niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni
ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui
ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen.
Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja
vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin
olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin
vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä
muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin
siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten
kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni,
missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.
Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään
satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin.
Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että
pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin
vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne
jalomielisyydestä.
Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli
tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana
kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka
kannatusta pyrinnöilleni toivoin.
Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen
pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei
kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot
ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo
täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa
en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun
isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes
kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista
julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa
seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen
käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin
lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa
vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä
oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje.
Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin
naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että
poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.
Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin
oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan
yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia
nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.
Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin
itsestäni luonut.
Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni
näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun
kuvani olivat eri asioita.
Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut
heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä
tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka
jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa
sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa
ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua,
riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.
Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi,
lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta
minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun,
että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin
kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut
mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin,--se, että minä oikeastaan olin
ateisti,--se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista
oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä,
puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa
virkamiestä.
Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei
minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa.
Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa
tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena,
sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja.
puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille
mielipiteille,--pitihän minun toki voida puolustaa itseäni
vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä
varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista
ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja
perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia
yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen
pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e.
Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne
täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne
katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen
ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut,
kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi
ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.
Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja
kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen
tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään
olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden
mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat
pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi
väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin
avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt
lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni
heitellä sieltä esiin tavaraa,--kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui
alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.
Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun
muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen
ministeri-valtiosihteerin virastoon.----
* * * * *
Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun
minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti
sanoa, että olin turhamielinen.
Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua
itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni,
kuin turhamielinen olin.
Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen,--mihin
se minussa perustui,--mihin sillä pyrin.
Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi
keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on
turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.
Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen
turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.
Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia
voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi
ymmärtää.
Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka
laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme
huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että
esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole
kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka
tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla
turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus
ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies,
taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.
Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.
Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat
ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään
joku erityinen tekokäsitys.
Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa
jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä
edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa
ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu
muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa
itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän
asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin
vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin
painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai
muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä
tyydyttää ja jonka hän omistaa.--ja ulkona, kun hän hymyilee ja
nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun
kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan
kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen
mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa,
ihankuin itsestään syntyy,--jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka
hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on
naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä.
Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan
siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.
Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä
jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.
Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka
itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan.
En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin
heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka
sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma
jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas
nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun
nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen,
joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä
teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa
tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa
tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se
tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä
uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli
ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan
ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee
ystävällisesti.
Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat
huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa--kaikki minulle ilmaisee
sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää
minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään
yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin
on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin
edespäin.
Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä
valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä
tarkoita näin ulkonaista muotoa.
Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen
käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on
tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan
huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä
erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa
iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin
syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä
väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei
ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea
semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin
koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.
Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan
elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän
on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan
lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja
ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista
taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää
efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat
vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen
henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan
hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon
hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin
suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu
panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota
tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.
Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä
kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita,
että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin
luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi
oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan
ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa
hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään
hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja
rakastaneet.
Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun
tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin
huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan
kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka
edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana.
Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi
ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä,
muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja
hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen
sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta
tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti
tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki
tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän
voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on
hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen
sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen
kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla
perässä niinhyvin kuin taitaa.
Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta
politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu
hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on,
on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on
tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen
esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä
kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata
ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä
kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti
sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin
olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii
rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.--Omituista hänelle on
vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin
esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan
voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt
kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt
kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen
toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta
vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta
isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita
toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo
itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan
äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä
asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun
miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan
oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin
kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa.
Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä
liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja
unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu
olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa,
vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa
mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä,
isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin
toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,--että tätä kuvaa
kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen
suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:--Hän hämärästi aavistaa, että jos
hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen
vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen
kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana,
epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.
Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden
piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän
turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä
tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa.
Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi
vapautua heti kun on sen huomannut.
Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen
kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään
satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla,
jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua
keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo.
Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta
vapauttaa,--semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on
tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy
muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on
taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä.
Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta
vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta,
ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei
viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei
hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän
on itsestään luonut.
Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta
päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja
tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt
elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään
pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan
ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten
huomiota, tunnustusta ja rakkautta.
Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin
tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.
Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi,
ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka
alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen
pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen
toisten rakkauden tavoitteleminen.
Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään
vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.
10.
Kotona.
Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin,
hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus
seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen
käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä
toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja
varten.
Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa;
uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota
lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.
Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin
tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan
huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun
puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta
semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin
olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen
tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut--muiden kuullen vanhan
isäni kanssa,--keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista,
tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset
viehättivät minua täällä kotona--aivan niinkuin ne olivat viehättäneet
muuallakin maailmassa--ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella
sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo
halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä
omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani
istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.
Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän
osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt.
Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani
hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään
jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.
Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen.
Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena
kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja
epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa
totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä,
hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä,
sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.
Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden
yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän
vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.
Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia,--niitä myöhempiä, joissa
kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut
tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän
tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan
tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä
Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin;--että
ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä
pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.
Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä
oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun
alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin
muka sivumennen »paikkoja».
Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja
vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.