_Metsäinen seutu. Oikealla heinälato. Kuu loistaa._
HOMSANTUU (_tulee oikealta_). Pois täältä, kauas kauas pois.--Aina
sinne, missä ei kuu kumota eikä aurinko paista. Taikka järven pohjaan
tuonne, niin syvälle mutaan, ettei aallotkaan sieltä kadonnutta
löytäisi. Mitä minä maailmassa teen? Ei minulla ole täällä sijaa; ei
yksikään ihminen minua kaipaa eikä itke. Miksi, Jumala, loit näin kurjan
olennon, josta ei kenellekään ole iloa, ja jota ei kukaan, kukaan, ei
kukaan rakasta. (_Heittäytyy puun juurelle vasempaan ja puhkeaa haikeaan
itkuun_.
--_Vasemmalta tulee mustalaisjoukko, Helka edellä, Hagert, Ilona ja
heidän kaksi lastansa jäljessä_.)
HELKA. Hei, tulkaa tänne! Täällä on lato, jossa saamme oivallisen
yösijan. Heinissä makaamme tuolla paremmin kuin höyhentyynyillä.
ILONA. Muori, näetkö tuolla on joku pitkällään puun alla.
HELKA. Totta maar', siellä on ihminen. Hei, kuka se?
HOMSANTUU. Maan mato, tuonen toukka, kalojen ruoka.
HELKA. Kies'avita, jopa sinä olet meitä melkein kurjempi. Mistä olet,
poloinen?
HOMSANTUU. Mistäkö olen? Niin, sanoisin, jos tietäisin. Onko
turvattomalla tupaa, onko onnettomalla katosta? Sorsalla on sijansa,
Allilla tyynet asunnot, mutta kovaosaisella on vaan korpi kotona, salo
saunana ja aidan soppi suojana.
ILONA (_Hagertille_). Kuuletko, Hagert, hänen puhettaan? Ei hänellä ole
kotoa enempää kuin meilläkään.
HAGERT. Ole hiljaa. Luuletko hänen sittenkään tahtovan tulla meidän
seuraamme.
HELKA. Kovin näytät vielä nuorelta ja kuitenkin olet jo noin onneton.
Eikö sinulla ole ketään maailmassa, joka sinusta pitäisi huolta?
Vanhempia, sukulaisia, taikka tuttuja edes? HOMSANTUU. Ei ketään.
Äitini on tiellä tietymättömällä, isäni lepää nurmen alla kirkkomaassa.
Tuttuja ei ole muita kun taivaan tuiskut ja tuulet, ystäviä ei armaampia
kuin ahon ainaiset ahavat. Mutta mitäpä siitä. Ne eivät kumminkaan
suotta soimaa, eivätkä niin kovalasti petä kuin ihmiset.
HELKA. Totta, lapseni, totta!
HOMSANTUU. Tästä lähtien en enää menekään ihmisten ilmoille, sillä
heidän pariinsa en kumminkaan sovi. Yksin on hyvä olla. Ei ole kenenkään
tiellä, ei kenenkään pilkattavana, eikä turmele silmiä keltään.
ILONA. Voi, Hagert, minun käy niin sääli tuota onnetonta.
HAGERT. Anna nyt, kun äiti häntä puhuttelee.
HELKA. Mikä sinun on nimesi, tyttö raiska?
HOMSANTUU. Kerttu.
HELKA. Kerttu?--Kuuletko, Hagert, hänen nimensä on Kerttu. Entä
sukunimesi, sukunimesi, lapsi?
HOMSANTUU. Väänänen.
HELKA. Tuusniemeltä?
HOMSANTUU. Sieltä oli isäni.
HELKA. Ja äitisi, lapsi, kuka oli äitisi?
HOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen
jättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä
sittemmin ole mitään kuultu.
HELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että
näen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka
elävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta
totisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule
mummosi syliin.
HAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi.
ILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla
on sukulaisia ja ystäviä.
HOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä
äitini, missä on hän?
HELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet
jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu,
maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan
taatto hänen ylitsensä käydä. HOMSANTUU. Äiti raukkani!
HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja
siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli
hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat
mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien
seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi
kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot
ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä
hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen
sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan
majaan.
HOMSANTUU (_hiljaa itkien_.) Onnellinen hän!
HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita
mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille
kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen
johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka,
lapseni?
HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.
ILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu?
HELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin
onhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun
samoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme,
taikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme.
Maantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä
kaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää
en vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan.
HOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja
nuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä
pidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä
sylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan?
LAPSET. Saa, saa.
HOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja
hippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin,--kaakkuria,
köttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee
niin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka,
kun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi.
Kas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni?
TYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin.
HOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan
olet isäsi kaima.
POIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel.
HOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen?
HERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta
Ilona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät.
HOMSANTUU. Niin--perunapaistikkaita--(_Irtautuu lapsista ja nousee
levottomana_.) Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha
ja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa
silmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä
päivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen
tulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä,
kurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin
paranna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa.
HELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi?
HOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä,
raivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain
ollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen
niin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto.
HELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu?
HOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain
sentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin.
HELKA. Oliko hän sinut pettänyt?
HOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo.
HELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää.
HOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä
soimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara
valita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin.
HELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies
halpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat
sen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta
eikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette.
Ulkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun
pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta
annas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin
lampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on
totinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan
sanon: minua nuo ihmiset inhottavat.
HAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin
paikkoja.
HELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa
vaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja
meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina.
Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja
yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa.
Kyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä
miestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen?
HOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä.
HELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo.
Pikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin
valkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste,
olisikin halua.
HOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö
sittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän
tulee sokeaksi.
HELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka
sinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi
kuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei
ole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan.
HOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et?
HELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En
sittenkään, en!
ILONA (_kietoo kätensä Homsantuun kaulaan_). Kerttu, älä tällä hetkellä
puhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä
lauhtuu.
HELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi.
Ja heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka
jäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta
älä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. (_Menee
toisten jäljessä latoon_.)
HOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe.
Parempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten
kovasydämisten sukulaisten parissa. (_Aikoo lähteä_.)
RISTO (_oikealta_). No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä
arvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän
heinäladosta.
HOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi?
RISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon
ollenkaan. Varsinkaan tällä toisella.
HOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua?
RISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään.
HOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit
sen rintaani.
RISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat.
HOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle,
Risto.
RISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä
toivossa tänne tulinkin jäljessäsi.
HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin
sinulle näkösi jälleen.
RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin
muulla tavalla.
HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos
tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan
tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla.
Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut
itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle
avuksi ja hyödyksi.
RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan
niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.
HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja
tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä
minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin
päivänä antoivat minulle torilla.
RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin
ajattelin.
HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä
minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran
iloiseksi. Eikös niin, Risto?
RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.
HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa.--Tuntuu
niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme,
etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota
onnetonta tekoani.
RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto.
Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun
kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?
HOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä
sitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni.
RISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu?
HOMSANTUU. Anna kuulla.
RISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta
markkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta.
HOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä?
RISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin
herrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen
minä tule sinua neuvomaan ja viemään.
HOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet?
RISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan
umpisokeaksi tulisi.
HOMSANTUU. Entä Johanna?
RISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole
hätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä.