rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen
sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän
olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon»
mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt
itsensä tuomariksi.
Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi,
joka tuntee olevansa synnitön.
Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi
tuomitsemasta:
»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa
omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan
raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä
ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten,
kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»
Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia
pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri
oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä
väkivallalla vastustaa?
Kristuksen opetus on siis selvä.
Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja
yhteiskunnan tahdon välillä.
Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa
tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa,
että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa»
semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin
tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen
nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.
Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla
varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi
kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme
on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen
avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä
takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan
tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan
tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko
valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on
itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa,--sen, että kansa todella rupeaa
tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?
Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä
selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle
vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka
pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin
sen yksityisillä jäsenillä.
Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan
tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa,
kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että
tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.
»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä
valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.»
(Kolmas käsky vuorisaarnassa.)
Ja todellakin,--kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa
valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy
edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä
omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten
minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle,
ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle
itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa
aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!
Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua
jollekin muulle.
Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes
ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto
näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee
minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista.
Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille
sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia
vastaan.
Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä
tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja
juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään.
Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa
Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten
uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi,
personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä
jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan
käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää.
Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa
johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!
Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon
ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme
asettaa.
Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman
asian--ettei meidän ole tuomitseminen--todistaa myöskin välittömästi
hänen rakkaudenoppinsa avulla.
Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli
se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun
oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
sisartani tai parasta ystävääni.
Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen
tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut
tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä
vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi
tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi,
joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan
silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten
minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt
omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään
rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole
suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin
jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka
tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt,
kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista
vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on
se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan
häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole
kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske
tuomitsemaan häntä.
»Mutta,--sanotaan tähän,--ei ole kysymyskään hänen parantamisesta.
Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen
tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä,
että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran
jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita
isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden,
vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa
tapauksissa jäävätä itsensä.»
Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus
roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi
oman poikansa surmattavaksi.--Olisiko todellakin Jumalan tahto, että
minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää
inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden
vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle,
minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään
lievennyksistä.--Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni,
kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni
loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin
Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.
Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja
meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa
minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on
ollut;--tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,--
punastun vieläkin kun sitä ajattelen.--Ja samassa hetkessä minä
lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut.
Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että
olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri
jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden
valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen
edessä, jota aijoin tuomita.
Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi
tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule
myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella
toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.
Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin
selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.
Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun
omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin
omaisiani.
Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en
minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa
ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen
minulle jo selvittää.
Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että
tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin
henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan
jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis
vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on
kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani,
joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä
kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin
sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo
melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä
oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee
minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi
ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi
muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni
on silloin jo horjumaton.
Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin
vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi
yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta
kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai
vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja
huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli
kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin
rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä
oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin
vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja
että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa
kostokeinona.
Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman
Isän lapsia!
Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin
ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
sisartani tai parasta ystävääni!
Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin
mitä sanoo minun omatuntoni?
Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä,
ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun
välilleni meitä yhdistävää Isää.
Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin
nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä
oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja
varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän
yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän
tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he
eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että
he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin
sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse
rangaistuksen tarpeellisuus.
Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän
suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun
tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin
täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan
kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi
kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan
lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että
minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis
sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät
minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota
niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.
Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua
muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen
asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,--mikä häpeän puna
nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa
alastomuudessaan!
Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin
ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.
Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!
Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin
maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,--onko se todellakin minun!--Ja
tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että
kaikki on minun sisässäni kouristunut.
Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten
kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne
eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut
arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään
antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.
En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole
mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin
osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi
kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja
antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.
Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten
tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion--aivan riippumatta
siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden
kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä,--ainoastaan ilmiantajan tai
yleisen syyttäjän ilmoituksesta!
Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan
välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan
elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja
tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat
todistetuiksi.
Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii
rangaistusta.
Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
välttämätön tappajalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä
kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan
paheeseen, jota itse harjoitin,--että minä näin tehdessäni
täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja
vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni
siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene
yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla
katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden
vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.
Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
välttämätön varkaalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä
juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten
juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan
edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen
vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän,
että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan,
niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo,
enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden
turvallisuudesta.
Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!
Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi
ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua
tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.
Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin
rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten
tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja
kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo
alusta pitäen ohjattu oikealle tielle,--ellen olisi alituisesti nähnyt
ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua
johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni,--ellei minulla olisi
ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni,
millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...
Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun
sivistyksestäni,--jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset
taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja
ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin
Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että
minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni
ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen
poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon
rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole
rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat
pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on
yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään,
saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että
heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia
rikoksia, kuin on minun.
Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin
paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.
16.
Tasa-arvoisuus.
»Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi,
hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän
ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka
teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne;
ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.»
(Mark. 10:42-44).
»Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän
ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin.
Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka
ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi
suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se,
joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se,
joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).
»Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut,
istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt
olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein,
sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari,
olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen
toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te
niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon
minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja
suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).
Jotkut sanovat:
»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten
joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me
epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä
tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki
ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin
omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin,
kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»
Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille
asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa
tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä
maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole
tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille
personallisesti tarkoitettu.
Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma
opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys
yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa
olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on
suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen
suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän
ihanteittemme mukaiseksi.
Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää
Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia
ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin
siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.
Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.
Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä
niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta
siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa
polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia
rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä
nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri
ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla
sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.
Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on
suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki
entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni
saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni
edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden
kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun
oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut
kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni.
Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä
mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että
toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni
kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla
niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.