Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä,
jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat,
ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat,
että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän
sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa
sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte
niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on?
Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne
kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette?
Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset,
niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.»
(Matth. 5:43-48.)
Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi
itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen
sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.
Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.
Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita,
niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.
Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia.
Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin
rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen
täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.
Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei
vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi
ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen
kaikkien meidän välillä.
Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin
tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.
Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin
kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä
ymmärrettävä ja yhtä tuttu.
Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja
jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen
heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja
tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli
vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei
tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen.
Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat
minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin
vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa,
sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja
antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle.--Niinikään, olihan se
vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt
suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne,
eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai
etevämmyyden pyyntöä.
Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden
rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman
kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo.
Jumala on rakkaus.
Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli,
kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa
itsekkyyden kanssa.
Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka
vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli
ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni
tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin
itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden
kanssa,--jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille
minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni
edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis
löytämään hänessä kaikellaista rumuutta.
Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli
haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani
saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli
rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi,
ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta,
kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi
ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot
tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin
turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut
nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin
vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut
rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä
enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan
puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen
enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena
myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.
Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa.
Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!
Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä
rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän
rakkaus heihin heijastuu.
Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön
varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä,
ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa,
voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.
Mistä syntyvät minulle viholliseni?
Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.
Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni
perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten
rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo
lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko
moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä,
maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis
olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä
en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät
omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.
Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä
ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon
valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista
pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.
Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen
vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.
Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi
tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin
vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo
heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.
Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle
puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut
mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja
kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua
käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden
kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee,
että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen
meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan
niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos
tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on,
johon meidän on pyrkiminen!
Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä
kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea
suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä
rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on
rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä
rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä
ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde;
--tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo
lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto,
mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on.
Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai
sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi.
Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja
äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita
lapsia niinkuin omiasi.
Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat
tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää
oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa
lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet
luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin
vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut
loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni!
Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota
miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon
kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista
lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!
Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki
sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet,
naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä,
joihin tunnen rakkautta,--että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe
kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä,--että tuo akka siis voi olla
aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,--
että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä
siihen, mitä toinen rakastaa.
Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen
riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta
esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.
Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni
kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat
ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen
hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää,
että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on
ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan
niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa
rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet
varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin
huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana
viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat
vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen
kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet
vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on
kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun
tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä
rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.
Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden
laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä
ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.
Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä
valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta
maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan
kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen
perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla
ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi
omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen
itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.
Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys
on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen
siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus
kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien
asettamista vieraiden edelle.
Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti
koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä
mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat
sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja
äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja
päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»
»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e.----enemmän kuin minua, ei
se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla
hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta,
sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen
elämänhengen, saman Isän lapsia.
Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on,
meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme
rakastamaan omaisiamme.
Mutta,--sanotaan tähän--rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että
syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis
synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi
tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista
ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.
Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei
voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen
onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai
olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole
ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni
kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen
samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt
helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole
rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.
Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin,
kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden
avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä
ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.
Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on
puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja
kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan
rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä
tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa
vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes
omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan.
Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa
rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa
rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen
rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai
ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja
silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän
kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin
suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen
pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän
luulottelee rakastavansa--Merkillistä on tältä kannalta tarkastella
ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia
ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti
toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä
kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta
kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus
on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen
toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat
joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat
muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän,
sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien
rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse
oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys.
Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja
vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan
sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman
muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden
se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät
asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä.
Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein
esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen
ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton!
Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa
henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että
aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja
kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa,--että, kun
aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät
seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa
kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on
kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan
toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa
ja sisar veljeänsä!--Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja
onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta
anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos
kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän
rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja
kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka
rakastaa kaikkia?--Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä,
joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka
täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä
tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä,
mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä
kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!
Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne
ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät
Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä
kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi
askel vielä Jumalan puolelta--ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta
ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan
kaltainen, ei ole mitään jäljellä!
Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia
lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne
ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella
ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa
kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista
ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään
Isästä ja hänen tahdostaan.
Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän
maailmassamme suinkin mahdolliset:
Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on
vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.
Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja,
että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun
veljiäni ja sisariani,--minun oman isän lapsia.
Ja vieläkin enemmän.
Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain
ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita
kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että
kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa
niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin
asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta,
ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta,
joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te
kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan
minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän
Isänne pojat, joka on taivaissa.»
Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut
rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi
olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin
isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda
nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon
tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle
yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet
elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos
seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja
koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä.
Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat,
joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän
saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen
toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin
omaansa!
Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.
Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa
rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä
tulevat päättymään--ja melkein aina päättyvätkin--siihen, että hän yhä
enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen
hyvinvoinnin palvelemiseen.
Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta.
Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin
omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse
on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä
hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä
Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi
mitata.
Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia
rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on
ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme
rakastamisen, Jumala itse.
»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
Poikansa----»
Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?
Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin
kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän
lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen,
että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen
tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin
estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin
siunataksemme hänet siihen.
15.
Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.
»Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)
Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui
temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat:
»Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä
sanot?»
He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen
tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita
ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille
jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.
Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan,
tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta,
ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:
»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.»----