoa sitä illaksi. Palasin siis takasin
sisälle ja kysyin äidiltäni, missä vaari oli.
-- Kuinka niin, sanoi äitini, oletko pyörryksissä?
-- Kuinka niin, vastasin minä takaisin, mistä pyörryksiin olisin
tullut? -- Mutta todella itsekin aloin uskoa pyörryksissä olevani.
-- Vaari meni aamulla pappilaan, rupesi äiti puhumaan, sillä hänen piti
kyyditsemän rovastia kirkolle, ja sanoi muutoinkin haluavansa käydä
kirkossa juhannuksena, jolloin siellä on rippilapset. Olisin minäkin
mennyt kirkkoon, mutta kun koko päivän nukuit, niin en voinut sinua
jättää yksinäsi. Olisin tuota näen mä kerinnyt kyllä käydä kirkossakin
sinuun nähden ja helposti ehtinyt takaisinkin tulla, kun vasta illalla
heräsit.
Sen oli valvominen vaikuttanut; mutta mitä voin minä siihen, että
juhannuspäivä oli mennyt, kunhan vaan ei kaikkea juustoa olisi syöty.
Kysyin siis kohta äidiltäni:
-- Vieläkö on juhannusjuustoa yhtään jälillä?
-- Kyllä sitä sinulle asti vielä on, ala vaan syödä, lapsi.
Syötyäni muistin vaarin puheet yöllä ja rupesin kysymään äidiltäni,
eikö olisi sopivinta, että minä menisin pappilan puutarhaa perkkaamaan,
niin ettei äitini ainakaan kesän aikana tarvitsisi pitää huolta
elatuksestani.
-- Sitä olen ajatellut koko päivän, vastasi äitini, sillä isä sanoi
aamulla, että minun piti toimittaman sinun sinne, mutta minä pidän
sinun vielä niin lapsena, että tuskin voin sinua tänä kesänä laskea
mihinkään; ihmiset sanoisivat, etten minä voinut yhtä lasta elättää.
-- Eihän se mitään tee, mitä ihmiset puhuvat, kun asia on itsestään
hyvä. Minä menen pappilaan ja tiedän kyllä, ettei rovasti minua pahoin
pitele.
-- No, mene sitten, pääsethän tuolta pois, jos tulee paha olla, arveli
äitini päättäväisesti, vaan ei iloisesti.
-- Lähdetäänkö kohta? sanoin minä lapsen levottomuudella.
-- Lähdetään, vastasi äiti lyhyesti, laskien kirjan kädestään.
Äitini oli hyvin harvapuheinen ja pani vitkastellen päällensä. Vihdoin
me läksimme ja minä olin hyvin iloinen, että sain mennä ansaitsemaan
leipäni ja samalla lain helpottaa äitini vaivoja. Näissä mietteissä
tulin äitini seurassa pappilaan ja erinomainen puutarhan haju pisti
taas nenään.
Kohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja
esitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen
ruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen
kyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin
hiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin
äitinikin sisälle. Ruustinna nousi ylös ja lähestyi äitiäni ja tervehti
häntä kädestä, puristaen sitä kauan ja hellästi, ja punan lentäessä
hänen vanhanpuolisiin kasvoihinsa alkoi hän puhua:
-- Te olette Helmikankaan tytär ja olette itse rakentanut itsellenne
mökin, te olette kelpo nainen; synti ja häpeä että teidät on narrattu,
sen miehen synti ja häpeä, joka sen teki, eikö niin?
-- Ei se, rakas ruustinna, ole narri joka narraa, vaan se joka antaa
itsensä narrata, lausui äitini vastaukseksi, -- seisoen suorana kuin
kynttilä ruustinnan edessä.
-- Kyllähän se niinkin on, sanoi ruustinna, että niitä kaloja, kuin
ihminen pyytää, niitä hänelle sallitaan; mutta te, Maria, olette
osottaneet itsenne niin kunnolliseksi ja jaloksi ihmiseksi, ettei
teihin sovi, itse omistaen eikä toisten antaen, vähimmätkään
herjaus-lauseet. Hänen pidän minä syypäänä onnettomuuteenne. Petturi
periköön petturin palkan -- -- niin, vaikka anteeksi annettakoon suuret
sanani, en minä tahdo ketään ihmistä tuomita. Kuinka muutoin ai'otte
tämän poikanne kanssa?
-- En ole itsekään oikein selvillä, mitä hänen suhteensa pitää tekemän,
virkkoi äitini. Hänellä on niin väkevä into itseänsä elättämään, etten
minä voi häntä estää työstä, vaikka pelkään hänen pilaavan terveytensä
liian aikaisella työn tekemisellänsä.
-- Olemme kuulleet, lausui sitten ruustinna, Helmikankaan kertovan
hänen työn-innostansa ja hän saapi täällä elustella puistossa ja
kaikenlaisessa semmoisessa keveämmässä työssä. Emme siis millään muotoa
tarvitse ruveta estämään häntä työstä ja siten tylsyttämään hänen
intoansa. Katsottakoon vaan perään, ettei hän tee työtä voimainsa yli.
-- No niin, jääköön sitten tänne! sanoi äitini.
Sellainen oli välipuhe, jolla minut pantiin rovastin puutarhuriksi, ja
asian päätettyä sain minä ja äitini myöskin ruustinnalta ruokaa.
Muistanpa vielä, että pappilassakin oli juhannusjuustoa, vaan ei se
pappilan juusto ollut läheskään niin hyvänmakuista, kuin äitini
keittämä juusto.
Kun olimme syöneet, läksi äiti minun kanssani ulos kyökistä, ensin
kiitettyänsä ja hyvästit sanottuansa ruustinnalle. Me istuimme vielä
kauan yhdessä pappilan pirtin portaalla, siksi kun myöhäinen ilta käski
eroamaan. Siis jätti äiti nyt minullekin hyvästi ja se oli ensikerran,
kun oma äitini sen teki. Sitten hän lähti ja minä jäin pappilan pihalle
katsomaan hänen jälkeensä. Ensi kerran tunsin itseni jätetyksi melkein
oman onneni nojaan, ensikerran tunsin kaipausta ja ikävää äitini
perään. Tuntuihan minusta juuri kun sekin puolisko maailmaa, joka
muorini haudalla jäi vielä minun ja äitini jalkain alle, olisi minun
erotessa äitistäni kadonnut hänen myötänsä. Nyt vasta osasin oikein
rakastaa äitiäni. Hänellä oli kuitenkin etevyyden sija myönnettävä eikä
mitään sopinut yhdenvertaiseksi taikka väliverhoksi äitini ja minun
välille. Ei mikään eikä kukaan muu ollut kuin äitini, hän yksinään oli
äitini!
Aamulla vei vaari minun perunamaalle, josta minun oli roskaruohoja pois
nykkiminen, ja varoitti ett'en saa nykkiä pois perunan taimia. Eikä se
muistutus ollut aivan tarpeeton. Perunan taimet tosin tunsin, vaan
olisin ehkä huomaamattani tullut nykäisseeksi niitäkin, jos ei minua
olis siitä uudesti muistutettu. Nyt koetin varoa, etten koskaan
tarpeellista tarpeettomain kasaan heittänyt.
Vaarini aseman pappilan perheessä huomasin kohta ensimäisenä päivänä.
Hän oli nimittäin isäntärenki, ja kaikkein täytyi totella häntä yksin
pienimmissäkin. Paljo olikin hänellä tointa ja puuhaa, sillä rovastilla
oli iso puustelli hoidettavana. Sen ohella oli hänellä paljo
sivupuuhia, joita herrastalon herrastarpeet hänelle tuottivat. Muun
muassa täytyi hänen käydä useammin Oulussa kun Helmikankaan isäntänä
ollessansa. Enimmät herrasväen hienoimmista ruokolajeistakin täytyi
aina hakea kaupungista ja kun usein tuoretta tarvittiin, niin oli
vähintäinkin pari kolme kertaa viikossa siellä käyminen. Nämä kaupungin
matkat olivat aina vaarini tehtävät.
Kun vaari oli poissa ja minä olin muun talonväen seurassa, kuuntelin
minä sanatonna, mutta muutoin tuhantena korvana, mitä vaaristani
juteltiin. Usein olikin heillä puhumista hänestä, vaan eivät kuitenkaan
näyttäneet häntä vihaavan. Häntä pidettiin toimeliaana, mutta muutamat
pistivät kumminkin aina pientä pilkkaa hänen selkänsä takana, sanoen
sellaisten talonisäntäin, jotka talonsa ja isännyytensä juovat,
joutuvan lopulta pappilan pehtoriksi.
Minä en puuttunut, en sekaantunut näihin salaisiin puheisiin, jotka
olivat tavallista palvelusväen suun-maiskutusta, vaan tein määrätyt
tehtäväni reippaasti ja voitin niin vähitellen koko väen suosion.
Minun toimenani oli, niinkuin jo alusta oli puhuttu, melkoisen suuren
puutarhan puhdistaminen ja käytävien sannoittaminen. Vaarini teki
minulle pienet yksipyöräiset käsikärryt, joilla minä hiekkaa puutarhaan
työnsin ja käytävät niin kauniiksi laitin, että rovastikin niitä oikein
ihanteli ja ruustinna ja ryökkinätkin olivat hyvin kiitollisia. Usein
sain minä jonkun kuparirahan, jota herrasväki juomarahaksi nimitti.
Enimmät juomarahani sain minä kuitenkin siitä, kun hyvin kiivaasti
juoksutin postilaukun kestikievarista kolme kertaa viikossa.
Totta puhuen ei minulla ollut paljo aikaa lapsellisiin huvituksiin enkä
niitä paljo halunnutkaan, sillä tiesinhän olevani vieraan palveluksessa
enkä äitini turvissa. Mutta oli minulla hyvitystä ja huvitusta. Sitä
tuli minulle vaarin puolelta. Vaari oli minulle muorini sijassa. Muorin
kuoltua rakastin vaaria, sillä hän oli nyt minun opettajanani, ja kun
toiset lapset löivät palloa ja muuta rähinää pitivät, opettelin minä
tekemään puulusikoita, puukauhoja ja pieniä lastenkärryjä ja rekiä,
n.s. lelukaluja, ja sommittelin vuolemaan koiria, kissoja, lehmiä,
lampaita, sikoja, hevosia, sanalla sanoen kaikkia mitä näin. Mutta
ihmeellisin kaikista oli pieni nuuskatoosa, jonka vaarin johdolla
veistelin kirjan muotoon ja josta rovasti minulle maksoi puoli ruplaa.
Oli vaan suurin vastus, etten tahtonut jaksaa vuolla, kun olin liian
nuori ja usein olin ulkotöistä hyvinkin väsynyt veistelemään
ruvetessani. Usein leikkasin sormeenikin haavan, kun en vielä osannut
veistä oikein hoitaa. Mutta aika kului kuitenkin hupaisesti ja vaikka
olin aina työssä, pysyin minä terveenä ja kasvoin ja vahvistuin oikein
silminnähtävästi.
Sunnuntaisin kävi äitini pappilassa minua katsomassa. Usein hän valitti
ikävätä ja kolkkoa oloa yksinäisessä turvemökissä, kun oli aivan yksin.
Surkea oli nähdä äitiäni, kun hän kyyneleet silmissä muisteli entistä
lapsuutensa aikaa Helmikankaan suuressa talossa, jolloin hänellä oli
ollut hauskempi olo, kuin nyt omassa tekemässä hökkelissä. Selvästi
huomasin, että hänellä oli ikävä minua. Minä koetin lohdutella häntä ja
lupasin tulla talveksi kotiin. Yhtenä sunnuntai-iltana, kun istuimme
pirtin portaalla, tuli umpimähkäinen sana hänen huulillensa. Jos joku
hänen tuttavistaan menisi Raahen markkinoille, puheli äiti, niin hänkin
menisi sinne; heinää oli hän vähän tehnyt sekä Vierimän hevosella
vienyt parkit Ouluun. Tuo, että hän sanoi heinää tehneensä, oli
mielestäni tarpeeton sana, sillä joka kesä hän oli vanhassa
kotitalossansa Helmikankaalla kaikissa ulkotöissä, niityllä, pellolla,
riihellä ja vieläpä ojiakin pohjaamassa. Mutta että hän oli tehnyt
vähän heinää ja aikoi mennä Raahen markkinoille, oli minusta jotenkin
umpimähkään. Olikohan aikomuksensa ostaa lehmä? Joutavia, mitä vielä,
ajattelin minä. Kyllähän olin kuullut Liminkalaisten käyvän Raahen
markkinoilta lehmiä ostamassa, vaan milläpä, ajattelin minä, äitini
lehmän ostaisi. Tästä ei sen enempää ollut puhetta, vaikka äitini kävi
joka sunnuntai minun luonani.
Syksyn tultua sain minä, niinkuin luvattu oli, uuden harmaan
sarkapuvun, pappilan nuoren herran vanhat turkit ja vanhan lakin sekä
vielä ruplan rahaa ja puolitoista tynnyriä rukiita ja pussillisen
ruokaa kotia vietäväksi. Rukiin paljoutta, puoltatoista tynnyriä,
ihmettelin minä, sillä pidin koko rukiit liikana palkkana, kun olin
saanut sarkapuvun ja turkit ja lakin ja ruplan ja ruuan koko ajalta.
Oliko sitten syystä vai syyttä, minä pidin kuitenkin vaarini syypäänä.
Hän oli varmaankin käyttänyt viekkautta minua kohtaan ja palkkansa
päälle rukiit rovastilta ottanut, narrataksensa minua luulemaan itseäni
suuripalkkaiseksi kesärengiksi, mutta se luuloni ei ole vieläkään
tiedoksi muuttunut. Mutta hyvästit annettuani ja saatuani, minä
kaikkineni lähdin ja pappilan hevosella minua vietiin. Pian olin
jälleen kotonani.