Minä käyn ensikerran kirkossa.
Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla
Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä
ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli
joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla
otin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini
otti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna
vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona
niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos
huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun
taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon
touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin
etten totta puhuen paljon unta saanut.
Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut,
olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä,
niin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa
haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon
lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini
enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät
ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he
rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se
minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli
ruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en
kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta
mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt;
ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta.
Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin
temppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta
suuresta kirjasta.
Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun
äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani
äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka
mitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli
syödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään.
Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös
siitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi
kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä
levitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja
ateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä
lohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa
oli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut
kengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella
hetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle
laidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi
syöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan
näyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin
käteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään
heitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.
Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö
minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä
saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis
minä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen
muista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä.
Oli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa
paikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin
virstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään
hänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi,
sellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin
pellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä
hyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka
kovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin
erittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla
huutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? -- Se on kirkon kello,
jota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että
tuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan
sydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran
pyhää huonetta.
Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta
seisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että
muistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä
hetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa
täydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset
ajoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain
eläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain
ajatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia
hevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.
Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla
kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka
kirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan
ollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi
poikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua
huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle
tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin
katsomaan kun soitetaan! -- Ahaa, ajattelin minä, niinkuin
jostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka,
paras nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni
katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta
elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.
Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset
ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta
kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin
aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt
kansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä
huvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin
kaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun
syliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät
työnnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi
kuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja
ennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä,
äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä
Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini
kiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä,
jotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä
mustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin
kumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen
tapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä
olevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin
ja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?
-- Se on jalkapuu, sanoi äitini.
Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani
asian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä
kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja
muitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun
istumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi
pojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:
-- Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!
Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut
kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt
täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin
kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin
seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni,
kuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä
kysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä.
Se oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää
malttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen
siinä täytyy istua?
-- Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka
katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme,
äitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.
Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni,
kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin,
joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien
tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla.
Silloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini
vieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan
nuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin
syvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa
sen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja
mietteistänsä.
Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka
seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta
jatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en
sitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka
tuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?
-- Se on lukkari, sanoi äitini.
Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän
panee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen
muorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta
Jerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti
sydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut,
sillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein
tarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä
tuntenut.
Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan.
Ensi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli
sinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi
toinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin
puhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin
erittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää
jok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut,
ilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun
kohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en
ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä.
Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa
pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen.
Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut
katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin,
joka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen
ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti
minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi
Jaakkoa kohtaan.
Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin
juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi
nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset,
vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen
yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein
ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en
kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun
eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä
rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui
saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa
korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä
rupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä
ja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen
nuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni
lukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra
saanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo
jonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä.
Mitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin
sieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En
olisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin.
Tämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten
nähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan
päälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut,
niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin
kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään
muistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni
kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa
hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.
Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme
ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia
kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä
aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini
nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla
tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä
ja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty,
vaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja
vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani
lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa
lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan,
näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei
sillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja
vieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään
sinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin
olin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini
käski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi.
Tässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin
vetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta
kämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni
lakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin
mainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon
nenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni
liikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle
tämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:
-- Se on kamferttilinementtiä.
Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä,
kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo
hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä
kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien
perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen
aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.
Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa
käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja
voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään
satunnaista.