HELKA (_katsoo ladon ovelta_). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule
pois nukkumaan jo.
HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?
HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä
sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa
lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.
HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä
samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?
HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?
HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.
HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten,
Kerttu?
HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.
HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi
sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa
öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen
sydänsurujaan lieventänyt.
HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?
HELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa.
HOMSANTUU. Kiitoksia, mummo!
HELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin
minä hänet surmaan.
HOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin _sinä_ et häntä
surmaa, vaan minä.
Esirippu.