Heinäniityllä.
Oltiin heinäkuussa 1714. Savossa ja Satakunnassa, jopa
etelä-Pohjanmaallakin vilisi vihollisia, mutta Keuruulla ei niitä nyt
juuri ollut. Urhomme, Juho ja Taneli Herpman, miestensä kanssa
karkoittivat pois ne viholliset, mitä heitä tänne tuli, ja saivat monta
kovaa heidän kanssansa kokea. Mutta sitä vastaan olivat he näistä paljon
hyötyneetkin, sillä heiltä saatiin suuria aineellisiakin saaliita. Nyt
kun oli täällä rauha, niin ihmiset tekivät omia tehtäviään, varsinkin
maan työtä, jotka siihen kykenivät.
Pitkän sadeajan loputtua oli nyt taivas pilvetöin. Aurinko yleni
majestetillisesti säteillen taivaan rannalle, ja tuuli henkäili
lauhkeasti. -- Nythän näytti tulevan sopiva ilma heinänteolle, jota
juuri aiottiin alkaa. Hyvällä tuulella ollen hymyili nyt tuo muuten jörö
ja harvapuheinen Ampialan isäntäkin. Tarkastaessaan taivaan merkkejä,
tuli hän siihen päätökseen, että sade on mennyt pidemmäksi aikaa ohi, ja
nythän siis sopii tehdä myöhään jääneitä talouden töitäkin. Tätä
aprikoidessaan näki hän tyttärensä, Maijan, tulevan piika Leenan kanssa
lehmitarhasta, maitoastiata kantaen. Harvapuheinen isäntä ilmoitti nyt
lyhyesti ajatuksensa tyttärelleen, sanoen:
"Laitappa ruokaa pöydälle ja evästä konttiin, jotta syödään ja
lähdetään heinään sydänmaan niitylle."
"Kyllä, isäni," vastasi Maija, ja läksi toimeen. Pian olikin ruokaa
pöydällä, johon syömään astui isäntä renkineen ja kahden poikansa kera,
jolloin Leena suori istuimia pöytään tulijoille.
Väki istui syömään, jota tehdessä ei paljon mitään puhuttu. -- Vihdoin
katkaisi vaitiolon Maija, kysyen isältään:
"Mitähän lienee tuo tauti maailmassa, johon kuuluu niin monta ihmistä
äkkiä kuolevan?"
"Mitäpäs se muuta lienee kuin ruttoa." vastasi isäntä. "Ja tottapa
täällä maailmassa lienee niin paljon pahuutta, että sitä täytyy Jumalan
rankaiseman sodalla, nälällä ja taudin kovuudella."
Kun kaikki olivat syöneet tarpeeksi, lähdettiin hoppuisasti tielle,
sillä isäntä näytti olevan kiireissään.
Niitylle päästyä alkoi innokas niittäminen. Jopa oli koko niitty
niitettynä, ennenkuin päivä tuskin ennätti puoliväliinkään. Ja siitä oli
isäntä niin hyvillään, että päivälliseltä päästyä virkkoi:
"Nyt saamme levähtää heinän kuivaessa, koska sen hyvin olemme
ansainneet."
Isäntä heittihe ladon eteen niitylle pitkäksensä. Maija otti puukon
käteensä ja meni Martan kanssa metsään. Jaakko nukkui tapansa mukaan
latoon, kontti päänsä alla. Leena istahti ladon kynnykselle, johon myös
Mattikin laskeusi.
Tuokion kuluttua otti Matti Leenan käteen kiinni, ja pyysi häntä
tulemaan kanssansa kävelemään. Ja niin menivät he niityn poikki kulkevan
puron reunalle sekä istuivat ison pajupensaan siimekseen, jossa Matti
hetkisen äänettömyyden perästä puhkesi puhumaan:
"Minun sieluni silmissä näyttää meidän rakkautemme jo olevan siksi
tuleentunut, että me ehkä voimme antaa itsemme tulla sidotuksi kirkon
siteellä ikuisen liiton yhteyteen."
"Niinhän nyt toki," myönsi Leena hymyillen ja salli Matin likistää häntä
rintaansa.
Heidän syleilemisensä kuitenkin pian keskeyttivät Maija ja Martta, jotka
tulivat siihen metsästä, tuoden virsutuohta ja pesuhuosioita muassaan.
"Noinko kujeellista se lempi onkin?" kysäsi Maija ivallisesti, tuon
syleilyn nähtyään, sillä hän ei ollut vielä kokenut lemmenjumalan
oikkuja.
"Niin; mutta tämä älköön olko tästä lähin enää kenenkään ivan esineenä,"
vastasi Matti, ja läksi menemään latoa kohden, missä toiset jo hankkivat
mennäkseen heiniä haravoimaan.
Ilta tuli; heinät olivat jo kaikki koossa, isoin osa ladossa ja
tuoreimmat niityllä rukoloissa.
Jopa ollaan kotona Ampialan talossa. Iltaisen syötyä ilmoitti Matti
äskenpäättämän naima-aikeensa. Isäntä oli tuohon suopuisa ja lupasi
kustantaa häät syksyn tultua köyrinjuhlan yhteydessä näille uskollisille
palvelijoillensa.