Mitä toiset lapset minusta ajattelevat.
Eteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin
vastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä
aikaa, jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en
kuitenkaan enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin
soveliasta aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin
toisten lasten kanssa.
Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan,
että siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä
eivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta,
eivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut
heidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin
etten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista,
muun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään
tarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin,
että olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.
Muutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen
niille, jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo
koko lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni
ollut mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin
tällöin, kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei
aikaakaan, kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua
jonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin
siitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin
etten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. -- Kuinka
sinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään?
että hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en
siis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa
saadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein
viisaita. Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen,
että he sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia
kysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä
en voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen
mies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä
huopahattu päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta
lapsilaumaa kovasti torunut sekä samassa antanut meille kaikille
yhteisen varoituksen olla niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan
miehen käytöstä siinä asiassa jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin
hänen olevan jonkun vanhoista ystävistäni, kumminkin tuttavistani
entisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen pienennystäni; vaan ajattelin
kuitenkin hänelle ei paljon paremmin käyvän kuin minullekaan, kun se
aika tulee, että hänkin pienennetään. Jopa pelkäsin hänelle vielä
hullumminkin käyvän kuin minulle, kuin hän oli sen reuhaavan
lapsijoukon suututtanut.
Ajatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen
kotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja
hyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät
minua varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun
näkisivät, tekemään minusta pilkkaa.