Jälkimuistoja.
Mitä miettivät nyt Keurulaiset tuon edellämainitun tapauksen johdosta?
Koko seurakunnalle tuli sillä kertaa papin puute, ja sitä paitsi jätti
se jälkeensä katkeruutta sekä surullisen ikäviä muistoja. Kirkkoherra
Herpman oli silloin leski, joten ei jäänyt Keuruulle häneltä vaimoa eikä
eloon jääneitä lapsia.
"Voi sentään! kuinka onnetoin oli se hetki, jolloin rupesin Juhon
vaimoksi," huokasi pappilassa eräs nainen, kuultuaan moisen tapahtuman
Ampialasta. "Olisi ollut parasta Juholle niinkuin Tanelillekin olla
erillään venäläisten omasta ... sitä minä heille jo sanoin monta kertaa
... olisihan sitten jäänyt tuommoinen onnettomuus tulematta. Pahuudella
on paha palkka täällä ajassakin, mitä sitten ijankaikkisuudessa... Mutta
ei muista ihmisparka sitä eläissään maailman synnissä. Armahtakoon
kuitenkin suuri Jumala noita onnettomia, niin myös minuakin!"
Tämä näin vaikeroiva nainen oli Juho Herpmanin nuori vaimo, Anna. Hän
sai surun sydämeensä ja tuli painavaan mielen vaivaan. Alituisesti
nähtiin hän, silmät vetisenä, syvään hartauteen vaipuneena ja kuultiin
tuon tuostakin huokaavan: "Ah, armahda, Jumala, noita onnettomia, niin
myös minuakin!"
Sitäpaitsi oli pappilassa eräs toinenkin nainen, piika Liisa, joka
myöskään ei ollut ihan iloisella mielellä. Hänkin vaikeroi:
"Oi, onnettomuutta, millekä kohdalle minäkin jäin! Eipä olisi pitänyt
niin paljon antautumani Tanelin tahdolle... Minnekä nyt joudun? Minnekkä
pääni kallistan?"
"Mitäpä häntä huolit niin suuresti surra," lohdutti Uoti-renki, joka oli
toisia rauhallisempi; "kyllähän Luoja murheen pitää sinustakin ... ja
kelläpä ei täällä matoisessa maailmassa pahuutta ja vastoinkäymisiä
ole."
Nämät jälelle jääneet henkilöt, nimittäin Juhon leski, Anna,
palvelioitten kanssa pitivät yhden vuoden vielä taloutta pappilassa,
vaan sitten muuttivat he mikä minnekin.
Mutta Uoti renki, hänpä ei lähtenytkään pappilasta pois juuri "niinkuin
varpunen ohran päästä;" hänellä oli täällä joitakin salaperäisiä puuhia
ja viivykkeitä. Hän oli usein liikkeessä öilläkin, kartellen kaikkien
näkemistä. Muutamana iltana, kun muut rupesivat levolle, läksi hän,
rautalapio kädessä, kirkkokankaalle, ollen omituisissa aikeissaan ja
puhuen puoliääneen itsekseen:
"No, nythän on niin yösydän, ettei kukaan nähne, vaikka otankin sen
aarteen, josta ei tiedä muut kuin minä ja Jumala. Otan kun otankin ...
mitäpä syntiä siitä minulle tulee, ja mitäpä se siellä maassakaan
tekee, minä käytän sitä hyväkseni... Mutta peijakas, mikä se on?... Ah,
Tuima-Jussi..."
Tuima-Jussi tulee ja laulaa:
"Napualla tappelussa,
Suuressa veritaistelussa,
Suomen urhot sutki noita
Ryssän sotarutjakoita."
"Kas sitä, siin' on mies, joka kulkee yöstämöimässä," sanoi Uoti, Jussin
lähestyttyä.
"Entä itse... Kappas, kun kattila pataa soimaa," vastasi Jussi
ivallisesti.
"Tätähän minä vain ha'in pappilan lapiota, joka minulta jäi kerran
metsään. Mutta mitäs kuuluu sinun sotaretkillesi, sitä nyt saan kysyä."
"Mitäpä sinne kuuluu muuta kuin kovuutta ja kurjuutta; vaikken minä
sitä aavistanut, vaan kun sotajoukot pakenivat Pohjan perille, niin
heitin minäkin "sissit" sinne, ja tulin levähtämään monesta raskaasta
vaivasta."
"Olit siis kovalla?" jatkoi Uoti uteliaisuudella.
"Vai olinko?... kun tietäisit, kuinka kovalla oltiin Kivekkään joukossa,
ja kuinka monta kuumaa saunaa olenkaan saanut kylpeä; mutta ei siitä
huoli hurja poika ... ei huoli, vaikka henki ja veri menisi ... pois
maata polttamasta, pois kansaa kiduttamasta pitää viholliset
karkoitettaman, ja ne piru vieköön!" saarnasi Jussi ja läksi astumaan
Lapinsillalle päin.
"Hyvä, ettäs menetkin pois, sinä hulluttelija, että saan tehdä
tehtäväni," ajatteli Uoti, katsoen menevätä. Ja hetken seisottuaan
siinä, läksi hänkin kävelemään päinvastaista suuntaa, mentyään tien
oheen männikköön, jossa vähän aikaa tirkisteltyään alkoi ruveta
lapiollaan maata kaivamaan. "Rops, rops," sanoi santaläjät, sinkoillen
kaivajan lapiosta kanervikkoon.
"Jopas viimeinkin sieltä tulit!" huudahti hän, jonkun ajan kaivettuaan.
"Ja nyt sinä ainakin olet omani," lisäsi hän samassa, vedettyään ison
puukotelon kaivoksestaan.
"Rahaa! Tuhansia, tuhansia!" jatkoi hän; "mutta mitenkäs jaksan tämän
täältä kantaa pois?"
Vähin erin hinasi hän tätä kotelota, jonka sisässä oli kultaa ja
hopeata, lähellä olevaan Tarhija-järven rantaan ja nosti siellä
veneesen, viedäkseen sen omiin kätköihinsä. -- Vielä otti hän toisen
aarteen "Loutuvuoresta," jossa oli kuormittain vaskirahaa, ja jotka
molemmat aarteet olivat useinmainittujen urhojen venäläisiltä ryöväämiä
rahoja. Näillä rahoilla rakensi Uoti tänne Ruokosen talon, ja lienee hän
kätkenyt niitä maahankin tämän talon tienoille, koska vieläkin mainitaan
Ruokosella olevan aarteita.
* * * * *
Luokaamme vielä silmäys joihinkuihin kertomuksemme alussa mainittuihin
muihinkin henkilöihin.
Usein mainittu Matti sai edelläpuhuttuna "Köyrinjuhla"-yönä Ampialan
saunassa ankaran sydämen poltteen, kaiketi siitä kauhusta ja kiihkosta,
mikä silloin raivosi hänen luonnossaan, syystä kun viholliset tekivät
moista julmuutta, eikä hän voinut päästä näitä nuijimaan. Uhkarohkeus ja
arkuuden häpeä taistelivat hänessä niin ankarasti, jotta saattoivat
hänen terveytensä vaaraan. Hän sairastui, jossa tilassa ollessaan hän
huokaili:
"Sanotaanpa minun jo kerran käyneenkin Tuonelassa, mutta nyt sinne vasta
todella menen, ja onnellista on päästäkin pois täältä kurjasta
maailmasta, jossa viholliset yhtämittaa maata hävittävät ja polttavat.
Heitä vastaan olisin suonut olleeni taistelemassa viimeiseen hengen
vetooni asti, sillä "sorea on sotainen tauti," mutta sitä kunniata minun
osakseni ei tullut... Siunatkoon Jumala maatamme ja sen kansaa! Hän
siunatkoon minuakin ja armahtakoon meitä!"
Näitä sanoessaan Matin kyyneleet tulivat tulvillensa ja hän vaikeni
vaikenemistaan, kunnes kuoli.
"Tuima-Jussi," joka osui olemaan Ampialassa tuon kuoleman tapahtuessa,
vei heti toisiin kyliin sen mainehikkaan uutisen.
Huttulan talossa Matin entinen toveri, Jussi, otti suuresti osaa tuohon
kuoleman murheesen ja sanoi:
"Se vainaja olisi ollut paikallaan taistelemassa isänmaamme puolesta,
mutta hänen renkinä olonsa ja naimisensa olivat siihen esteenä, ettei
hän joutanut olemaan oikeen alituisesti vihollista torjumassa, paitsi
noissa parissa kahakassa Herpmanin veljesten joukossa."
"Nepä olivatkin oivat retket," sanoi Tuima-Jussi; "semmoisia saalliita
eivät enää Herpmanitkaan saaneet, vaikka muita pieniä kahakoita
kahistiin... Minäpä en huoli, hurja poika, lähden vielä isompiin
joukkoihin miekan mittelyyn, sillä parempi on olla sodassa, kuin sodan
jaloissa."
"Niin oikein ... siellä kyllä minäkin olisin, mutta jouduin noihin
yhtymisen vehkeisin tuon hennon naisen kanssa, joka siitä on minuakin
estänyt, ja ilman sitä, on tässä tämä talouskin minulla hoidettavana."
"Mutta minkälaisen emännän sinä, kaima, sait tuosta "herrain lapsesta?"
"Mukiinhan se menee ... kyllä hän on tottumatoin
talonpoikais-tapoihimme, mutta ehkäpähän reki varsan vaatii."
Hyvästi ja onnellisesti elikin Huttulan Jussi puolisonsa, Karpelanin
tyttären, kanssa talossaan.
Tuo toimellinen ja siisti emäntä piti talossa puhtautta ja järjestystä.
Pois oli nyt pirtin pöydältä entinen, nokinen padan sija, pois tuopin
korvista likainen käden sija, pois kaikki karsimiilu lattialta ja muu
lika törky siitä paikasta, missä ei sen olla sopinut. -- Tämä sivistynyt
emäntä oli hyvänä esimerkkinä muillenkin emännille sekä kansalaisille,
ja tämän muistona on hänen omien, helläin kätensä istuttama
pihlajapuukin vielä Huttulan mäellä olemassa.