Jälleen tulleet.
On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa.
Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa
oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo "Iso
viha," jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme
toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.
"Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle," kuului sanoma,
joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä riennetään
katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan tulleena. Oltuaan
6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla Gubanitz'in
kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan entisen
kirkkoherran, Melartopaeus'en, lesken, tuli hän tänne takasin "kuin
hyypiä hävitettyyn kaupunkiin."[1]
[1] Näin sanoi siitä saarnassaan eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra
Keuruulla.
"Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta," sanoi Herpman, katseltuaan
pappilassa paikkoja; "eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä
omaisuudestamme."
"Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään," sanoi
Antero, "onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä
tykönä."
"Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän
pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta," väitti Herpman.
"Ei olisikaan," vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanut
Venäjällä miehekseen.
"Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista," jatkoi
Herpman ja loi katseensa läsnäoleviin.
"Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta,"
vastasi Antero, sivellen viiksiään.
"Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja
poikavainajanne omaisuutta on," sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen,
joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.
"Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin
ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin
mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois
menivät," sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.
"Niin kyllä," myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän
pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä
minun onnettomat esikoiseni."
Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven
puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:
"Tässä on nyt se paikka."
Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän
pitkän puheen, jonka päätti näin:
"Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen
saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen
antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. --
Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän
muistakoon teitä ijänkaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän
sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen."