IV.

Murhapoltto ja aaveen näky.

Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellisiä ihanampi,

sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä

taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon

rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suosion lahjojaan

salossa oleville olennoille.

Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan

rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja

ihailemassa luonnon kauneutta.

"Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy," äännähti joku joukosta, osoittaen

kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.

"Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa," sanoi Ampialan

isäntä ja kynsi korvallisiaan.

"Melkeinpä kyllä," myönsi Maunu-Matti. "Mutta mennäänpä katsomaan,

ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä."

"Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään," sanoi Huttulan

Jussi terävästi.

"Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä," sinkasi neiti Karpelan,

katsoen aavistavaisesti Jussiin.

"Onkohan niin ... olisikohan tuolla mikä hätänä?" uteli Maunu-Matti

arveluttavan ivallisesti.

"Kyllä se on kamalata," sanoi joku joukosta; "siellä mahtaa olla

vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon[1] ääni on

kuulunut monena päivänä myötäänsä."

[1] Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä

nimitetään nyt "ryssän kelloksi," sillä todellakin tätä ryssät

soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen.

-- Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupea kivilevy, ja

tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että

sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.

"Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen

tähden pysy pois," sanoi Maunu Matti, luoden kysyväisen silmäyksen

lemmittyynsä, Leenaan.

"Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti,

vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun," änkkäsi Leena; "mutta

olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja

isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi

toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan,

ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta."

"Aivan niin," myönsi Matti, ja riensi ottamaan pyssyään, arvellen, että

kentiesi sitäkin matkalla tarvitaan.

"Tottapa sinne mennään," sanoi Huttulan Jussi ja kiirehti Matin perään.

Ennenkuin ryhdymme päätapaukseen, saamme tässä vähän katsahtaa sen kylän

asemaa, josta mainittu savu näkyi.

Kylä on jotenkin korkealla mäellä, jolla siaitsee useampiakin asumuksia

kuin ainoastaan Ampialan talo. Mäen selänne on epätasainen ja syrjiltä

varsin vietto, paitsi etelän puolelle on se vähemmin kalteva. Ampialan

kartano oli laillaan hyvin rakennettu sen ajan mukaan, jolta tämä

kertomuksemme on syntyään alkunsa saanut. Siinä siis oli: savupirtti, ja

pihan takana vierastupa sekä sauna ja muita tarpeenmukaisia huoneita.

Sitä paitsi oli talossa, luoteen puolella kartanoa, jonkun matkan päässä

metsän rinteellä, riihikartano. Paikka ei ollut aivan luonnonihana,

eikä muutoinkaan ihmiskäsien kaunistama, mutta sitä vastaan on siitä

suuremmoinen näköala: siintävän taivaan rannalta näkyy laveita

kukkuloita ja kunnahia, joidenka välistä pilkoittaa moni maamme

tuhansista järvistä, mitkä alenevan auringon säteistä välkkyen

kimaltelevat.

Kuten ennen on mainittu, riensivät Matti ja Jussi sekä useampia muita

miehiä perässä, että risut ritisi, ja puut rutisivat jalkain alla,

hypätessään sanottua savupilveä kohden. Olipa heidän kannoillaan eräs

nainenkin, joka oli jollakin tavalla utelias menemään tuon kamalaksi

arvaamansa tapauksen seurauksia katsomaan. -- Mutta katso, miten oudon

näköisenä ja kummallisesti kujeillen kulki tämä nainen. Hän oli väliin

punainen kuin kukon heltta ja väliin taas vaalea kuin haavan lastu.

Toisinaan riensi hän aika vauhtia eteenpäin ja toisinaan pysähtyi hän

yhteen kohtaan seisomaan kuin kivettynyt. Hän näki selvällä päivällä

kauhun ja kamaluuden unta. Hän, onneton, oli saanut ankaran sydämen

pistoksen siitä kauhistavasta pelosta, mitenkä Matin rohkeus tulisi

menestymään, ja miten asia oli päättyvä, -- sillä hän oli tuo Matin

kanssa rakkaudessa yhteen liittoutunut Leena.

Jo tullaan tulipalon lähelle ja nähdään sen olevan Ampialan riihessä.

Sen olivat viholliset sytyttäneet tuleen, siten saadakseen meikäläisiä

käsiinsä kun he muka tulisivat valkean vaaraa häätämään. Niinpä kävikin.

Heidän toivonsa toteutui. Meidän, urhomme, Matti, hyökkäsi rohkeasti

palopaikalle.

Ryssä ryntäsi Matin eteen ja kurotti kätensä, ottaakseen häntä kiinni.

Mutta Matti kumminkin ennätti ennen survaista häntä rintaan sillä

seurauksella, että ryssä sinkosi kuin lingotettu kivi etäälle nurin, ja

samassa roimi hän pyssyllään toisia päälleen tunkevia vihollisia niin,

että heistä kupertui monta miestä kumoon, ennenkuin saivat lyödyksi

Mattia päähän, josta hänen voimansa masentui, ja sitte täytyi hänen

antautua kolmekymmentä kertaa isomman miesjoukon ankariin kouriin. --

Nämä raakalaiset sitoivat hänen kätensä selän taakse ja salpasivat hänet

riihen likeisyydessä olevaan olkilatoon. Ja mikä kauhistavaisinta -- he

telkesivät hänet sinne, polttaakseen tämän onnettoman elävänä ladon

olkien kanssa yhdessä. Jopa sytyttivätkin he ladon tuleen. Voi hirmua!

Kaikkien Matin kumppanien, niinpä reipasluontoisen Jussinkin, täytyi

olla lymyssä lähellä olevassa metsässä ja katsella surkein silmin sekä

vapisevin sydämin, kuinka kauhealla tavalla Matin piti tulessa

kärventymän. -- Arvaa, lukiani, kuka oli onnettomin kaikista tuon

kauhean tapauksen katsojista. Mitä ajatteli tuota nähdessään Mattia

lempivä Leena? Hänpä tuskin jaksoi henkiäkään, sillä sen tapauksen

hirvittävä kauhu raivosi hänen sielussaan niin ankarasti. Hän vapisi,

hän vaaleni ... tuskin oli hän enää ihmisen näköinenkään. Hän tuli

tuskan ja pyörtymisen kuumeesen ja houri. -- "Voi Herra, voi taivaan

Jumala!" huudahti hän hurjasti ja niin äänekkäästi, että vihollisetkin

sen kuulivat ja riensivät katsomaan. -- Ja niin saivat viholliset kiinni

Leenan; mutta muut metsässä katsojat pakenivat, nähdessään

hirmuvaltaisten vihollisten tulevan heitä kohden.

Venäläiset veivät pyörtyneen Leenan vangikseen Ampialan pirttiin, jossa

häntä ehken säälimättä virvoittelivat. Tuokion kuluttua Leena on

tointunut pyörryksistään, mutta on muuten niin heikko, jotta tuskin

pääsee olkivuoteesta ylös. Hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti

tuulessa. Poissa oli hänen poskiensa ruso. Tuskan hiki vieri niitä

pitkin, ja väliin olivat ne kalman kalpeat. Koko muotonsa oli omituisen

outo, ja sydämensä sykki sanomattoman kamalasti.

Kolme miestä oli vahdissa ja hoitamassa tätä onnetointa potilasta. Muut

viholliset olivat lähteneet saallista haalimaan, sillä heillä ei ollut

ruokavarojakaan kylliksi mukanaan. Mutta eipä ollut onni heille

myötäinen, sillä Herpmannin joukkio joutui heidän kinterilleen ja suomi

heitä rajusti.

Aamu tuli, päivä valkeni, ja raitis ilma oli ulkona. Nyt rupesi Leena

pyrkimään ulos itseänsä virvoittamaan, koska alkoi jo tointua siksi,

että jaksoi kävellä. Hänen tahtonsa annettiin tapahtua. Ja miehet

lähtivät hänen kerallaan, seuraten häntä eiliselle murhapoltto-paikalle,

sillä sinne riensi Leena heti ulos päästyään.

Kauniilta kajasti aamuauringon häikäisevässä valossa ihana ja mahtava

koivumetsä, joka oli tulipalon vierellä ja jossa piili mies, joka

eilisen tapauksen johdosta

"Murti suuta, väänti päätä,

Murti mustaa haventa," --

ja koetti hiipiä lähemmäksi murhapolton paikkaa. Tämä mies oli usein

mainittu Jussi; hän oli juuri tullut tuohon väjyksiin, saadaksensa

tilaisuutta nähdä ja kuulla sikäläisiä oloja sekä jotakin tietoa

Leenasta.

Leena ei tietänyt tuosta ensinkään mitään. Ei hänen silmänsä siirtyneet

katsahtamaankaan koivikkota kohden; vaan hän katsoi, sanomattoman

raskaasti huoaten, tuota tuhkaksi muuttunutta tulisijaa, josta vielä

muutamia savusuonia tuprusi. -- "Oi sinua, murhapolttaja!" kiljahti hän

yhtäkkiä ja purskahti itkemään.

Katso, oi taivas, mikä näky nyt kohoutui kaikkien läsnä olevien silmiin!

Nyt nousi tulipalon tuhkasta -- aave.

"Taivaan Herra, mikä..." huudahti Leena, ja keikahti kedolle kumoon

pyörtyneenä. -- Tarmottomaksi tulivat tuosta säikähtäen vihollisetkin,

luullen maanpeikon Matin haahmussa nousseen heitä kostamaan eilisestä

pahasta työstään. Sitä peläten lähtivät nuo arkaluontoiset venäläiset

koko paikalta pois. He eivät voineet edes ammutakaan tuota tuhkasta

tullutta, mustaa ja veristä kummitusta, koska ei ollut heillä pyssyjä

mukanaan tällä paikalla; ne olivat jääneet Ampialan pirttiin.

Eipä kaukaa käynyt, ettei Jussikaan kammahtanut mutta tiesi kuitenkin

sen, ettei hullummasti käy, kun Jumala sallii. Sentähden uskalsi hän

lähestyä tuota kummitusta -- jopa niinkin lähelle, jotta tunsi miehen,

joka likeni häntä ja sanoi: "Elä pelkää. Jussi; Jumala on säästänyt

minun henkeni!"

"Voi siunattu asia, ettäs olet siinä!" äännähti Jussi ja syleili

ystävätään, Mattia.

Leena tointui pyörryksistä ja itki -- itki ilosta, nyt, kun tuli

tietämään, että sulhonsa, Matti, on todellakin vielä elossa. "Siitä vain

olen onneton," huokasi hän, "kun minä sinua, Matti, eilen niin uhitin

tänne tulemaan. Ah, antanetko sitä anteeksikaan?"

"Mitä siitä ... kunhan taasen ollaan maailmassa..." sanoi Matti

värähtelevällä äänellä ja sulki Leenan syliinsä.

Matti säilytti henkensä tulelta olkiladon alla olevassa kuopassa. Hän

riisti kätensä köytöksestä irti ja tunkihe olkisuovan alle, missä hän

tiesi olevan luukun, jonka auki saatua pääsee maan sisään toista syltä

syvään kuoppaan.

Mainittu olkilato oli Ampialan vanha pirtti; kun talon kartano oli

muutettu toiseen paikkaan, niin oli tuo pirtti allaolevine kuoppineen

jäänyt siihen.

Urhot: Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta · 第 6 / 12 题