sattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea
muuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee
meille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että
jokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut
jonkun »inhoittavan murhaajan» raadeltavaksi. Se on, me asetamme
tahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon
vihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä.
Nyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä laki merkitsee, ja
siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee,--ettemme saa näin, lain
edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän on
Kristuksen rakkaudenopissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme saa tehdä
erotusta ihmisten välillä,--että meidän on rakastaminen vieraita
niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin saman Isän
lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha, on ainoastaan
tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen niihin oloihin,
joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut silmä silmästä ja hammas
hampaasta!
Sanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen
näyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt,
jotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa
lakia: ei sinun pidä tappaman.
Ja aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa
semmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen
nykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia,--aivan
samalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden
valtakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen
kartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien
ankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä
ja verisiä vallankumouksia,--ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta
lakia, joka on meihin istutettu.
Ja vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan:
Villi saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan
siinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat
noudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän
vaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin
valmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo
yhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet vapauden
valtakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa.
Sinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon
pakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat
sinne yksitellen omasta tahdostaan.
Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi!
18.
Usko.
Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta
yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran
siinä on luottamusta ja uskallusta.
Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin
usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole
ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi
Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot,
että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat,
ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko
ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi
osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen
muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski
Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä
tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja
ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen.--Kristuksen
jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on;
mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä.
Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa,
hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.
Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani
uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt
rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko
pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen
elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa
aina samalla täydellinen uudestasyntyminen.
Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon,
vaan on uskojen vaihtaminen,--semmoisten uskojen, joista kumpikin voi
antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla
ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään
Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin,
minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani
ja ajatuksiani.
En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin
aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai
vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella
mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.
Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla
ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten
kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko
ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin
perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut.
Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten
voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua
ulkopuolelle itseäni.
Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin
pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.
Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti
siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä
siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä,
mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.
Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen
usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että
tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä
pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi
ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on
luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.
Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta
kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat
tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin
usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi
todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko,
niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen
kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä,
ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä
siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät
todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä
vähemmän se niistä tahtoi tietää.
Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni,
en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka
sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät
olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia
todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja
jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun
elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät
muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.
Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia
elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni
ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta
minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet
ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin
ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin
perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he
olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi
ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan
kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja
kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa,
ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan
tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen
hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!
Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin,
että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat,
joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella
kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan,
että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja
kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei
koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen
sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja
aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin,
että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla
kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin
olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet
heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä
uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni
toteutuminen;--uskoin, että olen oman elämäni herra.
Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!
Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka,
mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko
viehätys.
Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen
sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.
Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään,
joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo
uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se--ja ainoastaan
se--voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.
Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa
asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni
vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on
luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten
avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole
voinut ulottua.)
Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa,
että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä.
Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.
Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua
on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.
Sinähän itse olet uskonut rakkauteen--ja sehän on kokonansa henkinen
asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että
he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän
huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin,
ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan
heidän ajatuksistaan,--että kukaties tulet heidän ajatuksissaan
kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on
ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä
hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet
tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja
ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä
muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset
jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut
heidän ajatustensa esineeksi!
Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä,
joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa
vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?
Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.
Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä
verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista.
Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen
lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme
ennättäneet saada silmämme oikein auki.
Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?
Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy
mitään olentoa, joka sinua rakastaa?
Se ei ole totta.
Joko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan,
taikka sinä et sitä usko; ja silloin sinä uskot, että löytyy jokin
henkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan
ainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko,--voit
nauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet
usko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin,
joka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin
sinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään
päivää; vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään
pessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän
arvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään.
Semmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli kyllä
kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan voisi odottaa
semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja hienoutta, mikä
voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan hän kaikessa
hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä, että on Jumala,
josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja hienous
löydettävät. Sentähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen
vaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa,
mutta itse jäi elämään.--Niitä on kyllä todellisia pessimistejä, mutta
ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua ja
voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia,
»jokapäiväisiä» ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja
kasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa
ihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa
heidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat
olivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan
ymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää
esiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän
silmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi,
joka vie hänet itsemurhaan,--pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi pois
ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt, ja johon hän yhä
edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten joko
halveksimisen tai ivan. Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen uskon,
joka häntä on ylläpitänyt.--Toiset taas tekevät itsemurhan siitä
syystä, että heistä näyttää, ettei Jumala heitä rakasta. He ovat
mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala voi
rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys tai
mielenhäiriö oli ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys olisi
luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin
uskonkappaletta,--että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton
uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos
niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole
kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä
rakastaa.
Ei kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on
mahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee
näitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee
mitään estettä.
Jokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen,
nimeltä Jeesus.
Jokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin, kuin
hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota
ihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla.
Miksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja
Jaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa,
rukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla:
»Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä
kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.»
Ja sitten uudestaan rukoiltuansa:
»Minun Isäni, ellei tämä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos
en minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!»
Jotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut
käyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja
että hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman
tahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä.
Ei ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta
vainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat
hänet ristinpuuhun.
On ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki
tyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen
olivat hänen mielikuvitustansa,--että hän ei kuullut mitään Isän ääntä,
vaikka luuli kuulevansa,--että »Isän tahto» toisin sanoen oli sulaa
erehdystä hänen puoleltaan.
Mutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, siis omaa
järkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä,
kuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus.
Jos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä
asuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan enää
kysyä: mikä tarkoitus oli tällä isällä, joka antoi pojallensa--ainoalle
tahtonsa täyttäjälle--käskyn mennä kuolemaan.
Ja mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat
vastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus,
tuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; että sinäkin uskoisit
tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti.
Mutta sittenkään ei uskosi merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät
näin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se
enää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä
hurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen
sinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on
samalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki.
»Usko ilman töitä on kuollut».
Ei se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se,
että minä uskon henkeni hänen haltuunsa.
Abrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi,
kun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti.
Elävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi.
Mutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet
harhaan totuuden tieltä,--jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja vasta
kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen?
Yhä ja yhä samana.
Me olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme,
toteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme
tulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi
kuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa
myöten rikastua.
Ja nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen
teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne.
Eikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen
äärimmäisyyksistä?
»Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja
toista rakastaa: taikka hän tähän suostuu, ja toisen ylenkatsoo. Ette
voi palvella Jumalata ja mammonata.»
Mitä merkitsevät meille nämä sanat?
Jos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella
Jumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten?
Emmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä,
hyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia
tarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä
tavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta
samalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen
siunausta pyrinnöillensä?
Järkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja
mammonata.
Selitys onkin aivan käsillä:
Yhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä
jotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa
polvensa hänen edessään ja rukoilee häntä.
Jeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois
minulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata.
Aivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää
hänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä,
että tekee hänen tahtonsa.
»Ette voi palvella Jumalata ja mammonata», merkitsee siis, ettemme voi
yhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksianne.
Meille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten,
esiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja
luottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon.
Voimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen oman
tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden
suunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen
mielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme
tarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme,
joilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme
vanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta
noudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän
aivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan
heittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi,
nälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että »kyllä
Isämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa»,
tai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka
hänen tahtoonsa perustuu.
Lapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita,
jotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä,
kuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän
tahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä.
Ja meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen
sanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa,
että Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko
sen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii
meitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä
uudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme.
Meidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena
nykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään
elämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän
paljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme
osanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset
omat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen.
Helsingissä, lokakuussa 1894.