Minä tutkin tuonen teitä.
Lumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä
kaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani
myöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain
istuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja
minä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka,
joka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan
keventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa.
Perunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta
sen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti
ajatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän
muutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi
rakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen
oman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin
siinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta
neuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin
panen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen
tapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa
oppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin,
niinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin
äitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin
luulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja
ihmisten keskinäisiä suhteita.
Siis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin
äitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä
vaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni
kaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä
valmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni
muorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten
ehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta
jotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä
itse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä.
Sen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä
asian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen
voisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että
rohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia,
joka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja
sitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta
hakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin
nimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla
muorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä.
Viimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä
ja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.
Oli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä
kesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu.
Äitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän
nyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn
maksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.
Taivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta
vaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään
vapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta
puhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät
silmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan
mielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis
uhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä
kirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet
en tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta
niinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo
pian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt.
Koetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä
seisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli
silta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä
talossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin
sisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni
punertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en
kuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita
ylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja
jälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta
erottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen
suuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan
ikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan
hyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli
henkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon
mustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa
ajattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä
kiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en
ollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori
oli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran
vatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän
räpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli
hänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän
samassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani
päästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs
vanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä
kaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin
ajattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista
silmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli
laskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen
vyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli
joskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis
häneltä, missä pappila on? -- Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän,
kylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten
ollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä
hakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti
näyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä
kiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani
katsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan
tekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.
Pappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin
silmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin
meillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire.
Olihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt
liian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin
erittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas
lähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin
ehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua
monenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa
hajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka.
Hyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein
tasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava
koira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän
ärisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira.
Hyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen
ja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin
hävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä
kylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.
Näin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut
uskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en
itsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia
seisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista
pihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin
viehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa,
pitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli
taiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti,
sillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot
niin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen
päissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan
kiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä
villahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken
aikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua
pappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut,
mutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta,
kuin tämän:
-- Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko
rovasti kotona, hyvä neitty?
Neiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja
sanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti
rupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin
jälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.
Minä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja
astuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan
sisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas
puolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta
hyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme
keskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:
-- Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän,
pihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.
Nytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa
suustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta
vedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani.
Niin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:
-- Oletko rohtoja hakemassa?
Nyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.
-- Muori on sairas, aivan kuolemaisillansa, äitini lähetti minun
hänelle rohtoja hakemaan, sillä hänen täytyy olla kotona muoria
hoitamassa. Äiti lupasi itse käydä rovastille maksamassa.
-- Kyllä näen, että olet lapsi, sanoi rovasti, kallistellen päätänsä,
ja lapset puhuu lapsen tavalla. Kunpa edes saisin sinulta selvän, kenen
poika sinä olet.
-- Minä en itsekään sen paremmin tiedä, sanoin minä. Äitini nimi on
Maria Helmikangas, sen muistan siitä kun rovasti itse kinkerissä
nimitti häntä.
-- Sinä olet niinmuodoin Henrikki Marianpoika Helmikangas ja sinun
muorisi on myöskin nimeltään Maria Helmikangas. Kyllä nyt jo tiedän
kaikki, vaan eikö muorisi ole mitään puhunut, haluaisiko hän tavata
pappia.
Minä mietin vähän aikaa ja sitten muistinkin, että äiti illalla oli
kysynyt muorilta, haluaisiko pappia, johon kuulin muorin vastaavan:
kyllähän saisi pappi olla, vaan kuinka sen tänne saisi. Sanoin siis
rovastille mitä tiesin. Rovasti sanoi siihen:
-- Odota nyt vähän tässä, istu tuohon tuolille; minä panen vähän
päälleni ja sitten minä lähden omalla hevosellani muorisi luokse hänen
kanssaan tutkimaan tuonen teitä. Tätä sanoessaan meni rovasti toiseen
huoneeseen ja veti oven kiinni jälkeensä.
Minä istuin ja katselin ympäri huonetta. Seinillä oli korkeita kaappeja
täynnä kirjoja. Eräällä sivuseinällä oli matala pöytä, jolla oli
kaikenlaisia papereita ja kirjoituskalut. Sen pöydän vieressä oli
toinen pienempi pöytä, jonka päällä oli useita suuria kirjoja ja niiden
joukossa tunsin minä samat kirjat, jotka kirkon kirjain nimellä olin
kinkereissä nähnyt. Yhdessä kohden oli seinässä nauloja, joissa riippui
vaatteita, ja vaatteiden alla permannolla oli kolme paria kalossia.
Sitten oli vielä eräässä nurkassa musta, leveä sohva. En ollut koskaan
ennen nähnyt sohvaa, enempi kuin kalossiakaan, enkä siis niiden
nimestäkään ensikerran nähdessäni mitään tietänyt, vasta vanhempana
olen sen tietooni saanut. Kalossien vieressä nurkassa oli useampia
keppejä eli sauvoja. Näitäkin vähän aikaa silmäiltyäni, sillä nekin,
jotka nyt eivät enään ole mielestäni minkään arvoisia, lapsena
ollessani vetivät suuresti huomiotani puoleensa. Katsahdin uudelleen
uhkeita kirjakaappeja, jotka ulottuivat permannosta kattoon saakka.
Siinä juolahti mieleeni, kyllä kai pitää paljo lukeman ennen kuin
rovastiksi pääsee, sillä epäilemättä on noiden kaikkein kirjain
sisällys tarkemmin rovastin päässä, kuin minun päässäni aapiskirja ja
katekismo kolmanteen pääkappaleeseen asti, jonka minä silloin vasta
osasin. Mutta samassa, kun tätä ajattelin, huomasin seinällä rovastin
kuvan, joka oli jotenkin vielä rovastin näköinen, vaikka hän siinä
seisoi paljo nuoremman ja verevämmän näköisenä, kuin hän nyt itse oli.
Epäilemättä oli se maalattu jo aikoja takaperin hänen nuorena
ollessaan. Kuitenkin oli kuva niin rovastin näköinen, yksin katsekin,
että kun hän siinä täydessä papin puvussa minuun katseli, vaikutti se
minuun niin, että luulin hänen minulle sanovan: älä tutki niitä, jotka
eivät sinulle kuulu!
Ajatellen kuvan salaista vaikutusta, loin silmäni alas ja rupesin
tarkastelemaan permannon rakoja ja sen keltaista, paikoin jo pois
kulunutta maalia, kun samassa rovasti pisti ovesta sisään ja sanoi:
-- Anna pullo tänne.
Minä ojensin pullon rovastin käteen. Hän aukasi korkin ja haisti,
painoi korkin jälleen kiinni ja antoi pullon takaisin.
-- Ei se pullo kelpaa, virkkoi hän, siinä on ollut
kamfertti-linementtiä. Minä annan uuden pullon.
Näin sanoen meni hän jälleen pois, mutta palasi pian kolme pulloa
kädessä ja sanoi: Täyty ottaa useata lajia, vaikka epäiltävää on
auttavatko mitkään rohdot muoriasi.
Silloin hän alkoi lähteä ulos ja käski minun seuraamaan mukana. Niin
menimme molemmat pihalle. Pihalla oli jo hevonen valjaissa kääsien
edessä ja eräs vanhanpuolinen mies piti suitsista kiinni. Rovasti nousi
kääseihin ja käski minun istumaan hänen viereensä. Minä teinkin sen ja
sitten lähdettiin, vanha mies, kuskina. Hevonen juoksi että poro
pölisi, eikä kauan kestänyt ennen kuin olimme perillä, sillä matkaa ei
ollut kuin kolmen venäjänvirstan paikoille. Nyt laskeusimme alas, ja
rovasti ja minä astuimme kiirein askelin tölliin, jossa muori vielä oli
elossa, mutta nukkui, ja äitini istui hänen sänkynsä vieressä vesissä
silmin. Äitini säikähti, kun minä toin rovastin tullessani, ja hypäten
nousi häntä vastaan ja tervehti rovastia oikein kädestä eli oikeammin
rovasti tarjosi hänelle ensin kätensä.
Nyt herätettiin muori unestaan ja nähtyänsä rovastin tuli hän oikein
iloiseksi. Melkeinpä näytti kun hän olisi tullut paljo terveemmäksikin,
ainoastaan siitä syystä, että näki rovastin seisovan alhaisessa
turvemökissämme.
-- Kuinka jaksatte? kysyi rovasti puristaen muoria kädestä.
-- No, Jumalan kiitos! ja kiitos, herra rovasti, kysymästännekin, sanoi
muori. Enpä oikein hyvin jaksa, ruumiin voimat vähenevät päivä
päivältä, ja pian toivon täältä pääseväni rauhan majoihin, joissa vasta
oikein hyvin toivon voivani.
-- Jumala suokoon, että pian pääsisitte pois tästä surun laaksosta,
sanoi rovasti.
Sitten meni hän äitini luokse ja puhui hänen korvaansa hiljaa. Minä
sain äidiltäni käskyn mennä ulos huoneesta ja minä meninkin.
Täällä istui maassa nurmen päällä pappilan renki. Hän oli erittäin
huolellisen näköinen ja painoi tavantakaa lakin lippua alemmas, että se
viimein oli aivan hänen silmäinsä päällä. Minä katselin häntä kauan,
seisoen hänen vieressänsä, mutta en tahtonut häiritä häntä hänen
syvissä ajatuksissaan. Pappilan koira makasi hänen jalkojensa edessä ja
nukkui sikeästi. Vihdoin katkaisi vanha mies äänettömyyden ja sanoi:
-- Näetkös tuota koiraa tuossa? Se on uskollinen luontokappale, hän
seuraa aina isäntäänsä, kuhun hän menee.
-- Kyllä näen, sanoin minä.
-- Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet?
-- En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia,
ne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.
-- Kyllähän koirat purevat, mutta ihmisen purema on paljoa
vaarallisempi -- se vahingoittaa sielunkin.
Minä aloin miettiä miehen lausetta sielusta ja sen vahingoittamisesta,
sillä sieluasiassa olin aivan oppimaton. Sielusta oli minulla hyvin
himmeä ajatus. Olin tosin joskus kuullut siitä puhuttavan, ja muutamat
tavasta olivat sanoneet sitä sisälliseksi, mutta en ollut siitä
selville päässyt. Olin ajatellut sielun olevan jonkun erinäisen
kappaleen ihmisen sisällä ja luuta ja lihaa, niin kuin ruumiin muutkin
osat, olin myöskin toisinaan ajatellut sitä eläväksikin, jopa
linnuksikin, joka jossakin kaikkein syvimmällä ihmisen sisässä elää ja
vaikuttaa. Nämät ajatukset heräsivät minussa nytkin ja sen johdosta
kysyin siis mieheltä:
-- Onko ihminen joskus purrut teitä aivan sieluun asti?
-- On minuakin joskus purtu, mutta tänä päivänä luullakseni tulee
kysymys minun omasta puremisestani, kun minä olen toisia purrut, sanoi
mies, ja silitteli koiraa, samalla katsoa tuijottaen hevosta, joka
vähän edempänä seisoen kääsien edessä halukkaasti söi meidän pihamme
nurmiheinää.
-- Olette siis itse purrut toista ihmistä sieluun asti, arvelin minä.
-- Sinä olet lapsi, etkä siis ymmärrä mitään, sanoi mies, mutistaen
suutansa vähän, mutta ei kuitenkaan nauranut. Tiedätkö mikä se vanha
mummo on sinulle, joka siellä sisällä huoneessa sairastaa?
-- Tiedän kyllä, sanoin minä, hän on minun äitini äiti.
-- Niin poikaseni, mutta tiedätkö mikä hän on minulle?
-- Sitä en tiedä.
-- Kosk'et sinä tiedä, niin minä tiedän, että hän on minun vaimoni ja
minä hänen miehensä.
Samassa läksi hän juoksemaan töllin ovea kohti ja päästyänsä ovelle
alkoi hän kolkuttamaan, vaan ovi olikin sisältä haassa ja minä kuulin
rovastin äänen, joka sisältä lausui: Ei vielä ole aika. Nyt palasi hän
takaisin koiransa luokse, silitteli ohimennen vähän kääsien aisaa ja
istahti jälleen nurmelle. Ja totta puhuen, en ollut koskaan nähnyt
alakuloisempaa miestä.
Minä ajattelin hänestä jos jotakin, sillä niin oli minusta ihmeellistä,
kun hän sanoi olevansa muorin mies. Kovin ihmettelin sitäkin, ettei
häntä laskettu vaimonsa luokse, enkä tiennyt mitä apua oli hänelle
minusta, joka olin hänen luoksensa ulos laskettu. Pian kumminkin
huomasin, minkä tähden minä itse olin pois huoneesta ajettu.
Varmaankaan ei tahdottu, että olisin kuulemassa mitä rovasti muorin
kanssa tuonen teitä haasteli, ja luulinpa heillä kaikilla olevan sen
ajatuksen, että jos minä saisin kuulla tuonen tiet, niin alkaisin
minäkin niitä kulkea. Vaan mitä vasten ei tuo vanha mieskään saanut
olla kuulemassa noista oudoista teistä? Kas, kummaa, kun tuota
harkitsin, aukenivat silmäni. Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia
takaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän
silmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty;
toisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte!
-- Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen
jotenkin terävästi minua silmiin.
-- Tuossa kedolla kun olin marjassa, kun oli paljo toisia lapsia, jotka
nauroivat ja reuhasivat minulle ja te, juuri te, kuljitte viikate
olalla, valkoiset vaatteet yllä ja huopahattu päässä, ja toruitte sitä
lapsijoukkoa ja samassa minuakin varoititte niittyä tallaamasta. Siitä
ajasta on jo kahdesti lumi ollut maassa, muistatteko? puhelin minä.
Ukko istui nyt hetken aikaa suu auki eikä vastannut mitään, niin että
olin jo rupeamaisillani uudestaan kysymään. Vihdoin hän kuitenkin
heräsi unestansa -- minun nähdäkseni hän oli juuri kuin olisi nukkunut
silmät auki -- ja sanoi:
-- Sinäkö se olit, joka olit sanonut toisille lapsille itses vanhasta
pienennetyksi ja jolle toiset sitten niin kovin nauroivat?
-- Minä olin.
-- No, kuka sinulle sen oli sanonut, että sinä olet vanhasta
pienennetty?
-- Äitini minulle sanoi, vastasin minä.
-- Kuinkahan Mari niin tyhmästi on sinua opettanut? Eihän ihmisiä
vanhasta pienennetä, eihän ihmisiä voida veistellä kuin puuta, sanoi
ukko rypistellen kulmiansa, niin että pelkäsin hänen pian suuttuvan.
Mutta samassa au'aistiin huoneen ovi ja rovasti sanoi ovelta:
-- Helmikangas, astukaa sisään.
Minä luulin ensin minua itseäni käskettävän, vaan huomasin pian, että
se oli äitini isää jota käskettiin, ja hän lähtikin kiivaasti kuin
tuulen puuska, ja ovi meni taaskin kiinni ja minä jäin allapäin
miettimään, mitä tuleman piti. Yksinäni odotellen ajattelin jos
jotakin, ja pisti minua vähän tuskaksi, mitä vasten minä en saanut
olla, niinkuin muut ihmiset, ja mitä vasten äitinikin minua oli
narrannut ja laittanut toisten lasten pilkattavaksi. Mutta kuitenkin
olin iloinen siitä, että vanha ukko oli minulle sanonut totuuden, ettei
minun nyt enään tarvinnut kellekään sanoa itseäni vanhasta
pienennetyksi. Kun samassa selveni, että äiti oli vaan tahtonut laskea
leikkiä kanssani, niin en voinut olla hänelle vihainen. Sen sijaan
naurahdin itsekseni ja tulin siihen päätökseen, että olin ollut oikea
puupää siinä asiassa.
Kun olin jonkun ajan seisonut ulkona, sain minäkin käskyn tulla sisään
ja mielelläni meninkin. Siellä istui rovasti lähellä sänkyä, jossa
muori makasi, mutta hän oli kääntänyt selkänsä sänkyyn päin ja katseli
äitini isää, joka istui toisella seinällä olevalla pienellä penkillä
hyvin totisena. Kirkas kyynel kiilsi ukko paran silmässä, nimittäin
toisessa, sillä toisen päällä oli käsi. Äitini istui muorin sängyn
laidalla, toisessa kädessä virsikirja, toinen käsi muorin otsan päällä,
hänkin kyyneleet silmissä. Kun olin asettunut ovipieleen seisomaan,
kuulin rovastin sanovan:
-- Hänen aikansa ehkä kohta tullee, eivät minun rohtoni voi häntä
parantaa. Mutta koska hän on tarkasti tutkinut käytävänsä tien ja osaa
sitä kulkea, niin se onkin aivan sama paraneeko vai ei. Vai kuinka,
Pietari Helmikangas?
-- Se on -- minä en -- min'en -- mitään tiedä, änkytti vaarini.
-- Kyllä Helmikangas sen ymmärtää, ette tarvitse sanoakaan, virkkoi
rovasti. Onhan teillä viime aikoina ollut vähän haluakin, kunpa vaan
pitkittäisitte, niin olisi päätös hyvä, vaikka tosin olisi parempi
ollut, jos olisitte alkanut jo neljäkymmentä vuotta ennen, eikö niin?
-- Kyllä kai, sanoi vaari, nousten seisomaan. Minä myönnän monta asiaa,
kun rupean tällä herra rovastille oikein latelemaan entisiä ja oikein
alusta alkaen. Minä myönnän, myöntäähän minun täytyy. Ensiksikin
olisi minulle ollut kymmenen kymmentä kertaa parempi, jos olisin
kuusivuotiasna hukkunut, kun Temmesjokeen putosin. Se olisi epäilemättä
ollut parempi, mutta eipä niin ollut sallittu. Sitten olisin minä
joutanut yhdeksäntoista vuotiaana kuolla vanhemman veljeni edestä, joka
oli sekä luonteeltaan että tavoiltaan paljon parempi minua, mutta
kumminkin hän kuoli, jättäen minulle esikoisen oikeuden ja samalla
isännyyden Helmikankaan suuressa talossa. Oli ehkä väärin, että hänen
oikeutensa lankesi minun käsiini hänen hurskaan kuolemansa kautta,
mutta olihan se niin sallittu. Sillä esi-isäini vääryydellä
kokoonhaalima tavara piti minun tuhlaavaisen käteni kautta aina
viimeiseen ripaleeseen asti juosta, eikä saastuttaa vanhemman veljeni
puhdasta sielua. Hän temmattiin pois vähä ennen kuin se aika olisi
tullut, jolloin hän olisi joutunut synnin tahraaman, ilkeän perinnön
nautintoon. Sen minä myönnän ja teen vielä esi-isäinikin puolesta
suuria myönnytyksiä, sillä kuka olisikaan sopivampi tässä näitä
tunnustamaan, kuin juuri minä, joka olen tehnyt kaikesta, monen polven
säästämästä tavarasta täydellisen lopun, joka olen suuren omaisuuden
viskannut ympäri maailmaa, kuin tomun tuuleen. Mutta korkein Jumala
armollinen sielulleni olkoon, siitä ei ole ollut kenellekään muille
hyötyä, kuin krouvareille ja pirulle, senkin minä myönnän ja se on
tosi. Vaan että olen kerran katsellut immen kauniita kasvoja, silloin
kun minä olin rikas rikkaan poika, Pietari Pietarin poika Helmikangas
-- älkää, hyvä rovasti, ihmeeksi panko sen aikuista pitkää nimeäni,
sillä se on rikasten tapa, että he haluavat hyvin pitkää nimeä ja
siihen vielä paljon sivukoristuksiakin -- se on vielä suurempi
onnettomuus. -- Kovin tein väärin että niitä katselin. Sillä minä tein
ne samat kasvot kurjuuden kyyneliä vuotaviksi ja tuossa ne ovat
kalpeina edessäni, ne samat kasvot, jotka ehkä pian multa peittää.
-- Mistäs sen tiedät, että niitä pian multa peittää? kysyi muori
hiljaisella äänellä sängystä. Toivotko sinä, että pian kuolisin?
-- Älä puhu noin, sanoi vaari, sillä minulla on kova suru sydämmessäni.
-- Mistäs sen surun nyt olet saanut? Etkö aina ole halveksinut minua,
ja kun olin köyhempi kun sinä, kun jouduin naimisiin sinun kanssasi,
niin minun köyhyyttäni halveksien joit sinä kaikki sekä minun että
omatkin tavarasi. Se suru, jota sinulla on, lähtee luullakseni vaan
siitä, ettei enään ole tavaraa eikä rahaa, millä voisit entistä elämää
jatkaa. Eikö totta?
-- Älä, vaimoni, noin juttele. Anna mennä kaikki menoansa, pidä sinä
vaan matkastas huolta, äläkä rupea rovastin aikana rähisemään; se on
juotu mikä juotu, ei se enää parane.
-- En minä sanonutkaan, että sinun piti minulle takaisin tuoman, minkä
olet juonut -- sen vaan sanon, ettei minun tuomani tavara ollut
vääryydellä koottu, olisit sen edes jättänyt juomatta. Kun sanon
melkein kuin täytymyksestä juoneesi isäsi ja veljesi perinnön, kun se
oli vääryydellä koottu, niin ei sellainen puhe ole muuta kuin juomisen
puollustustusta ja esi-isäin parjaamista. Tutki asiasi paremmin ja puhu
sitten.
-- Tarkoin olenkin tutkinut asiani ja sen mukaan olen puhunut. Jos
minulla nyt olisi tavaraa, vaikka kuinka paljon, niin en minä enää
joisi ja mitä siihen tulee etten sinun luonasi ole käynyt, sitten kuin
meidän täytyi pois muuttaa talostamme, niin on syy ollut se, että olen
hävennyt niin kovasti, kun annoin viinan voittaa itseni. Vikahan
minussa, Marini, on, vaan älä kuitenkaan vihassa kuole. Sovitaan ennen.
-- En olekaan sinua vihannut, vaikka luulet, sillä paljo paremmin ja
iloisemmalla mielellä olen asunut tässä turvetöllissä rakkaan tyttäreni
ja hänen pienen poikansa kanssa, kuin suuren huolen alaisena
Helmikankaan isossa emännöitsijän virassa. Minä en vihaa ketään,
ainoastaan tahdoin tietää, onko sinulla, rakas mieheni, oikea mielipaha
siitä, että olet minun näin köyhäksi maallisesta tavarasta saattanut.
Hyvin tiedän kuitenkin, ettei se ole ollut miksikään vahingoksi
sielulleni, vaan päinvastoin suureksi hyödyksi, sillä jo aikoja sitten
olen huomannut, että jos olisin koko ikäni huolettomassa rikkaudessa
elänyt, niin epäilemättä olisi hyvä Jumala jäänyt minultakin raukalta
unohduksiin. Niinkuin sinäkin Pietarini äsken sanoit tuossa korkiasti
kunnioitettavan rovastin edessä, että totuuden tunnet ja myönnät, niin
minäkin myönnän, että sinä tuhlaavaisuudellasi olet ollut Jumalan
aseena ajamalla minun Kristuksen turviin. Mitä siihen tulee, että
juur'ikään sanoin sinun esi-isiäsi parjaavan, niin myönnän, että
itsehän sen parhaiten tiedät miten Helmikankaan rikkaus oli koottu,
tahdoin vaan huomauttaa, että kunkin tulee omasta puolestaan vastata.
Mutta tuossa on väsynyt ja kuihtunut käteni. Sovitaan pois, ja joko
elän taikka kuolen, niin ei pidä, rakas mieheni, minun puolellani
mitään Kainin mieltä sinua vastaan oleman.
Tämän sanan päälle näin minä vaarin ottavan muorin vapisevasta kädestä
kiinni, ja muori käski rovastin eroittamaan heidän kätensä, juuri kuin
vedon lyönnissä on tapana. Rovasti eroittikin heidän kätensä ja sanoi
sitä tehdessään:
-- Kauppa on tehty, ijäisen sovinnon kauppa, Jumala vahvistakoon sen.
Rovastin silmissä näin minä kyyneleiden loistavan ja kun hän katsahti
minun puoleeni, niin minä vapisin, ett'en tahtonut seisomassa pysyä.
Vähän ajan päästä sanoi rovasti:
-- Nyt minä lähden kotiini, mutta lopuksi sanon vielä, tutkikaat tuonen
teitä, niin kauan kuin aikaa on. Sinäkin lapsukaiseni, ala sinäkin
tutkia tuonen teitä, ja jos et itsestäsi ymmärrä, kuinka niitä
tutkitaan, niin kysy vanhemmilta ihmisiltä, kyllä ne sen salaisuuden
sinulle selittävät. Aluksi sanon vaan, täältä kuollaan ja ruumis
lasketaan alas hautaan, mutta sielu elää aina, lapsi, ja sille täytyy
jo täällä ollessa olla joko hyvä tahi paha paikka varustettuna tuolla
puolen hautaa.
Jäähyväisiksi puristi rovasti hellästi minun ja kaikkien toistenkin
kättä. Sitten hän astui ulos mökistämme ja olikin jo päivä hyvästi
kulunut. Häntä seurasi vaarini, jätettyänsä sydämelliset jäähyväisensä
muorilleni ja äidilleni. Ja menin minäkin ulos lähtöä katsomaan.
Rovasti nousi kääseihin ja vaari ajamaan ja melkein silmänräpäyksessä
he ajaen pitkin maantietä katosivat näkymättömiin, mutta minä seurasin
heitä ajatusten suoraa mutkatointa tietä, juuri kun olisin heidät
nähnytkin, palatessani takaisin rakkaaseen, matalaan oman äitiraukkani
turvemajaan.
Tuskin olin astunut yli kynnyksen, kun kuulin äitini sanovan: Voi, nyt
se äiti jo menee. Minä juoksin sängyn viereen ja juuri kun olin siihen
pysähtynyt, kädet ristissä, aukasi muori silmänsä, katsahti kiivaasti
ympäri huonetta ja lausui nämät sanat: Vuodata, herra, siunauksesi
lasteni ja mieheni ylitse, niinkun minunkin otit helmoihisi -- sitten
vielä -- vaan yksi huokaus ja yksi pieni henkäys, ja maja oli muutettu,
tuonen tiet astuttu. Äitini kädestä kiinni pitäen seisoin minä siinä ja
ajatukseni lensivät kuin tuulen siivillä äitini sanoessa itku suin: hän
on jo kylmä. Minä muutin muorin hellää rakkautta minua kohtaan ja itkin
niin katkerasti, että en milloinkaan ennen ollut niin haikiasti
itkenyt.
Kun olimme jonkun aikaa seisoneet surussamme muorin ruumiin vieressä ja
saimme vähän itkulta lomaa, virkkoi äitini: kunpa nyt isä pian tulisi.
Mutta hän ei kukatiesi tulekaan ennenkuin yöksi, meidän täytyy jättää
ruumis tähän, panna ovi lukkoon ja mennä hakemaan Tolpan Pirjoa
ruumista pesemään. Samalla kun äitini näin puhui, kuului kavioiden
kopina pihalta, ja hetken päästä astui vaari sisälle. Hän säikähtyi ja
tuli ensin juuri kuin kivettyneeksi, kun näki vaimonsa kuolleena. Hän
ei tahtonut osata puhua mitään, vihdoin hän kuitenkin sanoi, että
pitäisi olla riihi, johon ruumis pantaisiin, mutta kun ei ole, niin
täytyy meidän, nimittäin äitini ja minun, muuttaa joko Vierimälle tahi
johonkin toiseen mökkiin niin kauaksi kuin ruumis on maan päällä.
Sitten hän tarjoutui lähtemään Tolpan Pirjomummoa hakemaan, joka piti
tavallisesti ruumiin pesemisen virkanansa. Sitten hän läksi raskain
askelin ulos huoneesta, nousi hevosensa selkään ja katosi.
Me menimme ulos äidin kanssa ja kävelimme ympäri pihaa eli aitausta,
paremmin sanoakseni, sillä meillä ei ollut mitään muita huoneita kuin
se turvetupa, jossa asuimme, sekä hyvin pieni turpeista tehty sauna --
sekin äitini tekemä. Kuljeskellessamme johtui mieleeni vaarini puhe
riihen puutteesta ja kysäsin, eikö riihen puutteessa voitaisi panna
muorin ruumista saunaan; mutta äitini kohta epäsi sen yllytyksen. Hän
oli muka ahkera kylpijä, eikä voisi olla kylpemättä sillä aikaa, kun
muorin ruumis oli maan päällä. Niin hän minulle puheli, mutta sittemmin
olen kuullut, ettei ruumista koskaan pidä panna saunaan. Syynä lienee
joku taikausko, sillä itse muori vainajakin oli usein sanonut, että
sauna on erittäin pyhä huone, ja koska sen ajan ihmiset olivat hyvin
kalman arkoja eli oikeammin pelkäsivät kalman tarttumista, ei siinä
huoneessa, jossa alasti oltiin ja itseänsä pestiin, saanut olla mitään
kalmaa eli saastaista. Odotellessamme vaarin ja Tolpan Pirjon tuloa,
katselimme muun muassa erästä pientä pihlajaa, jonka muorivainaja oli
istuttanut perunamaan laitaan samana syksynä, kun äitini mökki oli
valmistunut. Eräs poika hirviö oli siinä viime talvena ajanut nurin
hevoisella ja reellä ja loukannut puuta, niin että sievä pihlaja
sairasti juuri kuin kuolintautiansa. Minä kysyin sen pojan nimeä, joka
oli sen pahan työn tehnyt, ja äitini sanoi hänen olevan Helmikankaan
nykyisen isännän pojan, Jaakon. Hän oli muutoinkin hyvin pahankurinen
poika, vaikka vasta kolmannellatoista vuodella. Niin äitini minulle
kaikki kertoi ja selitti, kuinka hän oli turmellut pihlajan eräänä
talviaamuna, uhalla ajaen suorinta tietä niitylle. Kun minä kuulin
Jaakko-nimen mainittavan, niin ajattelin kohta, että se mahtoi olla
sama Jaakko, joka minua oli pienennykselläni pilkannut. Vielä vähän
kyseltyäni pojan ulkomuotoa huomasinkin pian, että hän todella oli se
sama, jolle jo kirkossa kerran olin aikonut leppyä, vaan jota kohtaan
nyt sain uutta vihan syytä. Eikä siinäkään kylliksi. Sainpa lisäksi
tietää, että Jaakon isä oli paljon viekkautta käyttänyt äitini isää
kohtaan, saadaksensa Helmikankaan talon haltuunsa, ja myöskin jutteli
äiti, että pihlajan loukkaaminen oli ennustanut istuttajansa, nimittäin
muorin, kuolemaa, sillä hän oli sanonut puun istutettuansa: niin kauan
kun pihlaja eheänä säilyy, niin kauan minäkin elän; ja nyt oli se sana
toteen mennyt. Mutta kun olin tämän kuullut, rupesin pitämään Jaakkoa
jollakin tavalla syypäänä muorini kuolemaan, ja mieleni tuli hyvin
kaltoksi sekä Jaakkoa että myös hänen isäänsä kohtaan. Vielä ollessamme
pihlajan vieressä, tuli vaarini erään vanhan koukkuleukaisen akan
kanssa pihaan, ja minä näin heidän astuvan tupaan sisälle, sillä ei
kumpikaan heistä näkynyt meitä huomaavan. Mekin menimme perästä, ja
äitini alkoi toimittaa akalle, mitä hän tehtäväänsä tarvitsi. Minä
katselin oudostellen vanhaa, pahannäköistä akkaa, kun se siinä
hypähteli ja pyörähteli ja puhui niin, kuin olisi ollut tusina
perunapatoja tulessa, enkä tahtonut ensinkään kärsiä kuulla hänen niin
paljo tarinoivan ruumishuoneessa.
Oli jo ilta, kun työ päättyi ja Tolpan Pirjo lähti matkoihinsa. Minä
sain luvan äitini kanssa mennä Vierimälle, ja me hyvin mielellämme
menimmekin, sillä äitinikin sanoi jo täysin kyllästyneensä tuohon
Tolpan Pirjoon.
Kun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa
talon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän
katsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin.
Vaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen
veistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin
ensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta
vähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta
äitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.
Aamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei
mitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja
permanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli
sunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori
kuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan.
Sinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona
kun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain
minä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä
päivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa
kuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen
ainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on
tahi mitä vasten kuollaan.
Oli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla
paljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin
kiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin
surulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.
Maanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä.
Minä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois
tieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa
nokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se
minun laittamallani maalilla.
Vierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana
sunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti,
ryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen
valjastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni
valkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman,
että hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon
ruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä
lepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin
ajamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin
muutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat
muorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin,
ja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia -- meidän puolelta
seurakuntaa arvaten ne olivat -- keräytyi vainajan kasvoja viimeistä
kertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä
aikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin
ruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin
kauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut
loppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että
Tuonen teitä tutkistellen,
Toivon tähti ilmestyy.
Näin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla
äitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun
lukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan
silmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä
ja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen,
tuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja
minä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.