Ällätikku.
Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori
eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli
keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun
hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja
otti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita
hän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin
tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin
käännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin
vähääkin voin häntä nähdä.
Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita
tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän
sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut
kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta
työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos
veistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista,
jommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä
sitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä
semmoista vuolla.
Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:
Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.
Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut
mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa
koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden
kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan
rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat
hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä
rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden
nöyrästi vaan:
-- Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?
-- Päreestä, oli vastaus.
Minä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin
äitiäni näyttämään ällätikun mallia.
Äitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi
lyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein
kuin hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita
oli kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän
juuressa oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen
ja keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin,
vaikka Iitä silmään.
Ällätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin
omista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin
puikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden
kapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna
tikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi
muorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku
tarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin suonut muorin jo olevan
kotona, vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää.
Vasta senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin
lakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne
tuliaiset minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt
lakristan, sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta
toisin oli päätetty. Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein
tuntemaan, ennen kun saa maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio.
Ei auttanut, vaikka lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin
vähällä kieleni nielaista. Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä
päältä ja sisältä.
Kirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se
kaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies
löytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin
kaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan.
Kun sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen
itseänsä, se on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se
juuri onkin, joka antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille
lapsille, jotka ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta
tavustelemaan ison Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi
tulee Öö.
Minä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni
uunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta,
minua lukemaan.
No, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan
ensi sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.
Siitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla
innolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta
aikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin
kaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa,
kun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko
hänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.