Tarullinen salo.
Ampialan kylän sydänmaan syvyydessä löytyy synkän murroksen sisässä
salo, jonka tarullisuus on huomiota ansaitseva.
Tämä salo on nykyään maanmiehen kirveen raiskaama, mutta luonnollisesti
se vieläkin uneksii niitä muistoja, joita siihen on ammoisilta ajoilta
liittynyt. Salossa on jonkun kymmenen jalan korkeudelle kohoutuva,
vuorinen kunnas, jota ympäröivät tänä aikana harventuneet metsät ja
varsin ikävät maisemat, tehden sen paikan kokonaan kalmiston kolkoksi.
-- Tuon kunnaan syrjänteillä on moniaita vuorenholveja, joista joku on
merkillisempää laatua. Holvissa on kaksi kallioseinää, jotka muodostavat
välilleen suojan, varsinkin kun sen yksi puoli ja päällys on suljettu
ihmiskäsillä tehdyllä seinäkkeellä ja katoksella. Niin tehtynä olikin
moinen holvi suojana ihmisille "Ison vihan aikana."
Silloin oli siellä monesta kylästä ihmisiä karjoineen, kamsuineen
vihollista piilossa. Siellä siis väliin piileili mahtavampiakin
kansalaista. Olipa tuolla jonkun ajan Keurun kirkkoherrakin heikompine
perheineen. Sitä paitsi oli tuonne osautunut eräästä syrjäisestäkin
pitäjästä papin tytär, nimeltä Karpelan. Hän oli tullut Keurun pappilaan
vieraisille, ja tällä retkellä täytyi hänenkin, vihollisen lähestyessä,
pakoutua tuonne vuoriluolaan. Sitävastaan olivat kirkkoherran pojat,
Juho ja Taneli, ennenmainitulla kaivoksellaan pienen joukkion kanssa
vahdissa vihollisia, joita siinä aiottiin ankarasti vastustaa.
Maunu-Matti myöskin halusi olla toisten urhojen kanssa kaivoksella,
mutta jotkut seikat ja suuret houkutukset saivat hänen tulemaan
pakopaikalle, sillä sielläkin tarvittiin miehiä ja miehuutta. Ja hän
siis olikin siellä ikäänkuin turvana ja tukena heikommille henkilöille.
Sitäpaitsi oli siellä Huttulan poika, Jussi, joka ei myöskään ollut
voimaa vailla. Häntäpä hemmoittelikin täällä tuo äsken mainittu papin
tytär Karpelan sulotunteidensa esineenä -- vieläpä sillä seurauksella,
että
"Meni jo myö'en myöty neiti,
Kanssa kaupattu kananen,"
ja niin tuo neiti, oltuaan
"Käyäs kättä antamahan,
Kiivas kihlan ottelohon,
Sormuksen sovittelohon,"
joutui Huttulan Jussille iänikuiseksi "kainaloiseksi kanaksi."
Mutta eipä mainittujen henkilöitten yhdistys ollut ainoa laatuaan, mikä
syntyi tuolla pakopaikalla. Tuollapa Ampialan piika, Leenakin, kohteli
Maunu-Mattia, joka myöskin oli Ampialassa rengin virassa, tunteilla,
joita lemmenjumala häneen hengitti. Leena tosin oli jo vähän ennenkin
Mattia armastellut, mutta nyt tuo ihana lemmen autuus alkoi kuohua
kukkuralleen.
"Voi, armaani! kuinka pahaa unta minä usein uneksin, kun pelkään, tokko
tuletkaan turvakseni, ja mikä lieneekään täällä elämämme loppu tänä
ankarana aikana," huokasi Leena alakuloisena Matille.
"Turvasi olen tuonelaan asti, vaikka maailma kuinka kurjaa olisi,
vastasi Matti ja vakuutti, ettei vihollinenkaan aina täällä ole,
kyllähän vielä ajat lauhtuvatkin."
"Niinpä kyllä," myönsi Leena. "Mutta jos joutuisit vihollisten
saalliiksi -- niin mitäs sitten?"
"Onni miestä, jalat jänistä --; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni,
joutuisit vihollisten saalliiksi?"
"Mitäpä he sitten minulle tekisivät?"
"Vai mitä -- tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa,"
arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.
Hiljaa kuin "hiiri kuoren alla" oltiin vihollista peläten tuollakin
pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin
havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan
kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut.
Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. -- Luontokin oli silloin
kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa
kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen
aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti
tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakuen lentelivät
synkän luonnon sylissä. -- Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen
kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava
kummittelija.
Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten
valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. -- Sitä julmuutta
ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun
hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.