ROUVA VÖRSKY. Siihenkö luottaa? Varmaan, koska rouva Hanhinen kerran
lupasi.
JOHANNA. Ei, ei, mitäs minä siitä. Vaan jos uskaltaisin teille
ilmoittaa--
ROUVA VÖRSKY. Ilmoittaa? Mitä niin? Mikä teitä vaivaa, Johanna? Onko
jotain tapahtunut?
JOHANNA. On.
ROUVA VÖRSKY. Vahinkoa? Kankaalleko? Eihän nyt kumminkaan. (_Nousee ja
menee kankaan luokse_). Hyvänen aika, mitä tämä on? Oletteko leikannut
sen poikki?
JOHANNA. Poikki se on, rouva.
ROUVA VÖRSKY. Ja missä on kangas?
JOHANNA. Sehän on juuri pahinta, ettei sitä enää ole.
ROUVA VÖRSKY. Eikö ole? Kuinka?
JOHANNA. Se on viety. Enkä minä voi sille mitään, en niin mitään.
ROUVA VÖRSKY. Viety? Leikattu ja viety? Kaksikymmentä viisi kyynärää
kangasta. Ei, mutta tämähän on--. En tiedä enää, mitä ajattelenkaan.
JOHANNA. Olen ollut siitä niin suuressa tuskassa, rouva hyvä. Jos voisin
jollakin tavalla saada sen takaisin edes, mutta siihenkään ei ole mitään
toivoa.
ROUVA VÖRSKY. Semmoinen vahinko! Mitä nyt miehenikin sanoo. Voi, että
rupesin koko puuhaan.--Tämän jälkeen ette luultavasti saakaan mitään
työtä naisyhdistykseltä.
JOHANNA. Enkä keltään ihmiseltä, se on selvä. Kova onni minua vainoaa
kaikessa.
ROUVA VÖRSKY. Milloinka se vietiin sitten? Ettehän äsken vielä mitään
puhunut.
JOHANNA. Se tapahtui juuri sillä aikaa, kun oli luonanne, rouva.
ROUVA VÖRSKY. Ja kuinka pääsi varas sisään? Eikö ovi ollut lukossa?
JOHANNA (_on vaiti_).
ROUVA VÖRSKY. Eikö ovi ollut lukossa, minä kysyin.
JOHANNA. Ei.
ROUVA VÖRSKY. Aukiko sen jätitte? Minkätähden? Kuinka saatoitte olla
niin huolimaton?
JOHANNA (_on vaiti_).
ROUVA VÖRSKY. Varsinhan te sillä tavoin olette pyytänyt vahinkoa. Onko
ihme, jos varastetaan, kun ovi on auki eikä ketään huoneessa.
JOHANNA. Erehdytte, rouva--Ei se niin ollut.
ROUVA VÖRSKY. Vaan kuinka? Puhukaa sitten.
JOHANNA. Jos vain voisin sanoa totuuden. Mutta se on niin kauhean
vaikeata.
ROUVA VÖRSKY. En ymmärrä, kuinka voitte jättää lapsennekin yksin.
Tuommoisen pienen raukan. Sillä välin hän olisi voinut itkeä itsensä
kuoliaaksi. Ette mahda ollenkaan rakastaa lastanne.
JOHANNA. Voi, hyvä rouva. Kuka häntä rakastaisi, ellen minä.
ROUVA VÖRSKY. Mutta jätätte hänet kuitenkin yksin tuntikaudeksi.
Kaunista rakkautta!
JOHANNA. Ei hän ollut yksin.
ROUVA VÖRSKY. Eikö ollut yksin? Te puhutte ristiin. Ah--nyt selvenee
minulle kaikki. Te petätte minua, valehtelette minulle koko ajan. Itse
olette hävittänyt kankaan. Pelkonne ja vavistuksenne sen ilmaisee. Minä
poloinen, minkälaisten ihmisten pariin olenkaan joutunut.
JOHANNA. Älkää, rouva kulta, noin pahastuko. Antakaa, minä selvitän
teille kaikki alusta alkaen.
ROUVA VÖRSKY. Minä en tahdo kuulla mitään, enkä usko teitä enää
ollenkaan, koska olette noin kauhean kavala. Menen kohta ja kerron
asian miehelleni. Jätän kaikki hänen huostaansa. Niin, se onkin parasta,
sillä hieno ja sivistynyt nainen ei tule toimeen raakojen ja
epärehellisten ihmisten kanssa. Miehiä te kumminkin enemmän pelkäätte.
(_Pukee päällysvaatteet ylleen_.)
JOHANNA. Voi, rouva, viipykää hetki, että saan kertoa totuuden
mukaisesti teille tapauksen.
ROUVA VÖRSKY. Minä en teitä usko, johan sen sanoin. Kuinka voitte
semmoista odottaakaan enää sen jälkeen, kun olette näin palkinnut kaiken
hyvyyteni. Ja mitähän luulette tällä voittaneenne? Itsellenne teitte
paljon suuremman vahingon kuin minulle.