_Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, vasemmalla
ikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: »Morsian ulos!» Esirippu
nousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri ja Laura
näyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo etunäyttämöllä
oikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki, Janne, Lotta,
Liisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita. Ikkunan takaa kaikuu
eläköönhuutoja._
RISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla
kohdalla.
VAPPU. Morsiamenako?
RISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois
Johannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin.
VAPPU. Enpä hänestä ole millänikään.
RISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla sulhasia
kuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa?
VAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä.
RISTO. Te olette liian varovainen.
VAPPU. Parempi katsoa kuin katua.
(_Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti
päätänsä_.)
JOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun
toisella puolen.
KATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti
huiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin
niskoin.
JOHANNA. Eikö se ole Homsantuu?
KATRI. Toden totta. Hän se on.
LAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen.
LOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty
kaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi
tuohon pyrähtänyt.
JOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä, joku
käskemään häntä sisään.
KATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä, kun hän
luultavasti on.
JOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna.
KATRI. No, eipä silti.
(_Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen lähtee
ulos. Teetä tarjotaan_.)
LAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas nähdä,
hän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin.
JOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä vain
hyvästi kohdellaan.
RISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat
morsiamestani.
YRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä.
RISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin
laitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta
minä tulin ja sieppasin yks' kaks' tytön sinulta.
YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki
sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi
sait.
RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa
markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja
vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan
jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä.
KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää.
Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa
markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin
naimaan.
TOPPO. Helkkaria kanss'. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka
miehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja
minä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse
tahdon.
KUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen, joka
housut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä. RISTO. Niin, ja
mikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka
akankin ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet.
KUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin, minäkin.
Paha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä kun
tavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait tuon
Johannan taipumaan, olisipa hyvä tietää.
RISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle?
TOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon sinulle
maksutta.
RISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla.
TOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on
helposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei
paljon mitään.
JOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee vielä
ihminen, jahka aikaa kuluu.
LAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei saa
työhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli apunani
vaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia avannolla.
Mitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi mikään
voinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä saakka niin
jäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja pyörii
pitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi.
Kyllä kai!
LIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta maasta
taivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja tehneen
työtä kuin hevonen.
JOHANNA. Kas sitä vain.
LIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa,
varsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla
ilkeyksiään tekemättä.
KATRI. Jospa hän antoi heille syytä.
LIISA. Vielä mitä. Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut
oikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin.
Täällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen.
KATRI. Häntä varmaan on joku narrannut.