ROUVA VÖRSKY. Pois, älkää tulko lähelleni. Minun täytyy lähteä täältä,
muutoin tukehdun. (_Aukaisee oven; porstuasta näkyy Yrjö, joka väistyy
rouvan tieltä ja menee sisään senjälkeen kuin rouva on mennyt ulos_.)
JOHANNA. Yrjö, Jumalan kiitos! Teiltä saan apua. (_Porstuaan rouvan
jäljessä_.) Rouva, rouva, odottakaa, tulkaa takaisin.
ROUVA VÖRSKY. Te vaivaatte itseänne turhaan. Matti, kiiruusti nyt Vapun
luokse ensin ja sitten kotiin.
JOHANNA (_palaa_). Vapullekin hän nyt kertoo kaikki hullunpäin. Ei,
tästä ihminen tulee kohta aivan mielipuoleksi.
YRJÖ. Mitä teille on tapahtunut, Johanna? Minun täytyi tulla kuulemaan
sitä teiltä itseltänne, sillä Leena-Kaisan puheet olivat niin
kummallisia, etten voinut niitä kaikkia uskoa. Mutta tosia taisivat olla
sittenkin, koska olette noin täynnä tuskaa.
JOHANNA. Kaikki on hukassa. En jaksa enää ajatella sinne enkä tänne.
YRJÖ. Rauhoittukaa. Ehkä pääsemme tästä selville, kun yhdessä
tuumailemme.
JOHANNA. He luulevat minua varkaaksi. Tähän saakka kaikki ovat minuun
luottaneet, nyt ei enää kukaan. Tämä minut murtaa, en minä kestä enää.
Lapsi raukkani.
YRJÖ. Mutta kuulkaahan toki, Johanna. Tuolla tavalla ei ihminen saa
antaa surulleen valtaa. Se vahingoittaa terveyttä.
JOHANNA. Nyt hän varmaan on jo Vappua torumassa. Semmoisen palkan hän
saa hyvyydestään. Mitä hän minusta ajatteleekaan.
YRJÖ. Ei mitään. Tuntee hän teitä niin paljon. Minä menen ja puhun
hänelle asian.--Ei toden totta, tämä ei käy laatuun. Teidän täytyy
koettaa tointua, Johanna. (_Laskee kätensä hänen hartioilleen_.) Teillä
ei oikeastaan ole mitään hätää, kun tarkemmin ajattelette. Minä annan
rahaa, te maksatte täyden hinnan kankaasta ja silloin heillä ei ole
mitään sanomista. Kuuletteko?
JOHANNA. Kuulen. Mutta voinko ottaa teiltä rahaa, kun en tiedä millä
saan sen maksetuksi. En minä voi, en, en. Viekööt minut ennemmin
linnaan.
YRJÖ. Ei teitä missään tapauksessa linnaan viedä, siitä saatte olla
huoletta. Ja mitä maksuun tulee, niin sillä teidän ei liioin tarvitse
mieltänne rasittaa. Minä en siitä köyhemmäksi tule, vaikken koko rahaa
takaisin saisikaan. (_Kumartuu Johanna ylitse_.) Kas, niin, Johanna,
olkaa nyt järkevä. Tässä kukkaroni. Siinä on viisikymmentä markkaa,
enempää ei kangas varmaankaan maksa. No, Johanna, mitä epäilette?
HOMSANTUU (_tulee äkkiä ovesta, jää silmänräpäykseksi seisomaan_). Ohoo!
Risto oli siis oikeassa, kun sanoi, ettei häntä täällä kaivattaisi. No,
niin; mitä sitten arvelisinkaan enää.
JOHANNA. Kuka siellä?
YRJÖ. Tuo hupsu tyttö se vain on. Älkää pelästykö. Mitä asiaa?
HOMSANTUU. Mitäpä hupsun asioista. Tahdonhan vain ilmoittaa, ettei
teillä enää Ristosta tule vastusta olemaan. Kyllä minä hänestä nyt
huolen pidän. Hyvästi.
JOHANNA. Aikooko hän tehdä Ristolle pahaa?
YRJÖ. Vielä vain. Mitä tuon puolihullun puheista. Ja totta Risto pitää
itsestään vaaria; ajatelkaa te omia asioitanne. Minä panen väkisin tämän
kukkaron käteenne, ellette sitä hyvällä ota. Noin. Ja nyt teidän täytyy
pennin päälle maksaa tuolle rouvalle kankaan hinta, ettei hän enää pääse
solvaisemaan teitä. Ettekä saa näyttää noin pelokkaalta ja aralta. Olkaa
vaan rohkea, ettehän ole mitään pahaa tehnyt. Tässä maailmassa täytyy
pitää puoliaan, muuten ei tule toimeen.
JOHANNA. Hyvä teidän on sanoa, kun olette mies. Toista on meidän
vaimojen. Mitä me voimme.
YRJÖ. Koettakaa, koettakaa kumminkin. Ihmisiä tekin olette, älkää
unohtako sitä.--Tuollahan se ajaa pihaan taas. Ehkä on parasta kun minä
menen pois. Hänen ei tarvitse tietää, että minulta olette rahat saanut.
Hyvästi nyt Johanna. Älkää salliko hänen hyppiä nenällenne, muistakaa
se. Olkaa kerran tekin miestä puolestanne. Lupaatteko?
JOHANNA. Minä koetan.
YRJÖ. No, hyvä. Minä lähden sitten.
JOHANNA (_ottaa häntä vielä kädestä_). Yrjö, Jumala siunatkoon teitä!