III.

Tarullinen salo.

Ampialan kylän sydänmaan syvyydessä löytyy synkän murroksen sisässä

salo, jonka tarullisuus on huomiota ansaitseva.

Tämä salo on nykyään maanmiehen kirveen raiskaama, mutta luonnollisesti

se vieläkin uneksii niitä muistoja, joita siihen on ammoisilta ajoilta

liittynyt. Salossa on jonkun kymmenen jalan korkeudelle kohoutuva,

vuorinen kunnas, jota ympäröivät tänä aikana harventuneet metsät ja

varsin ikävät maisemat, tehden sen paikan kokonaan kalmiston kolkoksi.

-- Tuon kunnaan syrjänteillä on moniaita vuorenholveja, joista joku on

merkillisempää laatua. Holvissa on kaksi kallioseinää, jotka muodostavat

välilleen suojan, varsinkin kun sen yksi puoli ja päällys on suljettu

ihmiskäsillä tehdyllä seinäkkeellä ja katoksella. Niin tehtynä olikin

moinen holvi suojana ihmisille "Ison vihan aikana."

Silloin oli siellä monesta kylästä ihmisiä karjoineen, kamsuineen

vihollista piilossa. Siellä siis väliin piileili mahtavampiakin

kansalaista. Olipa tuolla jonkun ajan Keurun kirkkoherrakin heikompine

perheineen. Sitä paitsi oli tuonne osautunut eräästä syrjäisestäkin

pitäjästä papin tytär, nimeltä Karpelan. Hän oli tullut Keurun pappilaan

vieraisille, ja tällä retkellä täytyi hänenkin, vihollisen lähestyessä,

pakoutua tuonne vuoriluolaan. Sitävastaan olivat kirkkoherran pojat,

Juho ja Taneli, ennenmainitulla kaivoksellaan pienen joukkion kanssa

vahdissa vihollisia, joita siinä aiottiin ankarasti vastustaa.

Maunu-Matti myöskin halusi olla toisten urhojen kanssa kaivoksella,

mutta jotkut seikat ja suuret houkutukset saivat hänen tulemaan

pakopaikalle, sillä sielläkin tarvittiin miehiä ja miehuutta. Ja hän

siis olikin siellä ikäänkuin turvana ja tukena heikommille henkilöille.

Sitäpaitsi oli siellä Huttulan poika, Jussi, joka ei myöskään ollut

voimaa vailla. Häntäpä hemmoittelikin täällä tuo äsken mainittu papin

tytär Karpelan sulotunteidensa esineenä -- vieläpä sillä seurauksella,

että

"Meni jo myö'en myöty neiti,

Kanssa kaupattu kananen,"

ja niin tuo neiti, oltuaan

"Käyäs kättä antamahan,

Kiivas kihlan ottelohon,

Sormuksen sovittelohon,"

joutui Huttulan Jussille iänikuiseksi "kainaloiseksi kanaksi."

Mutta eipä mainittujen henkilöitten yhdistys ollut ainoa laatuaan, mikä

syntyi tuolla pakopaikalla. Tuollapa Ampialan piika, Leenakin, kohteli

Maunu-Mattia, joka myöskin oli Ampialassa rengin virassa, tunteilla,

joita lemmenjumala häneen hengitti. Leena tosin oli jo vähän ennenkin

Mattia armastellut, mutta nyt tuo ihana lemmen autuus alkoi kuohua

kukkuralleen.

"Voi, armaani! kuinka pahaa unta minä usein uneksin, kun pelkään, tokko

tuletkaan turvakseni, ja mikä lieneekään täällä elämämme loppu tänä

ankarana aikana," huokasi Leena alakuloisena Matille.

"Turvasi olen tuonelaan asti, vaikka maailma kuinka kurjaa olisi,

vastasi Matti ja vakuutti, ettei vihollinenkaan aina täällä ole,

kyllähän vielä ajat lauhtuvatkin."

"Niinpä kyllä," myönsi Leena. "Mutta jos joutuisit vihollisten

saalliiksi -- niin mitäs sitten?"

"Onni miestä, jalat jänistä --; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni,

joutuisit vihollisten saalliiksi?"

"Mitäpä he sitten minulle tekisivät?"

"Vai mitä -- tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa,"

arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.

Hiljaa kuin "hiiri kuoren alla" oltiin vihollista peläten tuollakin

pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin

havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan

kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut.

Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. -- Luontokin oli silloin

kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa

kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen

aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti

tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakuen lentelivät

synkän luonnon sylissä. -- Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen

kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava

kummittelija.

Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten

valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. -- Sitä julmuutta

ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun

hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.

Urhot: Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta · 第 5 / 12 题