Sukukinkerit.
Oli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea
paukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen.
Eräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin
kuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit.
Tästä tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt
saisin näyttää lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän
häpeälliseltä, kun en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin
tahtonut osata katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut,
niin olin kuin olinkin myöhästynyt.
Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa
oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet
kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän
vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava
lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki,
sen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä
ollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi
minulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että
kinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat
lukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein
kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä
vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan
lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan
voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei
vielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin
väsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla
päivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia
nuhtelemiseen.
Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän
mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän
kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai
huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:
-- Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono
lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja
kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat
olleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle
puolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan,
vieläpä tukastakin pölytettäisiin.
-- Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä
kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään
laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni
lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu
ahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat
kuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton
muistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat
olleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä
lisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin
edessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka
osaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi
lukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa
olla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka
sitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri
muutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on
käytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen
lehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo
tietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole
sekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän
on näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle
syötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa
rantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle
syöttämään.
Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se
minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon
saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti
Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä
juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.
Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta.
Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein
kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja
nyt hän alottaa syömään Raamattua.
-- Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.
Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä
hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni
läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka
luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja
se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa
kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään
katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa
sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan
vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin
jokiahdetta Vierimälle.
Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä
ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa.
Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa
pysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa
seutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla
matalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan
keskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli
lautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut
talojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle
lykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän
ukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut.
Sepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti
uutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin
pirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita
ylös -- sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta -- kun
samassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että
ääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella
puolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan
auki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle
haudevettä keittämässä.
-- Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän
parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa,
kun muori ja äitini.
-- Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli
Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä
koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon
äiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella.
Sen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja
mitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko
saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää,
ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun
äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin
sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että
saada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja
miten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni
olisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä
vetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi
kuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja
haudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja
siirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle
minua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta
eipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta
ennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. -- Ai,
Heikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.
Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä
kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä
hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin
ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat
toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän
taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa
lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli
talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas
suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa
peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja
silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.
Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella
olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen
tottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin
kuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä
otsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna.
-- Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi
itsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat
lukea?
-- Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.
-- No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä
on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun
kerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin
oli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän
vähän, -- kas, ole vaiti suuni -- -- -- Heikki parka, sinä et tiedä
mitään. -- Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?
Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä
vastasin:
-- En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran,
että olen vanhasta pienennetty.
-- No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä
sitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä
puoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle
tulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa
ollakaan.
-- Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin
samaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin
minä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.
-- Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän
ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.
-- Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja
Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän
nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.
Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.
Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja
hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää
lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun
olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla
uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan
mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun
olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas,
Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta
valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa
seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle
jo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa.
Perästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi
juuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli
mieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä
veisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin
että se itseksensä aukeni.
Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen
huomasin hänen silmistänsäkin.
-- Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan
minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut
heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada
uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.
Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota
Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään
ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne
saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet
etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin
kuulee.
Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän,
sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan
poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En
voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi
edes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko
raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt
montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei
kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa
minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse
vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren
virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.
Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia
kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti
isäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana
oli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin
karvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta
lerputtelemaan kotiini.
Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin
edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun
Vierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita
ikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta
otin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin
joutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä
käynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin
ja sanoin julki murheeni. -- Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä,
kun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.
-- Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee,
vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.
-- Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta
jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se
joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.
Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran
aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.
Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet
häiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja
muori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi
kumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa
vapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti
sen tiesi ja anoi:
-- Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy
kinkerissä.
Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä
tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä,
äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika
vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä
ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana
laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki
toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat
sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se
poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen
puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja
muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.
Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä
oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta
ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja
aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan
muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.
Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen
suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä
kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun
unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin
nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli
vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi
kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset
papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui
rovasti istualtansa tähän tapaan:
-- Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä
pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.
Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo
valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen
perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen
värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun
pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään
lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei
vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten,
talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus
oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia.
Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi
ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan
ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta
ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi
Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:
-- Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot,
karkiat, hienot, karkiat.
Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja
kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja
sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti
keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori
tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään
mitään puhunut.
Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo
ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä
kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa
lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin
syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului
rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi
vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.
Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna
kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki
ja kysyi:
-- Onkos vielä lukemattomia?
Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei
minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi
sitten:
-- Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?
-- On, sanoi äitini.
-- Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.
-- Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.
Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja
meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin
mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua
hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen
vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut
toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta
nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki
rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin
vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään,
ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä
sanoi rovasti:
-- Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin
kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee
kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista
ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki
siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään
pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa
arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä
pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja
juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei
nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin
harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä
luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja
lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat
sanankuulijani!
Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin
päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä
muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi
ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti
hyvästi seurakunnalle.
Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella
mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen
kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä
taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen
kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.
Näin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta
opistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden,
jonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä
käytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin
kotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja
viina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin
puheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään,
vaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen
lisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita
vehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja
jollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin
myllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi
saarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa
minuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei
hänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen
jupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa,
omista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa
rovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.
Näitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa
viattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne
olivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt
ensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.