»henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle
hyödyllisempää kuin heidän?--Mutta eihän mikään työ voi olla
hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja
heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen
saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin.--Vai sekö, että minun työni
olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin
suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä
heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun
työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut
minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä
kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli
aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut
olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli
joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus
siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni
somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että
heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee,
niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin
yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään
suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella
niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin
suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä.
Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja
tomua huoneestani,--jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni,
silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja
kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa,--luulen
minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä
rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna
itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja
työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet.
* * * * *
Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa
tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis
pitää paikkaansa.
Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee
auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen
ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme
perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän
etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.
Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja
kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme
yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja
toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa,
on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle
omalletunnollemme.
Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä
mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy
vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista,
että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka
ovat meitä alempana.
Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista
kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat
minua alempana.
Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että
minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni
yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut
toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen
valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden
toteutumiselle.
Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan
omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta
korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa
kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa
tulemalla ensin itse rikkaaksi.
Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:
Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se
tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se
alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun
asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy
joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en
mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.
Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi
tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden
ensimmäisen ja todellisen esteen.
Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen
elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja
ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti
taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä
rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.
Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä
ihmisiä, tai etten minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus
merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä
kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy
hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena,
johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.
Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä:
asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle,
kuin olisimme saman Isän lapsia.
Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään,
ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki
irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava
rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole
aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne,--
sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.
17.
Tulevaisuus.
Jotkut sanovat taas tähän:
»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin
jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä
omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi
sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei
olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen
käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi
kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot
täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät
kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita,
ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä
vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei
olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis
oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja
epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina
hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja
hämmennys olisi ainoa seuraus.»
Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me
huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua
Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan
siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa
näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että
yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me
kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.
Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että
intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole
mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin
hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii
heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen--»miten
kävisi, jos kaikki jättäisivät»--perustuikin kuitenkin koko
johtopäätös.
»Mutta,--sanotaan,--tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme
kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen
rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme
niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi
poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä
pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää
pahaa?»
Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me
kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän
hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä,
ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja
sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja
pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä
niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on
ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri
ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina
jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin
tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän
keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin
muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä
aineellista että henkistä ravintoa?
Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä
tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän
yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on
valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin
toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.
En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta
itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin
kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme
noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä
sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän
hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.
Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi
perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan
mielelläni kertoa.
Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä
hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua
tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua,
vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan.--Ja kun minä en siis tarvinnut
Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin
ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.
Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden
tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen
saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi
semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman
tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan
rakentamisen.
Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman
vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin
suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.
Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet
ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja
suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat
minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa,--ja taisi olla niitäkin,
jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.
Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä
askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima
kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt
olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin
edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi
muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden
välillä.
Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys
kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan
tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden
tulevaisuuden tiedossa oli.
Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani
oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä
ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan
minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada
mitään tietää siitä, mikä minua odotti.
Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta
siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka
minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten
kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?
Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt
yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen
tulevaisuuteni.
Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran
selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me
kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja
me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla,
jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa
heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä
ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään;--
päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä
enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.
Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin,
uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta,
sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai
myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.
Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat
kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin
aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet
kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin.
Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun
pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen,
jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella
rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot,
joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa
apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me
vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään
apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme
tulevaisuutemme.
Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.
Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa
ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.
Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee
vapauteensa,--jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut
eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu
Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti
kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.
Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista,
että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään
ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.
Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden
häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa.
* * * * *
»Mutta--kuuluu vielä vastaväite,--ei ole kylläksi antaa ihmisille
yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat
selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten
heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.»
Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.
Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat
ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa,
ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne
eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen,
vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen.
Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut,--ettei ihmisen
pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska
hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.
Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky
on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.
»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä
sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky
Vuorisaarnassa).
Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen
rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä
uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen
kielto.
Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme
tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla
kostaminen!--Siis ei myöskään väkivallalla.
Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan,
vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen
toteuttamista koko laajuudessaan.
Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon
opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille
tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä
me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta
heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan
kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna,--jota tosin
voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea
valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan
liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin
johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi
säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku
oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä
kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me
menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti
myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä
itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt
olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia
esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta,
annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta
henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet
ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä
pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun
pistääkseen veitsen hänen rintaansa,--pitäisikö meidän antaa hänen
suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme
pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä
kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin
luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä
paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään
yleiseksi säännöksi.
Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin
paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä
muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen
rakkaudenopista.
Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja,
joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin
uutta ja käsittämätöntä. Kuinka?--sanovat he,--vaaditteko todellakin,
että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani
solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja
teidän moraalinne on käynyt hölläksi!
Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi
miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin
hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen
pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut
siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian
selitetyksi, hänen täytyisi,--niin totta kuin hän on ihminen kuten
mekin,--myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon
moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää
tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme
vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten
perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän
kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta
yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.
Mutta siinä myöskin kaikki.
Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian
kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän
pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan,
joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän
»hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä
tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja
oikeudentuntoni,--pois tieltä!
Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt
hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!
Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja
alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He
voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat
yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen,
sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja,
tulisi mahdolliseksi taide, tiede,--kaikki, mikä nyt antaa sisältöä
meidän elämällemme.
Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me
tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme
tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme
kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on
jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.
Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.
Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei
puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto,
että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme
ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on
rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme
upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä,--vai mitkä yhteiskunnalliset
epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa,
että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista
seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen
tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto
ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole
mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?
Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja
mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen
hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita
rauhanrikkojat.
Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on
tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha
totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä
ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos
esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!
Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin,
jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa
kielletty.
Meille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos me emme
tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän keskuuteemme
voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi ja suurempi,
joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta tämä toinen
valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää
väkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu
tavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole
ainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa
tahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä
määrässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä
itseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin
tyynesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme:
tules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika!
Mutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen
villi suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia
asioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus
varovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä
laista, joka kaikissa tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se alkaa
silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta.--Mutta
meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi. Me sanomme,
ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella esimerkkejä,
joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä enemmän. Ja
vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko »teorian».