Ma läksin heinäkuuta katsomaan.
Mun mieleni ol' oudon suruinen.
Kyll' armas päivä huikas taivaalta
ja vaarat hohti alla autereen,
veet, virrat kiersi rantaa kimmaltain.
Mut helle-nurmissa jo sirkat soi,
ol' ilmassa syyspuolen raskaus.
Mun mieleni ol' oudon suruinen,
kosk' oli kesä vienoin mennyt pois.
Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä
ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää,
mut notkompana vehmaan niittymaan
siniset kiilsi kukat, valkeat.
Ah, heilui horsma päällä raunion,
mut angervoista tuoksu hekkuman
kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen
oon usein uupuneena haaveillut.
Soi sirkat ruohistossa vieressäin.
Mut alhaalla jo ruohon rauta kaas
ja luokoin kalman-tuoksu leuhahti.
Siell' liikkui välkähdellen viikatteet:
mies keski-ikäinen ja vaimonsa
kokosi siellä ruokaa karjalleen.
Mut lapsi istui pientarella noin
ja lauleskeli lapsen-lauluja.
Mun mieleni ol' oudon suruinen,
kun kummull' uinuin, sydän raskaana,
kosk' oli ajat parhaat menneet pois.
Ja sattui jälleen silloin kulkemaan
sen kautta nainen, armas minulle
jo niiltä vuosin, joiden jälkeen on
keväinen tuuli kertaa seitsemän
pois karistanut kukat kirsikkain.
Hän tuli luo ruispellon piennarta.
Jo kaukaa tunsin tutun vartalon,
suloisen ennen, nyt, ah, uupuneen.
Ja kasvoilleen sai punan hienon taas;
syyn tuntenut kyll' olen ennen tuon:
kun nainen kypsä lasta halajaa.
Ja vartaloaan, raukka, kallistain
ja luomet sulkein, hymy huulillaan
hän mulle käden puhtaan ojensi
ja kutsui kanssaan maata kulkemaan.
Mut mieleni ol' oudon synkeä,
vaikk' ilvehtien naurun naamioon
sen kätkin, niinkuin kuolon heinäkuu.
Ja vastasin: Ei aikaa, aikaa nyt!
Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä
noin kokoovat nuo ruokaa karjalleen.
Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni!
Niin, täytyy tässä runo laatia,
vain runo, heinää, heinää karjalle.
Ja kesän korkeus paahtoi uuvuttain,
syys-öitä ennustellen sirkat soi.
Mut tuolla kieri virta kimmaltain
pois ulapoille, alla autereen.