minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä.
Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen
minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään
muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla
ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen
jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla
minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus--miksi sitä sanoisinkaan
siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä
rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä
ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja
vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon
erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön
juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten
kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma
olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua
töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin,
punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat,--silloin
kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman
voita.
Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen
viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten
ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli,
jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua
teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen
yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita
sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin
tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa
vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin
kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän
kärsimyksistänsä.--En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta
näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän
puolellaan. Sillä he tahtoivat--ja se oli minusta tärkeintä--
perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla
pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin
senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi
tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja
asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan
jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun
uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt).
Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa
sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia
jäsenilleen,--ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet
kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut.
Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa
väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli
vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta.--Ainoastaan anarkistit olivat
perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan
epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.
Mutta--heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis
myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää
yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli
tämä aate ajettava.--Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja
asetusten avulla?--Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se,
että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi
merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.
Kysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt
tietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui
kaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa
vaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut
käyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei
mitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta,
jonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa.
Nyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin vaan
sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti
puhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta,
itsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan
perinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja
että minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt
toisesta pahasta toiseen,--siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt
sisälliset taisteluni, suhteeni jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua
perinpohjin.
Se tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä
enemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että
samalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut
jatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi
pakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen,
kokemuksineen ja rukouksineen,--vapautua siitä arvostelusta, joka
välttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. Ja sen
sijaan käänsin arvostelun kärjen ulkopuolelleni. Sillä kokonaan
arvostelematta ei ihminen voi olla; se on hänessä välttämätön tarve. Ja
niin minä nyt käytin kaikkea minulle mahdollista teräväpäisyyttä
tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni olevan yhteiskunnan.
Mutta yhtä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä
arvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli
vaijennut,--yhtä välttämätöntä oli löytää ulkopuolellani alaa, jossa
olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä--sen
sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt.
Ja tähänkin tarjoutui tilaisuus.
[Leo Tolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa
omantunnon ääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi
esimerkiksi. Sillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni
arvostelemasta ja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi
siitä, että minulla on jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee
tupakanpoltto minulle varsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua
haihduttamaan mielestäni omituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka
vaivasi henkisesti aivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata
ruumiillisesti. Vaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin
alituisesti ryhdyin erityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta
sittenkuin jälleen voitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut
mahdollista luopua tupakoimisen tavasta.]
5.
Rakkaus kansaan.
Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys
läpi meidän maan.
Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja
tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota
tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla,
oli melkein hävetty käyttää,--joka oli ollut vaan talonpoikien kieli
maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava
sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan
kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman
hallituksen kieleksi.
Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina
sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka
vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä
tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä
syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin
rakastetuissa runosäkeissä:
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Ruijansuu,
Siin' on suomalainen mahti,
Jok'ei oo kenenkään muun!
Sillä maalla sie oot vahti,
Älä ääntäs halveksu!
Nouse siis sä suomenkieli
Korkealle kaikumaan!
Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko
maan huomio seurasi.
Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin
heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi
liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli
lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien
veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta;
isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo
kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren
laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.
Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät
koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.
Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin
sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän.
He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden
aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä
heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta,
ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.
Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla
semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve
juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka
päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo,--johon kaikki
ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.
En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut.
Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se
juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla
tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat
isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut,
jos oli kaikilla muilla.
Vihdoin pääsinkin sen perille,--vaikka ensin hyvin epäilin olinko
löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden
joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä
esille äidinkielen tutun soinnun kanssa,--värähti mielessä, kun muistui
hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon
pientareella.
Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka
oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin
yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita
kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja
juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin
kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt
minäkin osasia innostua,--rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan
saman hengen voimasta kuin hekin,--niin, että minulla oli ehkä
enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin
mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen
värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko
tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki
lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet.
Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin
kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko.
Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä
elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei
voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa
vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan
isänmaalle.
Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen,
minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa
heijastelevan, kimeltelevän elämän,--elämän ilman Jumalaa.
Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan
tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä.
Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse
synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin
aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä.--Eläen hengen
maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi
olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa
ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on
rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa
sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa
kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle
jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni
kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta
maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.
Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava:
6.
Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön
silmissä.
Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka
luonteeltani.
Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi
muille,--pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta,
jota voisivat arvostella,--pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja
epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä
pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa
minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen
on ollut minun elämäni punainen lanka.
Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi
ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.
Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja
hehkua--ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan
toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin
edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja
julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti,
omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen
näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja
toisella ehdot suuruuteen.
Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa
tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.
* * * * *
Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli
yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät
puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja
rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä
noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja
muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman
äidin kielemme olla poljetussa asemassa.
Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei
ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa
ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa
ruotsalainen puhe.--Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me
ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme
tehneet.
Hän katsahti meihin kummastuneena:
--»Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?»
Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan
toki oikeudentunto ... ja niin edespäin.
Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli
tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena
nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa
tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi
tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on,
meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa.
Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!
Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen
sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai
jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki
nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.
Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme
maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa
ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän
arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos
uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet,
hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!
Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua
uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa
meidän uskontomme.
Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!
Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa
juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama
innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien
kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka
valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.
Hän oli uusi ihminen.
Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä
puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut
koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla
mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen
personallisia suhteitansa.
Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan
kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle
oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut
merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen
tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me--hänen
opetuslapsensa--istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän
ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa
perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen
kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme
hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa
halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki
vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta
personallisesta rahakukkarosta.
* * * * *
Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä
toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan
tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut
ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin.
Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi
kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.
Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se
olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta,
kuin siitä, mitä itse ihailin.
Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava.
Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä,
joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.
Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa,
kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei
mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun
esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi
koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki
riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli
enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta
julkisuuteen.
Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut
huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain
kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä
voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat.
Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin
radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat
mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin
hyvä-huutoihin minulle.
Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni
lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien
pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta
innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli
heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin
huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He
olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä
katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me
olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien
ääreen.
Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään
ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden
pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme
kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut
ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja
vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat
askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni.--Sillä, kaiken
aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».
Tämä oli alku.
Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan
uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan
uutena, vaan--omituista kyllä--täydellisenä vastakohtana entiselle.
Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua
ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä
pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana,
julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen
entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen,--ei rakastanut
senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis
tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta----niin,
niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän
kuvaan.
En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan
sydänverieni ääreen:
Minulle syntyi vihollisia.
Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme,--jotka eivät
ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa
ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat
luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut
olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.
Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa
puolueessa,--semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa
vihamielisyyttä.
Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja
näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät
omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia
miellyttänyt.
Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä
kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka
käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne
olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut
ajatellakaan.
7.
Elämä siirtyy tulevaisuuteen.
Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan.
Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin
kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien
keskuudessa.
Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken
nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä
se edessään näkee.
Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä.
Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella
ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani.--Minäkin
tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin,--
koko kansalla täytyy olla kuva minusta!