Kuu paistoi, pilvi varjos sen,
yön tullen ilakoi he vain, --
niin suukon otti poikanen.
Pois väistyi neito ponnahtain.
Mut sanat kautta hämärän
kun hälle haave-kauniit soi,
niin pojan rintaan nojas hän.
Kuu valonsa taas loi.
Vait katsoi silmäin orvokit, --
kuin kummastelleet aivan ois.
Niiss' siinti onnen temppelit.
Ah, kulkuri hän matkas pois.
Vie!' orvokin hän rintaan sai,
se putos tiellä, tuuli vei, --
sen joku outo korjas kai.
Ja sitten vuosiin nähneet ei.
Viola, rouvaks uhkenit.
Mut yhä samat vienot ne
mua katsoo sini-orvokit
teekannuin sivuitse.
Vait katsoo ne ja syvällä
on tuttu kummastus, --
kuin onnen templit entisnä.
Se liekö hairahdus?
Mut hyvä hairahdus se lie
ja siitä riemuitsen:
Vain yks on onni, jot' ei vie
meilt' elo arkinen.
Sit' onnea ei viedä voi,
jot' emme ottaneet.
Se lempi kauniin muiston soi,
jot' oomme haaveilleet.
Kaks yhtyy toinen toiseensa
ja usein toistaan lyö.
On lempi parhain suudelma,
Viola, kuudanyö!