Murhapoltto ja aaveen näky.
Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellisiä ihanampi,
sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä
taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon
rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suosion lahjojaan
salossa oleville olennoille.
Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan
rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja
ihailemassa luonnon kauneutta.
"Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy," äännähti joku joukosta, osoittaen
kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.
"Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa," sanoi Ampialan
isäntä ja kynsi korvallisiaan.
"Melkeinpä kyllä," myönsi Maunu-Matti. "Mutta mennäänpä katsomaan,
ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä."
"Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään," sanoi Huttulan
Jussi terävästi.
"Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä," sinkasi neiti Karpelan,
katsoen aavistavaisesti Jussiin.
"Onkohan niin ... olisikohan tuolla mikä hätänä?" uteli Maunu-Matti
arveluttavan ivallisesti.
"Kyllä se on kamalata," sanoi joku joukosta; "siellä mahtaa olla
vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon[1] ääni on
kuulunut monena päivänä myötäänsä."
[1] Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä
nimitetään nyt "ryssän kelloksi," sillä todellakin tätä ryssät
soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen.
-- Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupea kivilevy, ja
tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että
sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.
"Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen
tähden pysy pois," sanoi Maunu Matti, luoden kysyväisen silmäyksen
lemmittyynsä, Leenaan.
"Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti,
vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun," änkkäsi Leena; "mutta
olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja
isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi
toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan,
ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta."
"Aivan niin," myönsi Matti, ja riensi ottamaan pyssyään, arvellen, että
kentiesi sitäkin matkalla tarvitaan.
"Tottapa sinne mennään," sanoi Huttulan Jussi ja kiirehti Matin perään.
Ennenkuin ryhdymme päätapaukseen, saamme tässä vähän katsahtaa sen kylän
asemaa, josta mainittu savu näkyi.
Kylä on jotenkin korkealla mäellä, jolla siaitsee useampiakin asumuksia
kuin ainoastaan Ampialan talo. Mäen selänne on epätasainen ja syrjiltä
varsin vietto, paitsi etelän puolelle on se vähemmin kalteva. Ampialan
kartano oli laillaan hyvin rakennettu sen ajan mukaan, jolta tämä
kertomuksemme on syntyään alkunsa saanut. Siinä siis oli: savupirtti, ja
pihan takana vierastupa sekä sauna ja muita tarpeenmukaisia huoneita.
Sitä paitsi oli talossa, luoteen puolella kartanoa, jonkun matkan päässä
metsän rinteellä, riihikartano. Paikka ei ollut aivan luonnonihana,
eikä muutoinkaan ihmiskäsien kaunistama, mutta sitä vastaan on siitä
suuremmoinen näköala: siintävän taivaan rannalta näkyy laveita
kukkuloita ja kunnahia, joidenka välistä pilkoittaa moni maamme
tuhansista järvistä, mitkä alenevan auringon säteistä välkkyen
kimaltelevat.
Kuten ennen on mainittu, riensivät Matti ja Jussi sekä useampia muita
miehiä perässä, että risut ritisi, ja puut rutisivat jalkain alla,
hypätessään sanottua savupilveä kohden. Olipa heidän kannoillaan eräs
nainenkin, joka oli jollakin tavalla utelias menemään tuon kamalaksi
arvaamansa tapauksen seurauksia katsomaan. -- Mutta katso, miten oudon
näköisenä ja kummallisesti kujeillen kulki tämä nainen. Hän oli väliin
punainen kuin kukon heltta ja väliin taas vaalea kuin haavan lastu.
Toisinaan riensi hän aika vauhtia eteenpäin ja toisinaan pysähtyi hän
yhteen kohtaan seisomaan kuin kivettynyt. Hän näki selvällä päivällä
kauhun ja kamaluuden unta. Hän, onneton, oli saanut ankaran sydämen
pistoksen siitä kauhistavasta pelosta, mitenkä Matin rohkeus tulisi
menestymään, ja miten asia oli päättyvä, -- sillä hän oli tuo Matin
kanssa rakkaudessa yhteen liittoutunut Leena.
Jo tullaan tulipalon lähelle ja nähdään sen olevan Ampialan riihessä.
Sen olivat viholliset sytyttäneet tuleen, siten saadakseen meikäläisiä
käsiinsä kun he muka tulisivat valkean vaaraa häätämään. Niinpä kävikin.
Heidän toivonsa toteutui. Meidän, urhomme, Matti, hyökkäsi rohkeasti
palopaikalle.
Ryssä ryntäsi Matin eteen ja kurotti kätensä, ottaakseen häntä kiinni.
Mutta Matti kumminkin ennätti ennen survaista häntä rintaan sillä
seurauksella, että ryssä sinkosi kuin lingotettu kivi etäälle nurin, ja
samassa roimi hän pyssyllään toisia päälleen tunkevia vihollisia niin,
että heistä kupertui monta miestä kumoon, ennenkuin saivat lyödyksi
Mattia päähän, josta hänen voimansa masentui, ja sitte täytyi hänen
antautua kolmekymmentä kertaa isomman miesjoukon ankariin kouriin. --
Nämä raakalaiset sitoivat hänen kätensä selän taakse ja salpasivat hänet
riihen likeisyydessä olevaan olkilatoon. Ja mikä kauhistavaisinta -- he
telkesivät hänet sinne, polttaakseen tämän onnettoman elävänä ladon
olkien kanssa yhdessä. Jopa sytyttivätkin he ladon tuleen. Voi hirmua!
Kaikkien Matin kumppanien, niinpä reipasluontoisen Jussinkin, täytyi
olla lymyssä lähellä olevassa metsässä ja katsella surkein silmin sekä
vapisevin sydämin, kuinka kauhealla tavalla Matin piti tulessa
kärventymän. -- Arvaa, lukiani, kuka oli onnettomin kaikista tuon
kauhean tapauksen katsojista. Mitä ajatteli tuota nähdessään Mattia
lempivä Leena? Hänpä tuskin jaksoi henkiäkään, sillä sen tapauksen
hirvittävä kauhu raivosi hänen sielussaan niin ankarasti. Hän vapisi,
hän vaaleni ... tuskin oli hän enää ihmisen näköinenkään. Hän tuli
tuskan ja pyörtymisen kuumeesen ja houri. -- "Voi Herra, voi taivaan
Jumala!" huudahti hän hurjasti ja niin äänekkäästi, että vihollisetkin
sen kuulivat ja riensivät katsomaan. -- Ja niin saivat viholliset kiinni
Leenan; mutta muut metsässä katsojat pakenivat, nähdessään
hirmuvaltaisten vihollisten tulevan heitä kohden.
Venäläiset veivät pyörtyneen Leenan vangikseen Ampialan pirttiin, jossa
häntä ehken säälimättä virvoittelivat. Tuokion kuluttua Leena on
tointunut pyörryksistään, mutta on muuten niin heikko, jotta tuskin
pääsee olkivuoteesta ylös. Hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti
tuulessa. Poissa oli hänen poskiensa ruso. Tuskan hiki vieri niitä
pitkin, ja väliin olivat ne kalman kalpeat. Koko muotonsa oli omituisen
outo, ja sydämensä sykki sanomattoman kamalasti.
Kolme miestä oli vahdissa ja hoitamassa tätä onnetointa potilasta. Muut
viholliset olivat lähteneet saallista haalimaan, sillä heillä ei ollut
ruokavarojakaan kylliksi mukanaan. Mutta eipä ollut onni heille
myötäinen, sillä Herpmannin joukkio joutui heidän kinterilleen ja suomi
heitä rajusti.
Aamu tuli, päivä valkeni, ja raitis ilma oli ulkona. Nyt rupesi Leena
pyrkimään ulos itseänsä virvoittamaan, koska alkoi jo tointua siksi,
että jaksoi kävellä. Hänen tahtonsa annettiin tapahtua. Ja miehet
lähtivät hänen kerallaan, seuraten häntä eiliselle murhapoltto-paikalle,
sillä sinne riensi Leena heti ulos päästyään.
Kauniilta kajasti aamuauringon häikäisevässä valossa ihana ja mahtava
koivumetsä, joka oli tulipalon vierellä ja jossa piili mies, joka
eilisen tapauksen johdosta
"Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustaa haventa," --
ja koetti hiipiä lähemmäksi murhapolton paikkaa. Tämä mies oli usein
mainittu Jussi; hän oli juuri tullut tuohon väjyksiin, saadaksensa
tilaisuutta nähdä ja kuulla sikäläisiä oloja sekä jotakin tietoa
Leenasta.
Leena ei tietänyt tuosta ensinkään mitään. Ei hänen silmänsä siirtyneet
katsahtamaankaan koivikkota kohden; vaan hän katsoi, sanomattoman
raskaasti huoaten, tuota tuhkaksi muuttunutta tulisijaa, josta vielä
muutamia savusuonia tuprusi. -- "Oi sinua, murhapolttaja!" kiljahti hän
yhtäkkiä ja purskahti itkemään.
Katso, oi taivas, mikä näky nyt kohoutui kaikkien läsnä olevien silmiin!
Nyt nousi tulipalon tuhkasta -- aave.
"Taivaan Herra, mikä..." huudahti Leena, ja keikahti kedolle kumoon
pyörtyneenä. -- Tarmottomaksi tulivat tuosta säikähtäen vihollisetkin,
luullen maanpeikon Matin haahmussa nousseen heitä kostamaan eilisestä
pahasta työstään. Sitä peläten lähtivät nuo arkaluontoiset venäläiset
koko paikalta pois. He eivät voineet edes ammutakaan tuota tuhkasta
tullutta, mustaa ja veristä kummitusta, koska ei ollut heillä pyssyjä
mukanaan tällä paikalla; ne olivat jääneet Ampialan pirttiin.
Eipä kaukaa käynyt, ettei Jussikaan kammahtanut mutta tiesi kuitenkin
sen, ettei hullummasti käy, kun Jumala sallii. Sentähden uskalsi hän
lähestyä tuota kummitusta -- jopa niinkin lähelle, jotta tunsi miehen,
joka likeni häntä ja sanoi: "Elä pelkää. Jussi; Jumala on säästänyt
minun henkeni!"
"Voi siunattu asia, ettäs olet siinä!" äännähti Jussi ja syleili
ystävätään, Mattia.
Leena tointui pyörryksistä ja itki -- itki ilosta, nyt, kun tuli
tietämään, että sulhonsa, Matti, on todellakin vielä elossa. "Siitä vain
olen onneton," huokasi hän, "kun minä sinua, Matti, eilen niin uhitin
tänne tulemaan. Ah, antanetko sitä anteeksikaan?"
"Mitä siitä ... kunhan taasen ollaan maailmassa..." sanoi Matti
värähtelevällä äänellä ja sulki Leenan syliinsä.
Matti säilytti henkensä tulelta olkiladon alla olevassa kuopassa. Hän
riisti kätensä köytöksestä irti ja tunkihe olkisuovan alle, missä hän
tiesi olevan luukun, jonka auki saatua pääsee maan sisään toista syltä
syvään kuoppaan.
Mainittu olkilato oli Ampialan vanha pirtti; kun talon kartano oli
muutettu toiseen paikkaan, niin oli tuo pirtti allaolevine kuoppineen
jäänyt siihen.