Kuin vuosisatain taakse vaipuu
jo muisto Seeliasta, haipuu
muun usvaan, jota nähnyt niin
lien kyllin, silmät uuvuksiin.
Ma tuskin enää tumman, vienon
nyt näen katseen, hymyn hienon.
Mut valtaan lumon haikeaan
ma joudun silloin aina vaan,
ja sielussani satu silloin
soi, syntyy, moisen auvon taru,
jot' ei voi täyttää elo karu.
Se miksi, miten syntynee?
En tiedä. Näin vaan helkkyilee,
jos Seeliaa nyt muistan milloin:
Ol' ennen nuori, nuori mies, --
mut missä, milloin? Herra ties, --
kai asui jossain autuailla
hän muinaisilla kauko-mailla
ja keski-ajan helmassa.
Ja tämä nuori mies, hän kerran
sai nähdä, unessansa yöllä
sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Hän astui taivaan portaita
maan päälle tänne, -- todeks työllä
vain eroitan nyt unten kuvaa, --
ja hymyili: päin laskeutuvaa
hän päivää hymys, ripsein alta
niin kimalteli ihanalta:
Kuin kaipuu kaunein, jonka yksin
voi taivas lientää lääkityksin.
Ja seisten siinä säteiköissä,
kuu jalkain alla, tähtivöissä,
hän -- hansikkaita käteen veti, --
mik' omituisuus kuitenkin!
Kas, kävelylle Madonna
ol' lähdössä. -- Kuin unessa
mies näki sen, ja heräs heti.
Mut käden sydämelleen vei
hän pyhästi, ja kuunaan ei
lie Dante, purppuraisin vaattein,
vavissut puhtahammin aattein,
kun Beatricen taivaisen
ens kertaa joutui etehen.
Ja sitten? Sitten monten lailla
hän eli, -- jossain, kaukomailla.
Hän kiersi teininä, ja viitoin
punaisin ristisotaan riensi, --
ja pirun kanssa eli liitoin.
Siks kunnes aika kiihkon liensi.
Nyt toiviolle karkeassa
hän vaelteli kauhtanassa.
Ja elon teillä hänkin suita
kai suudellut lie joitakuita:
yks neito tumma, virvatulta;
tuo sini-kukka, kutrein kulta;
yks Venus-vuorta huumaavaa,
ken mitäkin.
Mut huomatkaa,
hän että unessansa kerran
sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Siks kaikki kaunein kuihtuvi
ja henki muuttuu aineeksi.
Nais-armaus puhtain tyhmyydeksi
ja side hellin kahleheksi.
Niin, kyllä tietää moni muu,
kuink' ihmistunteet lakastuu,
mut ehkä tietää kahden verran,
ken määrätöntä haaveksuu,
siks, että unessansa kerran
sai nähdä Äidin taivaan Herran.
Ja niinpä viimein nuori mies, --
miss' eli, milloin? Herra ties;
se sallii kuvitella kunkin, --
hän painui hiljaa majaan munkin.
Ja siellä unten unheen jälleen
hän saa nyt harha-elämälleen.
Mut myöskin kaipuu patoutuu.
Mik' illan kirkkaus ikkunassa, --
hän kirjan eessä uneksuu.
On virran kullat kulkemassa!
Ja selliin puna-kulta valoin
ja kimmeltävin ruuduin, taloin
kesäinen kylä hohtavi.
Ah, armas jälleen heinäkuu.
Nyt illankello helähti.
Ja ohi munkin ikkunan
käy nainen nuori: uhkean
mies näkee vartalon, ja puna
taas nousee poskiin, lumottuna
hän sanat vanhain runoniekkain:
"Che bella creatura!" toistaa;
Oi mikä armas luojan luoma!
Näin elämäkö kutsuu, loistaa?
Mut sitten virkkaa: Harha viekkain
vain kaikki sille, jolla on
unelmain pyyde rajaton!
Vain virvatuli hiitten tuoma:
käyt liki, kauneus kohta haipuu.
Ei koskaan täyty siltä kaipuu,
ken ihmeen unessansa kerran
sai nähdä, runounten yöllä,
sai nähdä Äidin taivaan Herran.
Se unta vain. Mut uni tää
se kauniin vertauskuvaks jää!