KATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi.
LAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi.
LIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä.
LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu
kuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan,
vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta
Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo
mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet
Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti
talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin.
JOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan.
Homsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona parempi.
RISTO. Älä laske liikoja, Toppo. Minä en kuuna päivänä eukkoani pelkää,
jos juoda tahdon. Ohoh, jopa jotakin.
TOPPO. No, no, saadaan nähdä. Minkähän sille taidat, kun eukkosi sanoo:
rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin kuten itse tahdot.
RISTO. Minkäkö taidan? Heh, sepä kysymys. Kumpi omaisuutta hallitsee,
mies vai vaimo? Tunnetkos sen verran Suomen lakia, veli veikkoseni?
TOPPO. Kyllä minä tiedän, että laki antaa miehelle vallan, mutta näkyypä
ne eukot osaavan pitää puoliaan kuitenkin.
RISTO. Pahanilkisillä lienee jonkinlaisia konsteja ja koukkuja, mutta
Johannapa ei ole semmoinen.
(_Toppo hyräilee pilkallisesti ja panee tupakkaa piippuun_.)
RISTO. Niin, niin, naura sinä vain. Ettenkö minä Johannaa tuntisi. Ja
kohta saattekin nähdä, olenko minä mies vai kannanko suotta tämmöisiä
jaloissani. (_Johannan luokse_.) Koskas niitä juomia tuodaan sisään?
JOHANNA. Katri hyvä, mene kiirehtimään.
RISTO. Ja pankoot joutuun nyt. Mitä ihmettä ne siellä viivyttelevätkin
näin kauan. Aikoja sitten olisi miehille pitänyt väkeviä tarjota.
(_Katri menee oikeaan_.)
JOHANNA. Mitä arvelet Risto? Eikö tämä elämämme alku ole juuri kuin
keväisen päivän nousu?
RISTO. Siltäkö se sinusta tuntuu? Herran poika, kuinka kaunis sinä
oletkin tänä iltana. Oikein sinua ilokseen katselee. Ja tuo pukukin on
komea kuin rikkaan morsiamen ainakin. Kelpaa sinua näyttää omanaan, sen
sanon.
JOHANNA. Kunhan sinä vain olet tyytyväinen, muusta en välitä. Ja olethan
sinä, Risto?
RISTO. No, se on tietty. Vielä häntä kysyy. Niin minä olen kuin kolmen
markan hevonen. Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla minun
sijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun sais noin
rikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok'ainoa itsekseen.
JOHANNA. Vähät heistä.
RISTO. Entäs seppä sitten! Usko pois, hän on haljeta harmiinsa, vaikka
koettaa sitä peittää. No, tuollahan viimeinkin tuodaan juomat.
(_Katri asettaa tarjottimen pöydälle. Risto kaataa laseihin_.)
KATRI. Mitäs ne tyttäret nyt noin toimessaan ovat? Tänä iltana täytyy
kaikkien olla iloisia. Ei näitä tänlaisia pitoja vietetä joka päivä.
LIISA. Tuleehan täällä tiedämmä tanssiakin, vai kuinka, Johanna?
JOHANNA. Tanssia saatte niin paljon kuin haluttaa. Risto on käskenyt
Hakalan Jannen tuomaan viulun mukanaan.
LIISA. Sepä vasta hauskaa. Minun jo varpaitani kutiaa hyppimisen
innosta. Näytänkö teille, kuinka vanhaa piikaa tanssitaan? Antakaahan
vähän tilaa.
(_Laulaa puoliääneen ja tanssii_.)
Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat pannaan;
Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa,
Ett'ei noita, ett'ei noita pojat naida saa.
LAURA. Oletkos siinä hurjastelematta. Kaikki katsovat tänne päin.
LIISA (_lopettaa tanssin_.) Katsokoot. Minä siitä viis!
JOHANNA. Sano Liisa: koska sitten saa tanssia ellei häissä.
LIISA. Näettekö, Janne ottaa jo viulunsa esiin. Kohta ilo alkaa. Ja
morsianta viedään ensimmäisenä lattialle. Mahdat sinä olla onnellinen
tänä iltana, Johanna?
JOHANNA. Onnelleni en tällä haavaa tiedä mittaa enkä määrää. Tänlaista
päivää en vielä ikänäni ole elänyt.
LIISA. Miekkonen. Koskahan tulee minun vuoroni?
JOHANNA. Sitten, Liisa kulta, kun se oikea ilmestyy, se jolle Jumala on
sinut määrännyt.
LIISA. Niin, kuka sen tietää. Ehkä minun osalleni ei ole luotukaan
ketään.
JOHANNA. On varmaan. Sinulle niinkuin mullekin.
RISTO. Terveydeksenne, hyvät vieraat. Tulkaapas maistamaan. Tänä iltana,
miehet, saatte juoda niin paljon kuin haluttaa. Minä takaan, ettei
meiltä tavarat kesken lopu. Noin. Antakaa mennä pohjaan saakka vaan
yksin tein. Kas, niin. Kaadetaanpas kohta toista. Minun häissäni ei pidä
kenenkään moittiman ryyppyjen välejä liian pitkiksi.
KATRI. Kun eivät vain joisi itseään pahasti humalaan tänä iltana.
JOHANNA. Eihän nyt toki. Kyllä Risto pitää varalla.
KATRI. Jos hän sen muistaa.
JOHANNA. Tietysti. Ei sitä tarvitse epäilläkään.
LIISA. Ja mitä sitten, vaikka nyt hiukan joisivatkin. Silloinhan miehet
aina ovat hauskimmillaan, kun ovat pikkuisen humalassa.
VAPPU. Ettet vähän ajattele, Liisa. Saisit vaan juopon miehen, niin
etköhän tuohon hauskuuteen pian kyllästyisi.
LAURA. Mutta tosi se on, ettei nykyiset miehet oikein roveissaan ole
muuta kuin pullon ääressä.
JOHANNA. Ei sitä kumminkaan sovi kaikista sanoa. On niitä vielä
siivojakin joukossa. Eikös ole, Vappu?
RISTO. Nyt ne ovat täytetyt uudelleen. Ottakaa, miehet. Juokaa, ja
juokaa vahvasti, juokaa siksi kuin maailma pyörii ympäri silmissänne, ja
korvissanne humisee ja pauhaa pahemmin kuin Tampereen puuvillatehtaassa.
Tiedätte silloin juoneenne Riston häitä.
TOPPO. Oikein puhuttu. Huonot pidot ne ovat, joista miehet selvinä kotia palaavat.
RISTO. Ja sitten aloitamme polskan. Eikö tuo viulusi ole jo viritetty,
Janne? Annapas sieltä tulla oikeata tanssin säveltä. Noin, noin, hei
vaan! Kyllä se Janne osaa. Pankaapa joutuun miehet. Ottakoon omansa
itsekukin ja minä otan kainaloisen kanani. (_Hyräillen Johannan
luokse_.) Kitkat, katkat, pitkät matkat. Sinä ja minä ja Sirkan Liisa,
Puntun Paavo ja Juortanen Jussi, Kapakka Lassi ja Myllärin Matti--
JOHANNA. Kuulehan, Risto. Pari sanaa ensin.
RISTO. Vaikka kolme. Vai niin. Oikeinko sitä mennään loitomma, ettei
muut kuule. No, mitä maailman päivinä sinulla nyt onkaan?
JOHANNA. Eihän täällä vain ruvettanekaan pitämään pahaa elämää tänä
iltana? Minua jo alkaa pelottaa.
RISTO. Pahaa elämää. Kissa vieköön. Sitäkö varten sinä noin totiseksi
kävit. Älä turhia. Mitä pahaa elämää täällä pidettäisiin.
JOHANNA. Jos miehet ryyppivät liiaksi ja humaltuvat.
RISTO. Entä sitten. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olletikin tällaisissa
pidoissa. Eihän tuo niin kumma olisi.
JOHANNA. Se turmelisi meiltä koko hääilon. Risto kulta, olethan sinä
ainakin varuillasi.
RISTO. Niin minäkö? (_Hyräilee_.). Enkös minä häissäni sais' olla vähän
päissäni?--Ei se ole mies, eikä mikään, tiedätkös, joka ei koskaan
uskalla edes väkeviä nauttia.
JOHANNA. Hiljaa, hiljaa, älä puhu niin kovasti. Sinä lasket leikkiä,
Risto, et sinä tarkoita sitä, mitä sanot. Minä häpeäisin silmäni maalle,
jos sinä joisit itsesi humalaan.
RISTO. Kas vain! Näyttää siltä, kuin--Kuules, Johanna, älä sinä unohda,
mitä pappi meille äsken lausui.
JOHANNA. Mitä niin?
RISTO. Että mies on vaimon pää.
TOPPO. Mies on vaimon pää, niinkuin kissa on hiiren pää.
KUSTAA. Ja myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa.
RISTO. Oikein, Kustaa, oikein, ha, ha, ha. Myöhä on hiiren haukotella,
kun on puoliksi kissan suussa. No, Johanna, jokos aloitamme?
JOHANNA (_laskee molemmat kätensä Riston käsiin_) Aloittakaamme!
(_Kaikki astuvat paikoilleen ja tanssivat polskaa. Tanssi käy yhä
vilkkaammaksi, ilo nousee korkeimmilleen. Silloin aukeaa ovi ja Heikki
raastaa sisään Homsantuuta, joka kaikin voimin panee vastaan. Tanssi
taukoaa; itsekukin jää paikoilleen_.)
HOMSANTUU. Minä en tahdo tulla, kuuletkos, minä en tahdo! Laske minut
irti! sinä pakanan pallinaama, taikka minä puren sormesi poikki.
RISTO. Kerttu! (_Vetäytyy syrjään_.) Mitä ihmettä tästä nyt tuleekaan.
HEIKKI. Siivolla, siivolla! Herran poika, niin hän riehuu kuin Penttinen
pappilan kaivossa. Kas, kas, kuinka terävät kynnet sillä on. Kiusan
kappale!
HOMSANTUU. Annatko mun olla.
HEIKKI. Älä siinä suotta hihise, tulla sinun kumminkin pitää. Ei auta
tässä velikullatkaan. Kustaa, ota sinä toisesta kädestä.
JOHANNA. Ei, ei, älkää häntä väkisin tuoko.
KUSTAA. Sittenpähän kumma lienee, ellei kaksi miestä tuommoista
tytöntypykkää voittaisi. (_Viskaavat hänet yhdessä tempauksessa keskelle
lattiaa_.) Kas noin! Semmoisia puhvia minä annan, sanoi Vallas, kun
päänsä lankkuun puski.
TOPPO. Mikä hiiden poropirkko tuo on?
(_Kaikki nauravat ja suhisevat; tytöt vetäytyvät kuiskutellen vasempaan.
Homsantuu seisoo jäykkänä, kädet nyrkissä kupeilla, katsellen tuimasti
ympärilleen_.)
JOHANNA. Tervetuloa, Kerttu!
HOMSANTUU. Tuli nyt nurkkihin nuhina, sekä soppihin sohina.
KUSTAA. Etkö kuule, Homsantuu, morsian puhuttelee sinua.
HOMSANTUU. Nimeni on Kerttu.
JOHANNA. Tervetuloa häihimme, Kerttu!
HOMSANTUU. Pilkkapuikoksenneko minut tänne haetitte? (_Kädet
lanteilla_.) Hyvä! Tässä olen nyt. Tehkää parastanne. Koettakaa saatteko
minusta enemmän kuin minkä kirves kivestä saa.
TOPPO. Ken on tuo satapaikkainen tytönhuitukka, jonka ikenet on
irvallaan ja silmät kiljan kaljallaan.
KUSTAA. Etkö sinä Homsantuuta ole ennen nähnyt? Hänet tuntee muuten koko
maailma.
HOMSANTUU. Sama juuri, jota kilvan olette kiehuttaneet
kielikattilassanne ja hautoneet hammastenne välissä. Paljonko siitä
työstänne lienette hyötyneet. Sanokaapa pilanpäiten. Syntiä saitte
sydämen täyden, mutta sitähän teillä oli yllin kyllin jo entuudeltakin.
TOPPO. Voi, saksan pukki, sitä sappea. Tohtiiko tuota ollenkaan lähelle
mennä, vai suihkuaako sen suusta tuli, lenteleekö kipinöitä kielen alta.
JOHANNA. Pois, Toppo! Kerttua ei saa kukaan pilkkanaan pitää, hän on
kutsuttu vieras, niinkuin kaikki muutkin. Ehkä tahtoisit tulla tuonne
toisten tyttöjen luokse, Kerttu?
HOMSANTUU. En.
JOHANNA. Minä takaan, että he kohtelevat sinua hyvin, jos vain sinä
puolestasi olet heille ystävällinen.
HOMSANTUU. Ennen minä kuusia kumarran, kuin kumarran kunnottomia; ennen
leppiä lepytän, kuin lepytän lempoloita.
LAURA. Tuo hävytön!
KATRI. Kuinka hän uskaltaakin!
KUSTAA. Emmeköhän sieppaa tyttöä uudelleen käsikynkästä ja vie häntä
samaa tietä jälleen pois.
HEIKKI. Ja samaa hamppua, jolla hänet toimmekin.
JOHANNA. Hiljaa! Ei saa noin katkeroittaa hänen mieltään. Kuulettehan,
se on kylläkin katkera jo ennestäänkin. Kerttu, lasi viiniä, jos saan
tarjota.
HOMSANTUU. En huoli.
TOPPO. Verkkasen tuli! Ei hän olekaan ruma, kun tarkemmin katson. Kaula
on kuin kanervan varsi, huulet kuin hunajametsä ja poskipäät kuin kaksi
puolikypsää puolukkaa. Vähällä pitää etten jo rupea häntä rakastamaan.
HOMSANTUU. Tule vain lähelle, niin revin sinulta silmät päästä.
TOPPO. No, no, ethän nyt kumminkaan. Saapa kattikin kuningasta katsoa,
ellei muualta, niin uunin päältä. HOMSANTUU. Pakenetko, koira!
TOPPO (_kavahtaa takaisin_). Älä, luojan luoma.
HOMSANTUU (_jälleen kylmänä ja tyynenä_). Liekö minut luoja luonut,
vaiko synti synnyttänyt.
JOHANNA. Älä välitä heistä, Kerttu. He eivät saa sinulle tehdä mitään
pahaa, niin kauan kuin olet minun turvissani.
HOMSANTUU. Sinun turvissasi? Olenko minä mikään vaivainen, että minä
turvaa tarvitsen? Mene loitommalle minusta. Sinua vihaan vielä enemmän
kuin noita toisia.
JOHANNA. Tyttö parka! Mikä sinun nuoren sydämesi on noin koventanut?
HOMSANTUU. Kysy sitä noilta kylän herjoilta. Ja kysy sitä ennen kaikkea
omalta kurjalta sulhaseltasi, joka piilee tuolla toisten takana, eikä
uskalla tulla näkyviini.
JOHANNA. Ristoa et saa soimata. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa.
HOMSANTUU. Mahdan sen tietää.
JOHANNA. Astu esiin, Risto. Älä anna hänen loukata kunniaasi ilkeillä
syytöksillään.
(_Risto tulee verkalleen esiin._)
JOHANNA. Näet, Homsantuu, eikö hän uskalla.
HOMSANTUU (_katselee hetken äänetönnä Ristoa, puhkeaa sitten raivosta
tukahdetulla äänellä puhumaan_). Petit vaivainen valasi, söit kuin koira
kunniasi.
RISTO. Valehtelee, hi, hi, hi. Voi, peijakas, kuinka hän osaakin omiansa
panna.
JOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto.
HOMSANTUU (_menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna_). Valehtelenko
minä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran se sana, jos
voit.
JOHANNA. Voithan sinä, Risto!
RISTO (_naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu puoliääneen
miehille_). Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä sittapörrö
seipääseen.
JOHANNA (_tukahduttaen heräävää tuskaa_). Tee, niinkuin hän käskee,
Risto. Minä tiedän, että sinä voit. (_Hetken äänettömyys._)
JOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet.
HOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja.
JOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen. Olisinko
mies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa ollenkaan.
HOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen?
Mainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok'ainoa, minä
en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto
on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi
auringon alla.
JOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä häntä
jo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin myrkkyänsä.
HOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on kieltäjäni, maan
alla masentajani.
RISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki
vanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa,
se on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle
viiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan.
HOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa?
RISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi
ruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja
etenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman
että hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet?
HOMSANTUU (_melkein mieletönnä_). Seis! (_Tukahdetulla äänellä_.)
Minulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä
teeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi
syöksit minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi
saaman. (_Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen_.) Tuon
kihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen
sydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja
kostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan
saakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi
kuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle
muistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut.
JOHANNA. Auttakaa--minä pyörryn.
YRJÖ. (_vie häntä tuolille istumaan_). Vettä, tuokaa vettä.
VAPPU (_antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan_).
HOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu tuo
kirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole aika
tullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet
perustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä
sillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan:
kostoa, kostoa, kostoa! (_Syöksee ulos_.)
(_Äänettömyyttä ja hämmästystä_.)
VAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna?
YRJÖ. Varsin huonosti, pelkään.
JOHANNA. Ehkä se menee ohitse.--Olkaa tässä luonani te molemmat.
TOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista
turkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen
edessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa.
KUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään usein niin
nolostunut kuin äsken.
LAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin.
KATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin
entisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla.
RISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista
muulla kuin viinalla. (_Täyttää lasit_.) Mitä sinä sieltä haet, Toppo?
TOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti
maahan.
RISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan tuommoinen
vaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän, hupakko, sitä
povellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne, miehet!
(_Kolme kovaa lyöntiä kuuluu seinään. Kaikki säpsähtävät, varsinkin
naiset_.)
NAISET. Herra siunaa, mikä se oli?
LEENA-KAISA. Kalma löi.
ANNA-MAIJA. Vai lienee maailman loppu käsissä.
TOPPO (_katsoo ikkunasta_). Eikö lieto! Homsantuu se vain seinää
jymäytti, koska hän nyt tuolla nyrkkiä pui ja hyppää kuin villitty.
RISTO. Ulos miehet! Ottakaa kiinni se riivattu ja viekää
poliisikamariin.
JOHANNA. Ei, antakaa hänen olla rauhassa.
RISTO. Mitä vielä. Putkaan tyttö vain ja pian.
TOPPO. Myöhäistä! Hän juoksee pois, ette häntä enää kiinni saa. Tuolla
hän jo lentää niin kaukana, ettei koko tytöstä näy muuta kuin hame, joka
tuulessa liehuu.
RISTO. No, menköön sitten. Mutta peijakas hänet perii, jos hän vielä
kerran mailleni tulee.
LIISA. Semmoinen heittiö. Kun tärväsi koko ilomme. Saa nähdä, tuleeko
tästä enää tämän parempaa.
LAURA. Tuskin, koska morsiankin näyttää noin surkealta.
LOTTA. Nämäpä vasta häät. Totta tosiaankin. Kannatti näitä tämmöisiä
varten ostaa kukka rintaansa.
KATRI. Ja minun kun piti vielä sijainen toimittaa, kun ei rouva muuten
olisi laskenut.
VAPPU. Onko sinun jo helpompi olla, Johanna?
YRJÖ. Ehkä tahdotte vielä vähän vettä?
JOHANNA. En minä tarvitse enää mitään. Kun vain jaksaisin sen verran,
että pääsisin täältä pois.
RISTO. Johanna taisi säikähtyä vallan hukkaan. Älä huoli olla
milläsikään koko asiasta. Ei siitä semmoisesta kannata pahaa mieltä
pitää. Kuuletkos! Ei, mutta katsokaas, kuinka hän on lapsellinen. Itkee
nyt tuota.
VAPPU. Onko se ihme? Menköön kukin itseensä. Ei mahtaisi olla niinkään
hauskaa juuri hääiltana kuulla tuonlaisia sulhasestaan.
RISTO. Minkälaista?
VAPPU. Petoksia.
RISTO. Petoksia! Kaikkea mun pitää kuulla. Vai petoksia. Olette te
oikein hassuja. Petostako sekin on, jos tyttöjä hiukan narraa. Semmoista
aina tapahtuu.
TOPPO. Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan. Eipä niillä
mitä virkaa liene muuta.
RISTO. Niinpä kyllä. Ja mitä pahaa siinä on, jos nuori mies kauniita
tyttöjä rakastelee. Ei hän silti voi kaikkien kanssa naimisiin mennä,
eipä vain.
VAPPU. Mutta olittehan kihlannut tuon tytön, sen kuin ymmärsin.
Minkätähden sitten jätitte hänen noin vain?
RISTO. Minkätähden, minkätähden! Sepä kysymys. Tietysti sentähden kun
sain paremman. Tottahan Johanna toista on kuin Kerttu, jolla
tyttöparalla ei ole kunnon hamettakaan, saatikka sitten rahoja pankissa
niinkuin tällä. Ennemminhän minä toki sinut otin, Johanna, etkä suinkaan
sinä minulle siitä vihaa kanna, vai kuinka, he he, he.
JOHANNA (_nousee_). Pois minun täytyy päästä,--pois vaikka mikä olisi.
Auttakaa minua, tytöt, irti näistä koristuksista.
RISTO. Mitä nyt? Mihin sinä aiot? Kesken kaikkea. Sano, hyvä ihminen.
JOHANNA. En tiedä, kun vain pääsen pois. Tottapahan sitten selviää. Sen
kumminkin tunnen, että me kaksi emme sovi yhteen.
RISTO. Herra tule ja puserra, onko hän menettänyt järkensä?
KATRI. Mitä sinä ajattelet, Johanna. Vallanhan sinä laitat itsesi
ihmisten naurettavaksi.
LAURA. Vastikään vihiltä päässyt ja nyt jo tahtoisi erota miehestään. Ei
semmoista ole ikipäivinä kuultu.
LOTTA. Ja mokomastakin syystä sitten. Hullun naikkosen tähden. Niin
juuri; eihän Homsantuuta kukaan ihminen pidä viisaana.
JOHANNA. Kuinka kovaan nuo neulat panittekaan. En saa niitä millään
lähtemään.
(_Repii kruunut ja harsot päästään.--Leena-Kaisa ja Anna-Maija tulevat
esiin ja asettuvat molemmin puolin Johannaa_.)
LEENA-KAISA. Katsokaa kuinka paha henki ihmistä riivaa, kun hänet vain
kerran saa pauloihinsa.
JOHANNA. Paha henki? Minua?
RISTO. Niin kyllä. Pahan hengen yllytyksiä tuo on, ei muuta. Ei totisesti olekaan.
VAPPU. Lieneehän, mitä lieneekin, mutta Johannan sijassa tekisin juuri
samoin.
LAURA. Toinen hyvä. Yllyttää vielä tuota hassua.
KATRI. Mitäs Vapusta. Ei hän olekaan niinkuin muut. Ajattelee aina
toisin kaikissa asioissa.
LEENA-KAISA. Vappu on maailman lapsi. Älä kuuntele häntä.
VAPPU. Mutta ajatelkaa, hyvät ihmiset, pikkuisen. Kuinka saattaisi elää
yhdessä semmoisen miehen kanssa, johon ei voi luottaa. Mahdotonta
suorastaan. Ennemmin toden totta menisin kaivoon.
JOHANNA. Niin se on. Ennemmin kaivoon taikka sikoja paimentamaan. Älkää
minua estelkö, vaan antakaa minun mennä.
ANNA-MAIJA. Onneton, näinkö pian sinä pyhän vihkivalasi unohdat?