(_Herra ja rouva Vörsky sekä rouva Hanhinen tulevat sisään_.)
ROUVA HANHINEN. Oliko tuo hänen miehensä.
ROUVA VÖRSKY. Ei; se oli joku toinen. Tule tänne katsomaan, Ville. Noin
se on leikattu poikki ja kangas viety. Kaksikymmentäviisi kyynärää.
Ajatelkaa mikä vahinko. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Olen niin, niin
pahoillani, että tekisi mieli itkeä.
HERRA VÖRSKY. Tarvitseeko sitä luottaa kaikenmoisiin ihmisiin. Enkö minä
ole jo monta kertaa sinulle sanonut.
ROUVA VÖRSKY. Kuinka olisin saattanut tällaista epäillä, kun Vappu häntä
niin takasi.
HERRA VÖRSKY. Oikeutta myöten saisi Vappu nyt itse maksaa kankaan.
ROUVA HANHINEN. Mitä hän sanoo tästä, Vappu?
ROUVA VÖRSKY. Mitä hän! Pitää vain tuon ihmisen puolta eikä usko hänestä
mitään pahaa. Vähällä, ettei väittänyt minua valehtelijaksi.
HERRA VÖRSKY. Hän on kai viekastellut ja vetänyt Vappua nenästä niinkuin
sinuakin, arvaamma. Mahtaa olla koko kapine.
ROUVA HANHINEN. Semmoista se kaupungin huono väestä ylipäänsä on. Kyllä
ne oppii tuntemaan, kun on niiden kanssa tekemisissä niin paljon kuin
minä esimerkiksi.
HERRA VÖRSKY. Tuoko se juuri on, joka tuossa seisoo?
ROUVA VÖRSKY. Hän se on.
ROUVA HANHINEN. Kasvoista jo kohta näkee, ettei se mikään hyvä ihminen
ole. Tuommoinen levoton katse on aina pahan omantunnon merkki.
HERRA VÖRSKY (_katsoo tuikeasti Johannaan ja lähestyy häntä pari
askelta_).
ROUVA VÖRSKY. (_erikseen rouva Hanhiselle_). Uh, kuinka tämä on
tukalaa. Minua oikein vaivaa.
ROUVA HANHINEN. Älä ole milläsikään. Niitä sietää panna kovalle,
tuollaisia. Muuten oltaisiin hukassa.
HERRA VÖRSKY. Noo, eukko! Mihinkä sinä olet hävittänyt meidän kankaamme?