Alku.
Kun lukija luo silmänsä Suomen kartalle ja etelästä alkaen tarkalleen
seuraa Pohjanlahden rantaa, tulee hän vihdoin Oulujoen suuhun. Siinä on
Oulun kaupunki. Kun sitten taas lähtee Oulusta maata myöten etelään
päin, tulee ensimmäiseksi eteen Limingan pitäjä. Mutta ennen kuin
tullaan Limingan kirkolle, on edessä mainion suuri niitty. Se on
Limingan iso niitty. Varsinaiselta niityltä päästyä tulee useampia
pienempiä jokia, Ängeslevän, Tyrnävän ja Temmesjoet sekä vielä pari
muutakin. Niiden suut ovat aivan lähellä toisiansa, jonka vuoksi seutua
voisi sanoa viiden virran maaksi.
Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas,
iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen,
yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja
voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman
töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun
tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän
siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää
heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut,
seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut,
kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja
oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut. Mutta minä, vaikka olisin
ollut pienempi kuin olinkaan, olin kumminkin sen töllin isäntä ja
haltija -- sillä siksi minua aina vieraat sanoivat. Se oli jotakin
suurellista pienessä päässäni ajateltavaksi, kun minua isännäksi
sanottiin; mutta todella olin minä isäntä eikä se siitä muuttunut.
Kaikki sanoivat, että talossa pitää olla isäntä ja emäntä, ja kun ei
meitä ollut muuta miespuolta, kun minä, pikku Heikki, niin asia sai
olla niinkuin oli.
Meillä oli yksi hyyryläinenkin, eräs vanha vaimo. Hyyryläiseksi äitini
häntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä
joksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen,
vaikka paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän
oikeastaan oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini
välillä oli joku yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat
asioita, joita eivät minulle tahtoneet ilmoittaa.
Minulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en
nähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan
erittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni
sinne tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä
katselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta
ja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen
äitini mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin
kovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja
nurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti
illalla tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin
väsynyt. Minä ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani
kohtaan. Niin viikon päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin
sunnuntaisin. Silloin nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen
aihetta. Äitini sai aina lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi
meidän sillä elävän eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon
enemmän työtä siitä syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei
sanonut surevansa sitä, että hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän
sureskeli, että maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä.
Tämän johdosta ajattelin sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin
vähitellen, että oli niitä sekä hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en
saanut päähäni, mitä eteenpäin eläminen oli eli mitä varten tahdottiin
elämistä jatkaa. Ihmisistä kun puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että
äitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini työtä teki, paha.
Mutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini
kotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat
sarkahousut ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan
pieniksi housuiksi. Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta
silloin otettiin ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat
valmiiksi, sain minä luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein
hyvilläni. Olin ensikertaa housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun
vähän aikaa olin niillä astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin
housuni erinomaisen sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli
tämmöset housut, vaikka vanhoista pienennettiin! -- Tuskin sain sen
sanoneeksi, kun kuulin äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta
ukosta pienennetty, tottapa sinulle sopii vanhoista pienennetyt
housutkin. Vaikka minä tästä äkkiarvaamattomasta uutisesta
hyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin kuitenkin, etteivät sanat
pilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini suusta.
Hyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme me, äiti
ja minä, kahden kesken. -- Lause, että olin vanhasta pienennetty, soi
kauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein toden tekoa
ajattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin itsekin, että
olin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin ymmärrykseni myöden
antoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin joskus maailmassa
olleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin kuinka ajatellut,
muistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä entisissä
elämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli tapahtunut.
Meidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin
kiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan
ilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin
kauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa
kasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en
vanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi.
Toinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille
vapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on
tapahtunut?
Muori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli
mielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan
päin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen
kimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä
onnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut
uudet housut?
Tämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman
korkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun
muistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä
ollessani tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi
pojaksi kasva! -- Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö
minun vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin
korkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi
näkisivät ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi
ollut sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että
olisin voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja
kun ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi
ollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina
muuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut
siitä mitään, vaan pidin tietoni itse.
Tehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko
muori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?
Muori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat
silmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti,
kun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja
alitse ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän
luuli minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan
lapsellisena pikku Heikkinä.
Minun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa
jotakin huomioon otettavaa ja katsoin siis tarkasti heitä molempia
silmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä
suoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:
-- Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?
-- Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.
-- Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen
nuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä
nenäänsä.
Minä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen.
Muistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty
jostakin koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota
en itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin
uunin edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään
jonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä
jupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti
kiintynyt ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt
mitään, enkä siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni
uunin vieressä itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua
poskessani. Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa
katsoin aljettua työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni
sijassa märjän, vasta pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin
rauennut turhaan. Äitini käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun
loi, huomasin pian, että se oli hän, joka oli minulle tämän pienen
keikauksen tehnyt. Minä istuin jälleen tuolilleni, vaan en enää
itkenyt, ja äitini kysyi:
-- Mitä sinä, Heikki, oikein luulit tekeväs, kun laattiaa rupesit
nokeamaan?
En tiedä, mikä toi sanan suuhuni, mutta kuitenkin niin oli, että kohta
vastasin: alttaria. Tämä näytti tekevän niin hyvin äitissäni, kuin
muorissakin jonkunlaista vaikutusta, jos sitä vaikutukseksi voidaan
sanoa, että äitini rupesi kiivaammin karttaamaan villoja ja muori
sukkaa kutomaan, niin että joka toinen silmä putosi eli oikeammin ei
puikolle mennyt, niinkuin hänen itsensä kuulin vähän ajan takaa
kertovan, vaan minulle eivät he kumpikaan mitään puhuvan tuntuneet. Ja
niin jäi minulta sen päivän muut tapaukset näkemättä, sillä minä
vaivuin nurkassani unen helmoihin; ainoastaan sen muistan, kun minua
laskettiin vuoteelleni. Silloin näin äitini jotenkin tyyneillä silmin
katselevan minua ja niin kun vilahdukselta näin päivän vielä paistavan
sisään akkunasta, juuri kun illalla tavallisesti, ja vaivuin niin
sitkeään uneen.