jota se kunnioitti herättäjänänsä,--joka oli sen suuri mies, sen
rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme
hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.
En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.
Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin,
niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa
kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä
suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava
vastaisuudessa, elämälläni.
Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen
toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän
selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri
aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin
huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se
luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä
suuruutta kohden,--jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.
Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä
professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan
ihanteeksi,--ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en
vielä tiennyt mitään.
Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata
voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli
välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin
valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni,
se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen
toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.
Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan
nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa
nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja
pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.
Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää
vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa
vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena
tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen,--tuon kansalle luotavan kuvan,--
päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan
välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.
Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis
voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana
ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen
täytyi vähitellen himmetä.
Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta
kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se
ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni
innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo
rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa
tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja
valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön».
Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?
Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi,
sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi
läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä
karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.
Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt
sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi,
sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen,
8.
Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.
Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi
sydämmen ja päästi kielen kahleista.
Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat
joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna
seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.
Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin
voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä
asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me
ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä
tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan
satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen
varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä
siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!»
sanoivat jotkut.
Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan,
jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa
täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita
mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä
näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani
juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin
määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä
olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua
tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän
nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se
kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton
kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut
siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut
rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä
olin.
Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta
vähitellen ja ihan toisista syistä.
Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo
eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse
elämä.
Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa
esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman
suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat,
lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin,
kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on
riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla
hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla
tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt
nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä
silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille
vasta tulevaisuudessa.
Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa
itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan
suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen
saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin
virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole
yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni
minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan
mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni,
nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten.
Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden
ajatuksissa.
Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan
sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti
minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja
kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin
ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat
olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina
vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut
aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos
ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia,
jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt
kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa.--Ei;
minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä.
Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta
velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa
tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä,
niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen
voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon:
kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo!--aivan kuin se vaan tahtoisikin
kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien,
jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä
aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan,
että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet
kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa;--
tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi?
--ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?
Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen
nykyisyydessä.
Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni!----
Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti
kalvava vaiva.
Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole
huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon,
että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.
Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.
En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he
ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan
tulen heidän seuraansa.
Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo.
Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita
kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella
sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat
olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys
saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai
että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan
niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne
sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu
kovin kömpelöltä.--
Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä
ymmärtänyt juomista yksikseni.
Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle
oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni
tuo omituisesti kalvava vaiva.
--Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on
ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen
vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.
Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten
seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä
usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en
viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua
uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä
minusta luullaan.
Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden,
voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen.
Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se
kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.
Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen
tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu
nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka
hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää
minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun
ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden
ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun
täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa
elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.
Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani
en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä
levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon
olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta
ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa
mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa
uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta,
tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta,
joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti
painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni
takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.
Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut
tarpeeksi.
9.
Kaksinaisuuden huipulla.
En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen
tulevaisuudenhaaveeseeni.
Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta
rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen
värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun
muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen
taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut
niin mahdottomia haaveksia.
Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua
epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin
hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen
tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen
uuden tulevaisuuden kanssa,--kaikessa hiljaisuudessa.
Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa,--jonka luonteesen kohta
tulen,--täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden
välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman
tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa
silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut
pohjattomuuteen tai--kuten sanoin--tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta
uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni
koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai
päättäessä.
Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että
niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.
Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa
juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden
innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme
ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin
halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että
muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen
vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja
yhteiskunnalliseen merkitykseen.--Me emme tulisi niin tekemään, vaikka
koko maailma niin tekisi!
Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin
tilaisuus,--tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua
varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä
tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen,
olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä
minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.
»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät
aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan
nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa
mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme
vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä
selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan
minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri
tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen
halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna
tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla
voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi
olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella.
Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus
muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä
itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon.--Mutta
yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli
tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen
haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva,--niin, jos
ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa;
kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa
korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli
pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin
oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin
huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää--itsemurha.»
Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta
olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja
muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin
luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut
tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä
pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.
Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan
ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja
antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin
järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi,
onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi
tulevaisuuteni.
Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä
tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan
rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.
Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä
tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin,
niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä
tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen
erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt
on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat
ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen
rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin
tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu!--Ja niin paisutan
minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin
sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen
sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa
merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni
onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta,
enkä epäile mitään.
Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne
kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä
muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee
itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan
vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla
hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti
itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita
tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan
oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi
kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan.--Sitten
minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen
edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut
antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista
minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua
muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä
mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen
alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni
aikonut.
Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään
viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko
huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle.--Vaimoni
kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata
halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni,
mutta minä tunsin näin:--kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta
eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran
todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä
olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä
oikeassa tulevaisuuden kodissa.----
--Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.
Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!
Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että
minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten
voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.
Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän
kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat
lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei
niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi
tulevaisuuden ajatuksiksi.
Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin
perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan
haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se
vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen
venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka
järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat
vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri
rasiaansa.--Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli
minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä.
Näin kesällä.--Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:
Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti
sisustetut huoneet. Minun huoneessani (--vaimoni huone oli vähitellen
häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon,--
käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena,--arvokkaat verhot
korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja
kipsikuvat. Kirjoituspöytäni--painava, viheriäverkainen--tulisi
seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi
matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka
lehdellä luinen paperiveitsi.
Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi
hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat
ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi
asiassa.
Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan,
joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani,
puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin
keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.
Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä
aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle
tarpeettomaksi.