LEENA-KAISA. Mitä hän tuota kangaspakkaa noin selkänsä takana
piilotteli? Pelkäsikö minun silmieni siitä osaa vievän. (_Istuu
jakkaralle ja tuudittelee jalallaan kätkyttä; ottaa taskustaan
sukankutimen_.) Ei siitä Johannastakaan ole. Kun kehtaa jättää miehensä
lasta hoitamaan, sillä välin kun itse kylää hyppää. Jotakin asiaa, sanoi
Risto. Kyllä kai! Usko sitä. Tikusta pian asian laittaa, kun mieli
kaupungille tekee. Hohhoo sentään näitä ihmisiä. (_Laulaa hiljaisella
äänellä_.) Ah suruton! koskas synnistä lakkaat, Kuink' kauan synniss'
murheetonna makaat? Ah herää, aika on jo tull', Viel' tahtoo Jumal'
laupias olla sull'.
JOHANNA (_tulee_). Kas, Leena-Kaisa. Hyvää päivää!
LEENA-KAISA (_kääntyy_). Jumal' antakoon.
JOHANNA. Terve! Mitä kuuluu?
LEENA-KAISA. Ei entistä enempää. Mitä itsellesi?
JOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas
vähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain
kankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein
siunattu ihminen, se Vappu.
LEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä?
JOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun
aamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se
tekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja
sillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa
lapselta aina olleeksi niin uuttera.
LEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon
rupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä.
JOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin
usko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran
oppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon.
Siitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida.
LEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne
eivät sinua taivaaseen kumminkaan vie.
JOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän
saantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin
kiintyä.--Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan
katsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan
pysty, sen takaan.
LEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat
muusta puhuakaan.
JOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille
nauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä
päivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni.
Kuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa.
LEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta
kuolemattomasta sielustasi?
JOHANNA. Eipä siihen, Jumala paratkoon, tahdo paljon aikaa olla. Sitten
kun pojan sain, en ole päässyt edes kirkossa käymään.
LEENA-KAISA. Se on kovin surkeata. Ajatteles, jos tällä hetkellä
kuolisit, mihin silloin joutuisit?
JOHANNA. En suinkaan tiedä.
LEENA-KAISA. Pahaan paikkaan, ilman armoa.
JOHANNA. Varjelkoon hyvä Jumala meitä äkillisestä kuolemasta.
LEENA-KAISA. Vähitellen tulet niin paatuneeksi, ettei sinua enää
halutakaan tehdä parannusta eikä Jumalan sanaa kuulla.
JOHANNA. Kyllä minä sitä kotona sentään aina väliin luen, Leena-Kaisa.
Ja muistan myös kiittää Jumalaa siitä, että minulla näinkin hyvät päivät
on. Moni muu raukka saa paljon enemmän puutetta ja kurjuutta kärsiä kuin
minä.
LEENA-KAISA. Vai niin sinä olet tyytyväinen. Ei mahda sitten ollakaan
perää siinä, kun sanotaan Riston ruvenneen kovasti juomaan.
JOHANNA. Kaikkia ne ihmisetkin tietävät. No niin, eihän sitä auta
valheeksi juuri sanoa. Mutta juovathan ne muutkin. Ja Risto on kuitenkin
siitä hyvä, ettei hän viinapäissäänkään ole minulle ilkeä. Pahankuriset
miehet alinomaa pieksävät vaimoaan, mutta Risto ei vielä kertaakaan ole
minua lyönyt.
LEENA-KAISA. Olet sinä yhtäkaikki tullut paljon nöyremmäksi kuin mitä
ennen olit. Muistan vielä, kuinka sydämikkö sinä saatoit hääpäivänäsikin
olla.
JOHANNA. Maailman ranta neuvoo meitä itsekutakin, Leena-Kaisa.
LEENA-KAISA. Niinhän se on.--Mitä kangasta se Risto muuten kantoi äsken
kaupungille?
JOHANNA. Kangasta? En ollenkaan tiedä. Mutta ajattelin juuri kysyä,
vieläkö hän oli kotona, kun tänne tulitte?
LEENA-KAISA. Olivat siinä poislähdössä Topon kanssa. Töyttäsimme
vastakkain tuossa ovessa.
JOHANNA. Ja Ristolla oli kangas kainalossa?
LEENA-KAISA. Niin oli. Kaunista kangasta näytti olevankin. Valkopohjaa,
sinisillä ja punaisilla juovilla.
JOHANNA. Merkillistä. En voi käsittää, mitä kangasta se olisi
ollut.--Valkopohjaa, sanoitte, sinisillä ja punaisilla juovilla. (_Menee
kankaan luokse, huudahtaa ja putoo kangaspuihin istumaan_.)
LEENA-KAISA. Noh, mikä nyt on? Johanna, mikä sinulle tuli?
JOHANNA (_koettaa puhua, mutta ei voi_).
LEENA-KAISA. Onko jotain tapahtunut?