katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä
valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan
siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun
piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin
torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät
ymmärrä.
Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan
kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen
johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:
»Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja
ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki
sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.»
Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä
sinä nyt oikeastaan sanot?
Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon
alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt
tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä
näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri
muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua
syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin
vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli
varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä
käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä
ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun
lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin
hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää
toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan
kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi
miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä
tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi
lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa.
--Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä,--minä en oikein käsitä
--tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on
antaminen pahalle täydet ohjat?
--Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni
vaikutus.--Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole
vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.
--Ei väkivallalla, vaan kuinka?
--No kaikilla muilla keinoilla.
--Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi
luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset
ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi;
taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa
varoituksiin.--
--Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani
avonaisella kädellä.--Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena.
Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.
--Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen
niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?
--No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään,--minä
väitän, että se soveltuukin.
--Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit
tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi
petomaisen murhaajan käsistä?
Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut
juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:
--Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan
kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen
käsistään!
Ja joku toinen lisäsi siihen:
--Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä
ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!
Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen
puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän
luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti
hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä
merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.
Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet
jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja.
Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.
--Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin
alituinen pahan vastustaminen,--ja että kaikki paha, mistä me vielä
kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa.
Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua
esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen
ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi
otsaa!--Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin
turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen
on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla
kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka
kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa
vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään
suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä
niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien.
historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden
omakätiseen pahan vastustamiseen,--lukuunottamatta niinsanottuja
hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on
ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen.
Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa
ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me
yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme
vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä
ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi.--
Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen
kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita
käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat
sopimattomia, liian ankaroita,--jota syystä on väitetty muun muassa
kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri
siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä
vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on
kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on
siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen
alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia
ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja
rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä,
jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain
muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä
tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat
mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa,--noin
yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme
enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat
meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät
meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi
edistyksestä edistykseen.
Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä.
äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina
ja silmissä omituinen surullisuus.
--Niin, en tiedä,--hän sanoi;--kun sinä noin puhut, niin--sinä otat
kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa
ihmisten hyviä pyrintöjä.----
Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä
häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden
huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin
omavaltaisesti.
Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me
siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä
iloisimmassa mielialassa.
Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä
asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta,
valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten
kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön
selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän
johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät
hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut
yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi,--joka, samalla kuin tietää
loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua
lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...
Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein
vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.
11.
Päätökseni.
Tähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä
lisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen.
Olen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet
luonteessani ja pyrinnöissäni. Ja senvuoksi minun on täytynyt tarkasti
välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet, päästyään
yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan
vastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden
merkitystä juuri pääpiirteinä.
Edellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni,
jonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa
ja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka
olivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se
on, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni.
Nämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut.
Mutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan
keskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään
keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni
kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni.
Elämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen
olentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja
jolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin.
Ei yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon
elämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä
likööreillä tahansa joutoaikansa,--aina osuu jonakin hetkenä hänen
mieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti.
Ulkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva. Ja
samassa horjahtaa koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä
todella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä minä
olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä mitä olen kuvaillut olevani,
jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä, mitä tietoni
edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta, kansallistaloutta,
valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kaikki jotakin perin
hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä juristin nimi
kokonaiseksi yhdistä.--Minun työnikö olen minä? Ei; kirjoittaessani
oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen nimenomaan, etten
ole sitä, mitä toimin,--että minä työskentelen olemattoman vastaisuuden
nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään yhteyttä työni kanssa.
Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä minä sitten olin?--Minä
valvoin mielelläni iloisissa seuroissa ja join paljon. Luullakseni
hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi alkohoolin vaikutuksista
ruumiiseeni, ennenkuin jo ryyppäsin uudestaan. Sisäisten ajatusten ja
aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla melkein aina katkaistu;
ne menivät minulla kuin irti toisistaan; koko sisäinen elämä oli
hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi ja voimakkaasti ja
päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta tuuli vei tunteen
niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat jokapäiväisiä
ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat jokapäiväisiä
tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin näyttää
kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka liikkuu
jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä ulkonaisesti
eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he olisivat tienneet
kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja kuinka niistä
riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo oli semmoisina
hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä olen pelkkä
mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos;
kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni
edessä!
Sentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi
tai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se
tyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo
pieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun
täytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen,
joka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta
palasta.
Ja tähän on tarjona pettämätön keino:--vertaan itseäni muihin. Se on:
en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani ja
toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen
mittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni
muiden silmillä.
Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi.
Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se,
miltä näytän!
Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo
häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä
siellä!
Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin
painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin
päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa
sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa,--tieto, että minun täytyy
ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan
itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä
kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,--
ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan:
katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän
kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä,
etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut,
enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut,
niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja
valheellisessa elämässä.--Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos
vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä
tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin
semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin
pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut
päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea,
lopullinen päätös,--sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä
jäljellä, jos rikkoisin nytkin.--Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka
tuttua!
Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä
tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja
koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan
minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä.
Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus,
säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin
elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla
hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä
joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja
pitää puoliani tässä kilpailussa,--se usko oli yhtä horjumaton aina.
Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin
väittää valoa pimeäksi.
Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja
syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen
tarpeen siveellisesti muuttua,--ikäänkuin riippumatta siitä, että
tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja
välttämätön.
Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja
tuntui lämmittävän.
Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin
pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja
elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän
semmoisenaan;--mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.
Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin
voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi
silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman
luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin
siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni
kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni;
kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että
vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta
jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä
itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut
paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin
näin:--»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista
kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä,
niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»
Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut
karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen
mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä
todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin
paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin
tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja
tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen
piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn
alle.--Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan
tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin
lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia
ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän
hämilleni.
Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista
tunnelmaa.
»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen,
lopullisen päätökseni,--nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten
ulkomaailman kanssa!»
Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin
erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä
vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä
tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin
aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen,
jos mahdollista, vielä herkemmäksi.
Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.
Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään.
Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet.
Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni
kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine
pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde
Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.
Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta
aikaihmiselle olisi sopinut.
Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi
Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko
tunnelman.
Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi!
Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!
Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan
niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua
minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.
Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan
niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että
tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun
tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin
silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä
olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis
minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.
* * * * *
Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä
toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.
Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.
Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut
tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.
Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen
hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni
miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta
tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois
muististani.
12.
»Kristuksen opin henki».
Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin
huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin
teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.
Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan
pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta
»Kristuksen opin henki».
Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:
»Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat
ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.
»Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän
kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella.
Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi:
»Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on
yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten
kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää
erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on
tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on
sabatti selvästi erehdys.»----
»Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja
astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona.
Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että
lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus
sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin
määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja
hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota
ei voi nähdä eikä näyttää.»
»Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on
rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus
on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin,
kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien
laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan
ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja
unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.»