Pienessä maakaupungissa
kadun pääss' on vanha linna.
Siell' on muistot ylvään herran,
Erik Tottin, joka ennen
teräsrinnoin, ritareineen
liikkui unissani lasna.
Kadun kaidan talot kaikki
pienet, ruskeat ja tummat,
tuvat maassa matalalla.
Ahtaill' ikkunoilla kukkii
verenpisarat ja ruusut.
Mutta kaikkialla kaartuu
kadun yli vaahteroiden
taikka lehmuspuitten oksat,
vanhain, vankka-runkoisien.
Siellä kesälaitumella
mietin, muistelen ja nautin.
Hyv' on siellä kadun nurmi
lepuutella runo-varsaa,
tuvassansa tummaisessa
kesä kaunis kellahdella.
Hyv' on aamull' aikaisehen,
aurinko kun hopeaisna
huikaisee ja silmät avaa
hetkeks armaat' unestansa.
Varpuset ja pääskyt räiskää,
telefooni-linja soittaa.
Koivulehvät välkkelehtii.
Viel' ei ihmisääntä kuulu.
Kunnes ikkunaisen alla
portti naukuu, kannut kalkkaa,
pieni tyttö maidon kantaa. --
Kas, jo kadull' luutinensa
askaroipi ukko vanha, --
kun jo päivä lämpöisemmin
ilakoipi kasteisissa
pihan ruusupensastoissa.
Nytpä ajaa kotiansa
hotellista jälkeen juhlain
kamreeri, mies vanha, yksin
kojuhunsa nukkumahan,
niinkuin vanha eräkarhu
ajelema, haavoittama
erämiehist' ankarimman,
oudon, raskaan elämämme.
Katu herää: metsäsaariin
soutaa risunhakuun mummot.
Jopa ikkunansa avaa
tuolla tyttö itämainen,
venäläinen kylpyvieras.
Siinä aamuvalkeissansa
palmikoi hän pitkät hapset,
loimuu suuret, tummat silmät,
hymyy ikkunasta aamuun,
henkii povet nuoret, raikkaat.
Mutta pieni piikatyttö
venerannasta käy vettä,
kepsutellen kallellansa.
Ah, kun katson tuota raiskaa,
taas mun mieleheni muistuu
kaukaisen Toscanan naiset,
parhain portoista, Brunetta,
käyvä kulho päänsä päällä
luota kaivoin marmoristen.
Missä lienee nyt Brunetta?
Viinikuurnaa tallanneeko,
vaiko sini-autereisten
nukkuu sypressein jo alla. --
Niinpä täällä turhaan huokaan.
Laiva huusi, kuohut pauhaa.
Tuolla salmein sokkeloissa
soilottavat lautat, proomut.
Päivänpaiste kasvaa, virta
kimmeltää kuin kissankulta,
kierii ohi niemen, jolla
pinot loistaa kalliolla
kultaisina heltehessä.
Ja jo ryssät, kylpyvieraat
kaiuttavat melullansa
katuamme kylällistä:
Miehet laihat, fantastiset,
parrat niinkuin jeesuksilla,
hetkuvaiset, veltot harteet;
naiset rintavat matroonat,
oivalliset esikuvat
matronaatin, jonka nimi
Venäjä on, töppösvalta.
Kaikuu huudot, raikuu naisten
nauru turtur-kyyhkyn äänin.
Punaiset on päivänvarjot,
välkähtävät korot kenkäin, --
naiset, vetäin ketjuissansa
jos ei miehiään, niin muita
rähmäsilmä-rakkejansa.
Nyt he haipuu, palaa rauha
suomalaisille, tuon joukon
ahnaille loiseläville,
saunoillansa eläville.
Idyllinen tyhjyys palaa.
Rappusella loikoo koira
kärpäsparven pöristessä;
pojan-nalli portillansa
seisoo liivi-pöksyisillään:
äsken keritty pää hohtaa
niinkuin punertava pallo.
Siell' on hyvä lapsen olla,
nurmikolla kellahdella
kanssa kelpo laiskurien,
Strehlenaun, Abel Hermantin.
Kunnes juureen suuren heiden
nukahdamme kaikin neljin.
Nousemme, kun aurinkoisen
varjo vaihtoi kadun vartta. --
No, nyt tulevat nuo tuolta,
nuo, mun jokapäivähiset
astujani: venäläinen
rouva nuoren suomalaisen
ylioppilahan kanssa.
Nuor on naaras, punahuuli,
tähtäilevä lorgnetilla
halullisna, silmät kirkkaat.
Ruusunpunertava harso
hänen ohimoillaan liehuu.
Niinkuin mikä itämainen
on hän Venus, Vulgivaga,
paremminkin kuin Astarte
tai Efeson suur Diana.
Mutta poika rinnallansa
pitkä, roima, korvenvoima.
Niin he kiemaellen kulkee,
silmäin alla tummat renkaat.
Matkan päästä tallustavi
amma, mummo, hospotellen
rouvan poikasien kanssa.
Niin he kiirein loittonevat
kaunihille kankahalle,
heinäkuuta henkivälle.
Ah, tuo venäläinen daada
ja tuo Suomen kansan toivo,
hepä tietää aatteen, joka
saattaa kansat lähennellä!
Aatteen, jok' ei koskaan härski
ole niinkuin kalaöljy
muitten suurten aatelasten.
Hepä tietää, ett' on hyvä
kesä niinkuin elämämme,
ei he tuhlaa kesäkuita,
armonaikaa väärinkäytä.
Moralistiks tulisinkin
kateudesta, synkän saarnan
pahaa vastaan kirjoittaisin
synnin juuren sitkeydestä, --
kirjoittaisin, jos ei Luoja
minunkin ois maistaa suonut
yhtä pikanttia maljaa.
Mennyt onni! -- Illansuussa
koivuin kulta-lehvistöissä
hyttyset jo parvin hyrrää.
Pientä katuani kulkee
Kirjot kilkan-kalkatellen
kuin myös Venäjän matroonat
uhkuvilla utareilla,
miehinensä, rakkeinensa.
Mummot soutaa saaristosta
risukuormin, marjatuutein,
neiet hehkuin, silmin raukein,
kesän kauniin kukoistusta.
Yötä lyö jo tornikello.
Katu tyhjä, majat nukkuu.
Välitse vain puitten tummain
heloittaa mun vuoteelleni
täyskuu kullan-välkkyväinen.
Yössä kattotiilet lukee
yksinäinen, ylväs kuumme,
haaveileva runoniekka, --
kissain vongunta sen sielun
virittävi kai sonettiin.
Mutta sinkkikatto vanhan
linnan välkkyy valkeana.
Siell' on muistot ylvään herran
Erik Tottin, joka ennen
teräsrinnoin, ritareineen
liikkui unissani lasna.