elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki
teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen
kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää
edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen
hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että
oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin
kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras
viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai
kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»
Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen
tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä
aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He
selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole
itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee
palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä,--vaan että
hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan;
sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla
yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi
esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän
mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun
on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat
niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma
säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken
mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat
perustaneet maailman onnen.
Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan
ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he
itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan
palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala,
joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän
parhaaksemme.
Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme
kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos
sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen
kääntää parhaaksemme.
Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata,
luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon
saattamista toisille.
Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee
estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä
syystä.
Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun
menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai
henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen
suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta
liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta
jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun
ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta
määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon,
että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa
tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta
yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla
riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy
minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.
Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni
vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä
tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta
niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä
itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit
minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla
tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta
samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut
väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos
esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa
päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan
omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä
kohtaan.--Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan
tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää
arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka
sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.
* * * * *
Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista
tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle
läheisintä aatetta,--tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.
Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt
tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.
Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka
olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa
kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään
sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän
kehityksen tietä,--se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla
aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen
tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan
yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni.
Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin
voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen
ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa
nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään
rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden
kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen
menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa
minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen
olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia
virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin
tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin
ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät
paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään
toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista
puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että
itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin
lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä
rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin.
Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli
seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä
tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä
toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän
ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt
eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana
entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.
Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että
niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun
omassa vallassani.
Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona,--tasa-arvo; joka perustuu
siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä,
kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella
olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta,
jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi
minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani
yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka
tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri
itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun
kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse,
huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni
suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää
alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä.--Minähän itse, joka tein
työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden
aatteiden hyviksi kuin tahdoin,--palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka
tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai
vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät.
Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät,
kadunlakasijat,--kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä
mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani.--Ja vihdoin, omassa
kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden
kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut
pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.
Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää
olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien
olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri
itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja
tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja
sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla
ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle
saappaita, vaatteita ja niin edespäin.
Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus
oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni,--minuun, joka
olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä».
Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun
velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten
kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa
koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla
pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan
nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä
ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä!--Tai kun käskin itseni kovan
pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan
taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän
tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.
Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava
yritykseni.
Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni
pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta.
Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin
heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni
heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin
olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet
vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä
voittaisin;--järjellinen työnjako;--ihmiskunnalle on enemmän hyötyä
minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita;--suutarit
käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset
selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi,
sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta
minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin
oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja
tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin
luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä
selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa
kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi
minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.
Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka
isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen
koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti
aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla
omituisen pyyntöni!--Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva
entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan,
että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää
hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla
luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä
hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta
olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin
läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja
elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä
heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa,
keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari
pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen
silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.
Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen
sijaan.--Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten
suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan
ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi
sijaa enemmän.
Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen
aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua
koskevassa ajatusjuoksussaan.--Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi
hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja
arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä
minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä
vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin
selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista
kärsimystä.
Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut
asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri
selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani
vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli
ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus
puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin
valo itse.
Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi
yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin
päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi.
Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.
Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä
kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että
tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.
--Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija
taikka niin--?
Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla
verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin
väärään käsitykseen.
Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut
verstaaseeensa.
Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti
vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan
soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.
Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta
tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.
--Tämä herra tässä--sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua,--tahtoo
oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén
vähän sinnemmäs Pakkalan viereen!--komensi hän.
--Herra on niin hyvä,--sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen
ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja
Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.
Minä istuin osoitetulle pallille.
Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen,
järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin
katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen
tyystin kohtaamasta minun katsettani.
Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan
tuntenut.
Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin
olla,--että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä
olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun
asiani oli nyt vaan voittaa.----
Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen
kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta
päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus
oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja
olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten
minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.
Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut
lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin
uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa
tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille
käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa,
ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin
paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan
merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä
olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa
itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun
vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria,
sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat
entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat
omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He
ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he
samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat
käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla
äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he
ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella
ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja
sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu
kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat
itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja
alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan
pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä
kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa
ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä
rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja
yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos
hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän
tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein
jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli
pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan
elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen
osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.
Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.
Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa
kuin entisestä vapautui.
Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä
ja olla siis heidän käsityksensä orja.
Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden
kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina
palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä
siteenä, isänä samoille veljille.
Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä
lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että
olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä,
--hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka
kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en
ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.
Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen
olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.
Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä.
Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua
poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun
sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi
siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi
oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos
oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti
puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että
ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin
heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen
pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut
kadulle,--mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä
kuluttanut siihen vähemmän aikaa.
Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni--ja missä muussa
puolessa sivistyksen merkitys olisi--ollenkaan saa tulla kysymykseen,
niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on
tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen
perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä
tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu
siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään
siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota
vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen
käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään
osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin
tulla vaa'assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun
työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja
väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen
ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen
kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole
tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.
Alan joutua yhä pahemmin ymmälle.