Ah, majatalon emäntä kuin omenainen!
On perä pyöreä
ja poski puolan-paistavainen
ja silmät viattomat, vienot, luomipeitot.
Jok' aamu varhain torille hän pyörii
ja piikaparvessansa
ja hellan eessä punottain hän hyörii,
hän munat paistaa, keittää hienot keitot.
Oi Ulla-kulta, -- rouvan nimi Ulla on,
niin pulskea ja vetreä
ja hurskas, moitteeton:
Nuor pappi usein istuu sen rouvan eessä
ja Herran sanaa haastaa.
Ja kirkossa käy Ulla, veisaa virttä
ja katsoo sinisilmin kurkihirttä
ja ripset kylpee veessä.
Syy onkin: kuoli mies
kaks vuotta sitten, murhe, vaiva kaivaa, raastaa.
Se arvon rouva aina ahkeroi.
Muut touhut tuskin lepohetken soi,
jo neuloo hän ja heiluu kiikkastuoli.
Ja siinä laulelee
hän "Korkealle kukkulalle"
tai "Nuku, rauhaton sydämein"
ja heleästi rallattaa.
Syy onkin: nuoruuttansa säteilevät
viel' Ullan posket, juur saapuu kevät.
Niin, kevät jälleen:
puutarhassakin alkavi taas työ ja huoli.
Ah Ulla, armas nainen,
omenapuittes parhain omenainen,
vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla.
Se ei lie paljon. Pois siis talven virret.
Uus veisu, Ulla; sulaa muutkin kirret.
Nyt rallattelet: "Nuku, sydämein".
Ai, sepä siitä laulustas vain havaa.
Niin, uljas Ullasein,
sä majatalon emäntä, nyt avaa
sun porttis, oves kuninkaasi tulla!
Ken on se korkee kunniasi kuningas?
Vain köyhä, kiertävä ylioppilas;
yön tullen kolkutti,
kun aukes anisowkan kukka.
On takki nappi-vajaa, ah sen vian
kai nähnet, Ulla, muuallakin pian.
Mut jos on huono takki,
niin sametist' on lakki.
Ja ruusunpunaisina liivit paistaa,
vaikk' onkin purppurastaan mennyt nukka.
Mut vakaalta hän näyttää.
Miks silmänsä niin ovat suru-mietteiset?
niin miettii Ulla.
Ai, ällös usko! "Herjee!" Ulla huutaa,
kun yönsä jälkeen vieras kyökkiin pouvaa:
"ei, ei saa tänne tulla!" --
"Mut enpä aio maistaa
ma kattiloita, asiaa on mulla.
Jos voisitte mua työssä käyttää,
niin, vaikka kantelemaan uuninluutaa".
Niin vieras virkkaa, piiat nauramahan.
Mut puistoon valkeana kukkivahan
ylioppilas se katsoo, huokailee.
Ja huokaisee
ja katsoo nuorta rouvaa:
"Ai mikä uhkea puutarhamaa!
Mantaalin pellot. Tulis muokkauttaa:
Niin, aivan totta; syytä, rouva kulta,
ei ole kummastella, silmää maahan luoda.
Viraton olen, köyhä niinkuin rotta.
Kuin ennen laulettiin:
Pojasta herraa aiottiin
ja herran takki oli yllä...
Mut toistaiseksi
päin pyttyä on kaikki mennyt multa,
en virkaa oikeata keksi.
Mut -- kesäiseksi
nyt rupean puutarhuriksi, ihan totta!
Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"
"Herjee! Sun siunaa!" omenainen huus.
Mut vieras hän on itse totisuus.
Ja -- kuinka käykään, Ulla,
on kesärenki sulla!
Ei ole laiska,
se raiska, --
kuink' ahkerasti kuokkii marjamaata!
Ei sitä nähdä saata,
ei siedä,
vaan täytyy virkisteeksi viedä
jo kahvia ja funtta-pulla. --
Mut rouva pojan luo kun käy, niin tääpäs
jo kuiskaa: "Sinisilmät, -- näyttäkääpäs."
Kuink' Ulla punastui, ei virkkaa saata.
Ja viikko toinen, --
ai, miten vakaalta hän ensin näyttikään,
se poika juupeli! nyt heittämään
hän kuusen käpysillä tohti
jo aivan rouvan rintaa kohti,
se tuvan loinen.
Päin Ulla kupeen käänsi, uljaan, suuren,
ja lehtikuusen juuren
taa piiloutui: Voi, hän niin pelkää! --
Ja kevät huumaa,
omenapuissa kukat lepattaa,
on tuuli armasta ja kuumaa,
sen veren hehkuun saa.
Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy.
Voi virsiniekkaa parkaa,
hän ympärilleen vilkkuu, säikkyy,
ylioppilaalle kaulaan karkaa
ja suutelee: "Nyt suutuitte? Voi, elkää!"
Se päivän työksi riitti. Sylikkäin
he iltaa istui, leski huokas näin:
"Voi meitä,
voi teitä,
voi herjee, mikä liekään tullut mulle,
kun teitä suutelin. Mut naisen kuumaa
sydäntä nuoruus huumaa.
Jos tietäis tämän Niklas-vainaa,
kun kehyksistään katsoo tuosta, --
mun järveen pitäis juosta!
Se oli vasta mies,
niin, reilu, pulska mies,
saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties?
El' uskokaan, sa raiska: pelkkää lainaa
on rakkauteni, jota annan sulle!"
Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei.
Mut mitäs rikat ristissä? Hehei,
on hällä risti rakkaampi, on ristillinen rakkaus.
Oi onnekkaat
nuo kevät-ajat autuaat!
He lempi öin, he lempi päivin, illoin,
ja milloin alhaall', ullakolla milloin.
Kun kysyi tarhuri:
"Mua lemmit, Ullani?"
"Juu -- lemmin!" nauroi Ulia,
"niin hiidesti!" Ja seuras niskan-nakkaus.
Te, hyvät maisterit ja tutentit,
te elkää olko kuin puutarhurit!
Hän on niin laiska
nyt raato, raiska:
Hän istuskelee vaan nyt kammarissa
ja sauhuttelee pitkää vaha-koppaa
kuin sultaani, ja fetsi punainen
on päässä hällä, ees ja taakse sen
noin nyökkää tupsu,
kun keinuu tuolissaan hän, senkin kissa.
Ja kulta jaloissansa istuu, laulaa
ja vuoroin kaulaa.
Tai taitaa
se hälle ommella nyt taas yöpaitaa,
se armas, hupsu.
Tai suukoin peittää
ja punssit keittää
tai kantaa hummereita, väskysoppaa. --
On kiittämättömyys
maailman palkka pahan, --
niin myös ylioppilahan.
Kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai
ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai
hän alkaa jossain juosta:
hän juo ja rallaa
ja tuttuin kanssa tanssii keikkarallaa.
Se Ullan rinnan hyys,
ja pyhin syystä tuosta
hän kirkoss' istuu taas ja veisaa melkein itkein:
"On pidot meille valmistettu!"... Mutta
ei ylkää aatella voi muiskailutta.
Se synnin juuri onpi juuri sitkein.
Kun tulee maanantai,
puutarhurinsa Ulla jälleen sai:
Ai, ai, ai,
kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski
ja kyynelposkin virren tuiman kiekas:
"Vai naisten luona, vai?
Sit' elä valheeks väitä!
Ma juoksen järveen: -- sanopas nyt muuta!"
Tuo sulttaani vain ihmetteli näitä, --
siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski:
"Vai lepytellä tahtoisit? Voi, viekas!
No -- anna nyt jo suuta."
Ah, päivät onnekkaat,
nuo nuoret, autuaat,
omenapuut kun kukassansa hohti!
Mut kesät rientää pois
ja syksy saapuu, kurjet kiilaa ilmoja
ja kiitää etelätä kohti.
"Oi majatalon emäntä kuin omenainen!"
nyt huokailee ylioppilas ja rinta
se nyyhkii tuskaa katkerinta:
"Tään majatalon kesti puolestaan kai riittää.
Taas täytyy tieteen oppiin
tai viimein hulluin koppiin. --
Siis tässä avain, jonka ikkunastas
öin usein mulle heitit, kaiku vastas.
Nyt täytyy kaikesta vain sua kiittää."
"Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi
ja fetsin punaisen ja kiikkastuolin,
ja armahas?"
niin Ulla lohduttelee hellin huolin.
Nyt viime yötä lepäät vuoteellas
ja nainen vieressä; yölamppu pieni palaa.
Ah, viileet' olkaa sivelee vain piltti:
"Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti."
"Oi, enhän!" huudahtaa
nyt Ulla, riemuaa
ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.