HERÄÄMISENI
Kirj.
Arvid Järnefelt
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.
SISÄLLYS:
Johdatus
Suhteeni Jumalaan nuoruudessa
Suhteeni ihmisiin nuoruudessa
Molemmat suhteet muuttuvat
Uusi oppi
Rakkaus kansaan
Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden
ympäristön silmissä
Elämä siirtyy tulevaisuuteen
Humaltuminen muuttuu tarpeeksi
Kaksinaisuuden huipulla
Kotona
Päätökseni
»Kristuksen opin henki»
Uuden suhteen syntyminen
Rakkaus
Mistä syystä en ruvennut tuomariksi
Tasa-arvoisuus
Tulevaisuus
Usko
Johdatus.
Aivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme
vuotta sitten [ensimäinen painos tätä kirjaa ilmestyi v. 1894. A. J.]
täytti olemukseni suuri henkinen valo.
Tätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni.
Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään,
niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden
elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.
Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä,
minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.
Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien
unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai
yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten
voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät
riippumatta tahdostani.
Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen
näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita,
tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen
tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä.
Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä
muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun
täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä
kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen.--
Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto,
häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko
elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille
astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja
ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei
ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein
intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka
täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo
pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen,
vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa,
omaa täydellistä särkymistänsä,--ja heräämistäni siihen elämään, jota
nyt elän.
Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan
on jouduttanut heräämystä elämään.
* * * * *
Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin
rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti
oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden
silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne,
mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten
voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin
ominaisuuksia--esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä
pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta
ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni
sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni
semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.
Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua
tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä
lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen
perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt
iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi
tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni
kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki,
mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.
Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa
itsestäni seuraavaa:
»Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja
pilviä;--rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä;--rakastan
konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin
tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja
taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan
kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia
teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle
vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen
vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä
kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä
kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta
näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella
sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä
levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi
sykähtää.»
Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen
virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka
minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin
nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:
»Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan
valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat
minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa
juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen;
koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen
toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa
korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti
puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni,--vaikutukseen ja
merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.»
Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat
melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos
ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta
särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen
sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä.
Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.
Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin
tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin
pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo
omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni
sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva
itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään
kuvailisivat.
Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se
estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni,
vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua
pääsemään olentoni varsinaisille perille.
Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt
koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja
päättymisen.
Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.
1.
Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.
Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on
ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen
kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten
kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin
sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen
merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä,
tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen,
riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise
toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun
syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua
pakottamatta itseään.
Sisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin
ensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset
saattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja sentähden
se harras rukous taikka hätäinen avunpyyntö, joka silloin kohosi
lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä. Mutta
kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu yhtä
lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten
tietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten olisi
kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on ylpeästi
julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä myöhemmin
sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään
ajattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei
tule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja
se, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat
sama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat
toistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla
ajatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät
sanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita
he itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet.
Tosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin
hän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä
esiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut
jumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista
vanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä
tuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa
ajattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään; sillä se oli hänen
sydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia,
jota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin
tunnustelee.
Ei ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen,--vasta silloin,
kuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni.
Sillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä
nuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan.
Olimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme
rakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta,--emme koko
noita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta
pitämään, »jumalaa palvelemaan.» Se elämän hienous ja ylevyys, jota me
saatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi
virsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien
keskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä ja
kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä.--
Kristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se,
mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja
loukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui
jonkinlaiselta uhritoimitukselta--hiukan vaan muodostuneelta--niin että
uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi
leppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren
syntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät
leppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä
syntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. Niinikään oli
kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää jumalaa,
joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista, mikä on
tälle järjelle mahdottomuus, hullutus.--Erityisesti vastenmielinen oli
meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä maailma oli
jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle
valmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa
ihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala
oleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa ja
jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala, joka
heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä
taiteelliseen totuuteen,--joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin,
rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän
puolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli
meidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta
yhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista,
joka odotti nöyriä kirkonkävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei
ollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella
itselleen palkintoa.
Mutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten
tunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä
kotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin
luulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli
yhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka
kuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon
opetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa, mitä
näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin. Aivan
riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden ensimmäinen
tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka
tajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty.
Sen synnyn juuri on seuraava.
Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole
painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo
muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja
surujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen
turmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen
kaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni.
Minä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi,
että tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin
kaikessa muista jäljelle.
Koetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut
tästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli
taistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se
minusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön
heittäytyä.
Mutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen
minulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa,
niin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi.
Ja niin aloin rukoilla.
Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä
kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta
pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta
rukouksen avulla.
Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä
tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja
turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua
paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi
minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun
sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta
itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin
voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.
Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.
Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto
tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman
tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.
Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut
maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi
ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin
heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että
kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin,
että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan
siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän
kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa
asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.
Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.
Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi
pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun
olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän
ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?
Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle,
jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?
Minä lupasin ja minä vannoin.
Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä
kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien
joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia
toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään
ratkaiseva pelotin.
Ja tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään
toisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin
elävänä mielessäni.
Kysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa
laajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria
virheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin
epärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista
helmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni,
minun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin, että
jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki minulle
totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin olin
voittamatta velttouttani, sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi
luonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin
kahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni
omassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos,
kääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon
pääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä en
voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua
ahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin jatkaa
paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita paheita
vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon pääpaheen,
ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut, minulta
samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu työ. Se oli
aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo, minkä
lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin. Kaikki
kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui
yksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta.
Mutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni
kaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi
sydämmeni.
Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä
Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi, kuin
mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä
mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin mikä
minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan
läsnäoloa.
Koetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta
toiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin.
Mutta eihän jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän
oli rukouksissani.
Pitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi?
Vai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni,
kaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui
olevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä
mihin hän minua kutsui?
Tämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä
lauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä osaa
puhuakaan, voi kumminkin ajatella; ja aikaihminen voi tarvita hyvin
monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi
ajattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja
ilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin.
Tämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni.
Jokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa
haihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä
siihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi.
Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen
Jumalasta.
Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun
rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin
saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota
rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä
hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,--siihen
varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin,
ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?
Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien
ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä
siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa;
tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai
siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan
synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja
jota julkisesti palveltiin.
2.
Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.
Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti
loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.
Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan
harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset,
jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein
semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta
poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein
kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena
luonnekuvauksenani.
Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on,
ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen
ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni
minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.
Miksi olin alakuloinen?
Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin
ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin
ilmaista,--nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.
Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut
niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä
usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi
minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen
edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.
Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten
edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni.
Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen
perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt
mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten
voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa
kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua
kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti
liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä
samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen
muita ihmisiä ala-arvoisempi olento.
Se oli alakuloisuuteni syy.
Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.
Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään
tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin
kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis
pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana
kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja
jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet
samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa
sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa
tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän
katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin
syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi
rakkaudettomuutta minua kohtaan.
Miksi olin ujo?
Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä
toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee
niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä
niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että
ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että
lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se
tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi,--tai siitä
tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä
ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja
vakuutetuksi, että he häntä rakastavat.
Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa
valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta
itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään,
arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden
perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten
kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.
Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva
vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?
Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni
punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni
perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.
Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.
Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään
rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka
luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se
teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se
valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.
3.
Molemmat suhteet muuttuvat.
Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se
oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin
aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana
pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.
Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon
johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa,
väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt,
rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi
pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi
yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti
korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn
siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että
naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen
sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on
asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy
sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja
mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten
luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista
vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina
siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi.
Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua
sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina.
Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen
itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan
rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti
noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman
paheensa tähden.--Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja
itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja
alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen
uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan
minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin
yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena
niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan
ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja
molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli
syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet,
hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä
hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska
toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa
esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset
vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.
Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin
sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän
kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa
kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen
tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle
samaa neuvoneet.
Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä
itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain
oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä
olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin
päinvastoin kehotettiin.
»On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme
nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole
lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi
suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten
kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä
tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä
yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa
aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja
oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin
seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut
virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä
on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua
kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat
ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.»---
[Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan
ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee
mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja
araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on
itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat
ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat.--Minun täytyy
huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että
nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt
kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta
ja tarmottomuudesta.--En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita,
vaan näyttivät nekin minusta tosilta.]
Annettuansa Parent Duchâtelet'n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen
porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun
muassa:
»Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun
siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä
arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se
on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes
halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia
naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme
asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa
tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet
ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja
luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon
enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka
ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan
pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja
huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti,
totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään
heidän alentumisensa tähden.»
»Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus
ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat
kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten
keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin
ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön
merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen
sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä
yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.»
Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan
oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha
tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani
vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se
samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa
semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja
perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui
terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä
sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot
rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta
vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin
vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen
voimat turhaan työhön.
Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen
ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin
kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan
selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin
pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että
tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle
puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä
ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään
vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin
sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten
ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle.
Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää
hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä
olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen,
olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin
ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei!
Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse
ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että
tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan
rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä
vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen
mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan
äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa
minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle
hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä
houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat
ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten
ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan.
Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet
erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua,
eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella
elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka
heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut
hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta,
tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.»
Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni.
Jumalan,--kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja
sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut
kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui
unohduksiin.
Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.
Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin,--sen perusti tieto, etten
siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea
elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä.
Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman
paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet,
tahdoin nyt minäkin siitä vapautua,--aivan sillä samalla keinolla, jota
kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.
Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi,
tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta
voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä
taa.
Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin
vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta
kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni,
jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut
yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.
Mutta ei siinä kyllä.
Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella
ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.
Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden
pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän
ahtaan ja epämukavan oven.
4.
Uusi oppi.
Se kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä »Samhällslärans
Grunddrag eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning
af den verkliga orsaken tili och det enda botemedlet för samhällets tre
förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat.--Af en medicine
doktor.» (Yhteiskuntaopin pääpiirteet eli fyysillinen, siitinelollinen
ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan parannuskeinon
esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen: köyhyyteen,
porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta.--Kirjoittanut
lääkeopin tohtori.)
Mahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja että
se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni.
ylioppilasnuorisolle--noin 14 vuotta sitten--se oli hyvin tunnettu ja
sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo
mielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen »ajanhenkeen», joka
lienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne
tätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta
kirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä
minuun enin vaikutti.
Fyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä:
»Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla
ikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja
altistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut
ihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia
rangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja ilman
että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden ihmisten
tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään arvollisuuden
ja vapauden kanssa. Nöyryys ja alistuvaisuus ovat usein kyllä
toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään muutkaan
mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa sanottavat
hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on samaa kuin
aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan alituisesti
tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut ujoudesta,
itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä todellisesti
nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe
luonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä
usein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede
onneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken
ruumiinvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta
tai laupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat
itseluottamusta, miehekästä intoa ja todellista elämännautintoa,--
sanalla sanoen terveyttä.»
Ja puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä:
»----Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme
tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä
surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin
luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala
armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja
porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi
osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta.
Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin
siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka
paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on
pidetty kiinni näistä petollisista keinoista!
»Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten
pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty
välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle,
mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään.
Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä
valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan
fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka:
»Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi
niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja
tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia,
jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät
eivät voi onnistua»,--sanovat he--»sillä köyhyyden ja kaikkien muiden
yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva
pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan
päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua
ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa
luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin
ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä
hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy
luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis
myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja
että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja
hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme,
ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.»
Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä
kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli
oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja
olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he
myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa,--ettei mitään ole
tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus
luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja
onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai
muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.
Porttolaitos--niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut
valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni,--oli
yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei
saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa
semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos
siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle
aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei
muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät;
taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi
aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä
hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo
nostettava j.n.e.--kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!
Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta
itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa
kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman,
Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko
maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi,
sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista
näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä
totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.
Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän
jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli
näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman
järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta,--
siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En
voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan,
jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla
ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että
olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni,--että materia on ollut
olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan
muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt.
Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan
yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta
yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja
joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin
kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen
ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi
kaikki parsimiset.