Hääpidot ja Köyrinjuhla.
Köyrijuhlan aamu on valjennut. Aurinko on noussut, jonka häikäisevässä
valossa lumikuurassa oleva metsä ja hienolla, vaaleanhohtoisella
lumivaipalla verhottu maa kimalteli niin kauniisti, että näytti
ikäänkuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun.
Keurun seurakunnan kirkkoherra, Herpman, istui nyt kamarissaan syviin
ajatuksiin vaipuneena, ehkä miettien päivän saarnaansa ja uneksien
synkkiä haaveita siitä ankarasta melskeestä, joka nyt raivosi maassamme.
Hänen näin istuissaan aukeni ovi, ja sisään astui nuori neiti, mainiten
"hyvää huomenta" soreasti sointuvalla äänellä.
"Jumala antakoon!" äännähti kirkkoherra, heräten ajatuksistaan ja nähden
tyttärensä, Marian, olevan edessään. Hän hymyili nyt hellimmän
liikutuksen tunteilla, silmäillessään lastaan, jota hän rakasti ennen
kaikkia ja jota hän hellästi kohteli. Eikä hän suotta Mariata niin
hyväillytkään, sillä tämä oli puhdasluontoinen ja muutoin kaunis sekä
suloinen tyttö. Hänen kirkkaat ja sinertävät silmänsä olivat, kuten
isänsä sanoi, perintö äitivainajaltaan, jonka kuolema oli jättänyt
kirkkoherralle ikävän ja kaipauksen muiston.
"Mahtaisinkohan, isä, päästä kanssanne tänä iltana Ampialaan pitoihin?"
kysyi Maria isältään, lapsellisesti myhäillen.
"Käy vaan; mutta tiedätkö, aikovatko kaikki veljesi mennä sinne?" kysyi
kirkkoherra, oikaisten istumisesta kasaan painunutta vartaloaan.
"Minä menen kysymään," vastasi Maria, ja riensi veljiensä asuntoon pihan
toiselle puolelle.
Täällä mainittuaan "hyvän huomenen" ja tehtyään kysymyksensä, sai hän
vastauksen:
"Mennäänhän toki; siellähän ehkä saadaan viettää hauska ilta."
"Ainahan rauhan aikana hauskaa on," sanoi Maria, "mutta silloin on
onnetointa, kun täytyy vihollisia pelätä ja sen kauhun kanssa
kamppailla."
"Niin se on sille, joka niitä pelkää," sanoi Taneli; "vähän välittää
niistä nämä pojat silloinkaan, kun niitä on; mutta eihän noita nyt
olekaan näillä paikoin. Välistä niitä vaan näkee joitakuita jonkaleita."
Maria mainitsi, miten hän pelkäsi ja miten kurjaa oli olla sen
edellisenä syksynä metsässä pakoluolassa, sekä miten mahdotonta olisi
ihmisen aina olla semmoisessa viheliäisyydessä... "Sanon siis isälle
että mennään joukolla häihin," keskeytti hän itseänsä ja läksi veljiensä
kamarista.
"Mutta käydään maar jumalanpalveluksessakin ensin," sanoi Taneli ja
katsoi akkunasta ulkoilman kauneutta.
"Tehdään niin," lisäsi hänen veljensä Antero, ja he rupesivat
hankkimaan mennäkseen tuohon yksinkertaiseen, koruttomaan temppeliin,
mikä silloin oli Keuruulla olemassa, ja johon heidän isänsä jo oli
menossa.
Kirkkoherra saarnasi "kahdeksasta autuudesta," ja nuhteli maailmata
"pahennusten tähden," lausuen, että sodan, ruton ja nälän vitsaukset
ovat kurituksia kansan synneistä. "Palkka jaetaan työn jälkeen, ja
niitto on kylvöä myöten; joka taajaan kylvää, pitää myös taajaa
niittämän," vakuutti hän.
Jumalanpalveluksen päätettyä kiiruhti kirkkoherra kotiaan ja sieltä
Ampialaan pitoihin.
"Hop, hop!" kuului tiellä kehoituksia hevosille, joita oli kaksi, sillä
pappilasta oli häihin menijöitä niin paljon, ettei sopinut yhdellä
hevosella kulkemaan.
Rientäkäämme edellä Ampialan taloon, jossa puuhataan köyrijuhlaa ja
häitä noille uskollisille palkollisille, jotka olivat palvelleet
kunnialla tässä talossa. Matti 10, ja Leena 8 vuotta. Täälläpä tapaamme
monta vanhaa tuttavaamme. Vanha isäntä istuu pirtissä, jonka nokimustat
seinät ovat nyt somasti päreillä koristettuna. Hän istuu lavitsalla,
lähellä akkunata, josta tuontuostakin silmäilee ulos kirkolle päin
viepää tietä kohden. Hän odottaa vieraita. Hyväntahtoinen emäntä on
täydessä toimessa ja tarkastelee, ovatko kaikki tehtävät valmiit ja
järjestyksessä.
Maija astui pirttiin, puettuna punaiseen parkkumihameesen, mustaan
liiviin ja valkoiseen röijyyn. Isänsä ja äitinsä katsoivat häntä
nähtävällä tyytyväisyydellä, sillä hän näytti hyvin kansalliselta ja
somalta.
"Jopa olet valmis vieraita vastaan ottamaan," äännähti isäntä tuolle
tyttärelleen.
"Kunpa vaan jo tulisivat," kuului vastaus, ja sen jälkeen jäi
äänettömyys jälleen hetkeksi aikaa pirttiin.
Matti ja Leena istuivat täll'aikaa "piisituvassa," odottaen
hääjuhlaansa. Leena oli puettuna valkoiseen morsius-pukuun. Hänen
kasvoillaan rusoitti hieno puna, ja silmänsä säteilivät onnesta,
katsellessaan sulhoaan. Heidän molempien silmät viemistyivät yhä
toisiinsa, ja mitä he ajattelivat sekä sydämessään tunsivat, sitä ei voi
kynällä kuvata; mutta tietysti uhkui heidän mielensä sanomattomasta
onnesta ja ilosta. He olivat kokonaan unohtaneet ne kaikki huolet ja
vastukset, joita tätä ennen olivat saaneet elämässänsä kokea.
Nyt ilmestyi Maria äkkiä "piisitupaan", huudahtaen:
"Jo papin joukko tuli!"
Samassa käänsivät Matti ja Leena silmänsä akkunaan, josta näkivät,
kuinka isäntä pihassa, lakitta päin ja nöyrästi kumarrellen, tervehti
kirkkoherraa sekä tämän poikia ja nuorta neitiä. Sitten saattoi isäntä
arvokkaat vieraansa "piisitupaan" eli silloiseen korutupaan, johon
kalkki arvossa pidettävät vieraat tavallisesti vietiin. Täällä
tervehtivät vieraat tavallisuuden mukaan sulhaista ja morsianta ynnä
Maijaa.
Neiti Herpman rupesi koristelemaan morsianta ja ripusti tämän päähän
korkean, kullankiiltävän morsius-kruunun. -- Sitten tapahtui vihkiminen
sen ajan juhlallisemmalla tavalla.
"Noin muhkeata paria ei usein nähdäkään vihillä," kuultiin monen
kuiskaavan, ja totta se olikin.
Sen perästä mentiin, emännän pyynnöstä, syömään, jota tehtiin täydellä
ruokahalulla, vaikka ei ruoka ollut erittäin herkullistakaan, sillä
silloin ei vielä tiedettykään hienoimmista ruokalajeista; kaikki oli
vaan oman maan tuotteesta, mutta kyllältä sitä kumminkin oli. Pöydällä
oli kokonainen sianliikiö sekä lampaan nivuset ja suurissa
pahka-vadeissa huuhmarissa survotuista ohran suurimoista keitettyä
puuroa y. m.
Pian alkoi tanssikin, johon nuoret ottivat innokkaasti osaa, ja vanhat
katselivat huvikseen nuorien riemua.
Muun mukana alkoi illalla myöhemmällä sen ajan tavan mukaan
"köyrinjuhla," jonka viettämisessä tehtiin kummallisia taikatemppuja.
Illallisruoaksi valmistettiin muun muassa syötäväksi "köyrinpässin"
lihat, joka pässi oli jo keväällä laitumelle laskettaissa siksi
nimitetty ja omituisella tavalla siunattu. Sitä navetasta ulos
laskettaissa taputti emäntä kädellään selkään ja lausui joitakuita
loitsulukuja. Nyt laskettiin tuo pässi laitumelle lampaiden joukkoon,
vaan illalla oli se laumasta pois, sillä se oli jäänyt metsään, muka
Tapion kaitsettavaksi, aina köyrilauantaihin asti, jolloin tuo metsän
kuuluisa kuningas ajoi pässin tavallista lihavampana aitain yli taasen
lampaiden joukkoon. Tästä saatiin tämä teurastettavaksi, jonka tehtyä
siitä valmistettiin juhlaruoka, jota syömään ruvettaissa isäntä lausui
erään vanhan, katolisella ajalla käytetyn ruokaluvun.
Syöminen oli omituisen harrasta, ja sen tehtyä höpisi taas isäntä:
"Tihetisti, ruokaristi,
Tipusta, tapusta, kauvan kasvaan -- Amen!"
Olipa vietynä saunaankin monenmoisia ruokia sekä olutta ja viinaa siinä
tarkoituksessa, että muka kuolleet tulevat manalasta sinne, niillä
itseänsä ravitsemaan.
Myöhemmällä samottiin saunan oven taakse hyvin hiljaa kuuntelemaan,
olisiko sinne syömämiehiä saapunut.
"Jopa siellä manalaiset massuttavat, tuonelaiset tassuttavat," höpisivät
kuuntelijat. -- Tuohon tuli emäntäkin ja kysyi:
"Kuuluuko mitä?"
"Jo syövät manalan matkamiehet," vastasi isäntä; "mutta annetaanpa
heidän rauhassa syödä ja kylpeä; mennään me navettaan karjaa katsomaan."
Navetassa tehtiin myöskin taikatemppuja, joita silloisilla ihmisillä oli
tapana tehdä, ja joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa.
Mutta mitäs olivat nuo manalaiset saunassa syöjät? Eipä kukaan tiennyt,
että talon renki, Jaakko, oli kurillaan vienyt siat saunaan vähää ennen
kuuntelemaan menemistä. Nepä olivatkin noita mainittuja massuttajia.
Ilta oli kulunut myöhään. Emäntä esitti, että kirkkoherra perheineen
kävisi piisitupaan maata. Kirkkoherra ja Maria-neiti, jotka olivat jo
unen tarpeessa, ottivat kiitollisuudella vastaan tämän tarjoomuksen ja
menivät levolle. -- Pian rupesivat toisetkin arvelemaan olevan ehkä
parasta lopettaa ilon. Ja niin tehtiinkin; levolle menoa ruvettiin
hankkimaan.
"Sen ilmoitan minä aikanaan, että elköön kukaan ruvetko tähän pirttiin
tänä yönä nukkumaan," sanoi unilukkari kaikkein kuullen.
"Miksikä ei?" kysäsi joku joukosta uteliaasti.
"Minä näin semmoista unta, että tässä pirtissä makaaville tulee turmio
tänä yönä," jatkoi taasen unilukkari.
"Joka unia tottelee, se varjoja kiinni ottelee," vastasi Juho,
naurahtaen ivallisesti.
"Lieneepä niinkin; mutta parempi on kuitenkin olla niitä varoillaan,"
vakuutti unilukkari.
"Mitä te siis pelkäätte?" utasi Juho.
"Venäläisiä," kuului vastaus, joka sana sai monen sydämen vavahtelemaan.
Mutta päinvastoin ajatteli Juho. Hän lausui uljaasti, korjaten ryhtiään:
"Paljain käsin menen minä venäläisiä vastaan ... jos heitä tulisikin,
mutta eivätpä he raukat tohdi tänne enää tullakaan."
"Tulkoot vain," lisäsi Taneli, "niin onnettomia ovat, sillä täällä
pannaan kova kovaa vastaan."
Vieraista läksi osa kotiinsa ja toisia lähimäisiin kyliin yöksi,
arvellen unilukkarin unen jotakin tietävän.
Sulhanen, joka ei hänkään ollut arkalasta kotosin ja joka oli ennen
vihollisten kanssa monta kovaa kokenut, ei hennonnut luopua
morsiamestaan, vaan meni hänen ja useoitten muiden kanssa saunaan maata.
-- Isäntä, emäntä ja tytär, Maija, kahden veljensä kanssa menivät
erääsen kamariin, joka oli piisituvan etehisen pohjassa. Kirkkoherran
nuorin poika, Antero, meni piisitupaan, jossa isänsä ja siskonsa olivat
jo unen helmoissa. Vaan Juho, toisen urhoisan veljensä, Tanelin, kanssa,
jäivät pirttiin, näyttääkseen, että he eivät pelkää; vieläpä jättivät
aseensakin etehiseen pelkäämättömyytensä vakuudeksi, aikoen sieltä ne
vasta sitten siepata, jos tarve tulisi.
Pian olivat kaikki virkistävässä unessa; ei niin hiiskaustakaan
kuulunut, ei yhtään elävää olentoa näkynyt kartanolla.
Tässä uinailevassa hiljaisuudessa hiipi nyt joku vitkallisesti pirttiä
kohden; se näytti etäälle kuun valossa paremmin aaveen kun ihmisen
olennolta. Ken oli hän? Unilukkari; hän pelkäsi vaaraa, vakuutettuna,
ettei unensa pettäisi. Hän läksi saunasta ja hiipi hiljaa pirtin luo
sekä yhä tikapuita myöten ylös päätyikkunasta pirtin lakkaan, jossa hän
toivoi olevansa piilossa pelkäämiltään vihollisilta ja samassa
kuulevansa, kuinka pirtissä olevien urhojen tänä yönä kävisi. Hän
valvoi ja kuunteli, vaan mitään peljättävää ei kuulunut. Ainoastaan
sirkan yksitoikkoinen ääni kuului pirtistä, ja hiljainen hiiren rapina
lakalla. Hiljaa kaivoi unilukkari läven laipioon, josta kuuli unessa
olevien urhojen raskaan huokuminen ja näki heidän makaavan, toisen
pöydällä, ja toisen pankolla. Mutta eipä hänen silmänsä siitä lävestä
kauan katselleet, sillä hän nosti päänsä, kuunnellakseen sitä outoa
melua, jonka kuuli ulkoa korviinsa kuuluvan.
"Ah, Herra, venäläisiä!" huokasi hän, ja tarkasti vissimmästi ääntä.
Kirouksia ja uhkauksia kuului tuon tuostakin heidän ollessaan
etäämmällä, mutta likemmäksi tultuaan hiljensivät he meluaan. Tietysti
yritti nyt unilukkari lakasta tehdä kokeita, herättääkseen noita
pirtissä makaavia urhoja, mutta kaikki oli turhaa, sillä makaavat
olivat, ihme kyllä, niin raskaassa ja sikeässä unessa, etteivät
heränneet. Eikä tohtinut unilukkari vihollisten tähden mennä pirttiin,
heitä herättämään, sillä suuri pelko oli hänellä lakassakin ollessaan;
ei hän tohtinut sielläkään kovin kovaa ääntä pitää.
Mistä lienevät saaneet viholliset tietää Herpmanien Ampialassa olemisen,
ja tien osasivat he kulkemalla kenkäisten hevosten jälkiä, sillä silloin
oli Herpmanien hevoset täydessä kengässä, mutta muut pitivät hevosiaan
n. s. "viskarissa."
Vihollisjoukko, joka nyt saapui Ampialaan, oli iso, ja heidän mukanaan
eräs noita, nimeltään "Kuuliais-Tapani," Tampereen puolelta.
Yön hiljaisuudessa piirittivät viholliset talon joka taholta. Useoita
hiipi heistä hiljaa pirtin etehiseen, josta löysivät urhojemme aseet ja
näkivät oven raosta heidän pirtissä olevan. Toisia vihollisista meni
saunan ovelle, jonka kynnykselle he tähtäsivät kuusi ladattua kivääriä,
uhkauksella, että "joka aikoo tulla ulos ja vastustaa, se ammutaan heti
hengettömäksi."
Mitä ajatteli nyt meidän mainio Mattimme? Hän tuli tuskiinsa: Hän
tulehtui ja väliin hikoili, ikäänkuin siitä häpeän tuskasta, kun ei
saanut tilaisuutta rynnätä ryssien päälle; sillä siitä esti häntä äsken
vihitty puolisonsa, Leena. Hän likisti Mattia kaulasta ja rukoili
Jumalan nimen kautta, ettei tuon hellästi rakastetun miehensä pitänyt
menemän tapattamaan itseänsä vihollisilla.
Oli kuitenkin se onni, ettei koko venäläisjoukossa ollut niitä
vihollisia, jotka olivat ennen Matin kanssa taistelleet ja siitä kostoa
hänelle nyt hankkineet. Nämät venäläiset ei, näet, tietäneetkään Matista
eikä hänen seikkailuistansa mitään. He vaan vainosivat Herpmanin poikia,
joiden päästä oli luvattu Venäjällä 50 ruplaa, koska he olivat tehneet
venäläisille niin paljon pahaa.
Edellä mainittu noita, "Kuuliais-Tapani," oli laittanut hopeanapin
luodin asemasta pyssyyn, sillä se oli jo entuudeltaan tietty, ettei muka
moisiin urhoihin lyijy pystyisi, jolla pyssyllä nyt mokoma noita ampui
raollaan olevasta oven aukiomasta pankolla makaavata Juhoa, sillä
seurauksella, että ammutun sisälmykset tulivat vatsasta ulos.
"Jo venäläisen koira, p....le, puri!" kiljahti Juho, ja hyppäsi,
sisälmykset kädessä, ulos, jolloin potki jaloillaan vielä monta
venäläistä kumoon, ennenkuin heitti henkensä.
Samalla kertaa kun Juhon onnettomuus oli tapahtunut, riensi Tanelikin
etehiseen, jossa tapaili aseitaan, vaan kun ei niitä ollut, sivalsi hän
jonkun venäläisen vyöltä väkipuukon tuppineen ja rupesi sillä lyömään
vihollisia, huutaen tovereitansa apuun, vaan kun ei hän saanutkaan apua
ja näki mahdottomaksi tapella ylivoimaa vastaan, niin kiipesi hän
katolle, kaiketikin koska viholliset häntä niin rajusti ahdistivat,
ettei ollut enään tilaisuutta muuallekaan pakoon päästä.
Eipä aikaakaan kun ampui hänenkin tuo kirottu Kuuliais-Tapani,
samoinkuin Juhonkin, noidutulla pyssyllä.
Vihollisten vimma oli hirveä; he tietysti tahtoivat polttaakin koko
talon, koska olivat tehneet pirtin permannolle tulen, mutta takassa
oleva unilukkari valutti sieltä multaa äsken kaivamistaan lävistä
valkeaan, että se tukehtui.
Miten kamalata olikaan nyt tuo meteli kirkkoherran ja hänen jälelle
jääneiden lapsiensa mielestä. Oi, sitä Maria-neidin surkeutta ja
valitusta, nähdessään moisen kauhun! Hän oli pyörtymäisillään ja vaipui
kalman kalpeana isänsä syliin -- syliin joka myöskin vapisi hirmusta ja
pelon tuskasta. Kuitenkin koetti isä tukea ja lohduttaa rakastettua
lastaan, vaikka ankara epäilys ja kauhu raivosi omassakin povessaan.
Yhtäkkiä syökseytyi vihollisia tämäkin huone täyteen, ja he ottivat
vangiksi kirkkoherran sekä hänen tyttärensä ja nuorimman pojan, Anteron,
joka koetti tehdä vähän vastarintaan, mutta se oli mahdotonta ylivaltaa
vastaan.
Nuo kostonhimoiset raakalaiset köyttivät kirkkoherran sekä pojan
jaloistaan kiinni re'en perään ja antoivat heidän päänsä raataa maata,
kun ajoivat virstan matkaa n. k. Ruoraisten veräjälle. Tähän jättivät he
heidät niin kauaksi, kun kävivät ryöstämässä lähellä olevia taloja.
Yleinen oli nyt rauhattomuus. Jokainen koki piiloittaa itsensä
vihollisilta. Sentähden olivat kylän asukkaat paenneet lähellä oleviin
metsiin.
Yö oli kulunut jo aamuun, ja nuo onnettomat koston uhrit kituivat vielä
reen perässä kiinni, sillä heidän kätensäkin olivat köytetyt yhteen,
etteivät voineet itseään pelastaa.
"Ah, Herra Jumalani! Sinä taivaallinen Isä, joka viisaudessasi katsot
kaikki hyväksi, olet tämänkin ankaran synnin palkan minulle sallinut.
Armahda kuitenkin meitä viheliäisiä syntisiä ja katso laupeutes silmillä
puoleemme!" huokaili kirkkoherra ja vapisi vilusta ja kauhun tuskasta.
Neiti Maria, joka oli re'en sisään köytettynä, valitti vielä sitäkin
surullisemmasti. Hän tyrskytti ja oli kuin se onnetoin, jonka sielu on
ijankaikkisen epätoivon tuskissa.
Kauhistuksen tunne raateli Anteronkin sydäntä, mutta hän kumminkin koki
kaikin voimin olla rauhoittuneempi ja lohdutti ruikuttavaa sisartansa.
Näin onnettomana ollessaan osautui heidän luoksensa tulemaan erään talon
-- Vehkomäen -- Matti-niminen kesti. Liikuttavasti rukoillen ja
vaikeroiden pyysivät nuo onnettomat mainittua Mattia päästämään
siteitään irti. Mutta Matti-polonen ei uskaltanut millään muotoa sitä
tehdä, syystä, että hän pelkäsi olevan venäläisiä metsässä vahdissa ja
siten muka menettävänsä omankin henkensä. Oliko tuo Matilta oikein, sen
tuomitkoon lukija, mutta lienee se ollut liikuttavaa ja sydäntä
polttavata tuolle kurjalle pelkuri-Matillenkin, kun hän näki nyt olevan
mitä surkeimman rääkkäyksen alla ja vankina papin, jota niin suuresti
kunnioitettiin ja suosittiin. Sitä enemmän suureni tämä surkeus, kun tuo
onnetoin kirkkoherra valitti ja rukoili:
"Auta Jumalan nimessä meitä nyt, sinä ohikulkeva kristiveljemme!"
Näin huutaessaan vapisi tuon onnettoman kirkkoherran ääni, ja
sanomattoman raskas kyyneltulva syöksyi hänen silmistään.
Hetken perästä palasivat viholliset äskensanotulta retkeltään ja
köyttivät kaikki nuo kauhistuksen kanssa kamppailevat vankinsa rekeen,
viedäkseen heidät ensin Hämeenlinnaan ja sieltä Venäjälle.