Isä oli lähtenyt aamujunalla kaupunkiin. Äiti oli juuri pitänyt
suursiivousta, pesettänyt salin maalaamattoman lattian ja pingoittanut
sen yli viheriäkuvioiset liinamatot. Ovet olivat auki toisesta
verannasta toiselle puutarhaan, ja kesäinen tuulenhenki leyhytteli
ikkunoitten uutimia. Oli valoisaa, avaraa ja kotoista.
Äiti oli juuri ollut salin ikkunaa sulkemassa, kun verannalta
ilmestyi eteiseen neljä — viisi — seitsemän miestä — venäläisiin
upseerinpukuihin puettuna. He astuivat suoraa päätä saliin,
kursailematta tallaten saappaillaan hänen puhdasta lattiaansa
ja vaaleita mattojansa. He katselivat ilman muuta ympärillensä,
kurkistelivat keltaiseen nurkkakammioon, astuivat häikäilemättä
ruokahuoneeseen, kuin olisivat olleet kotonaan, loivat silmäyksen
tarjoiluhuoneeseen ja portaille, jotka sieltä veivät yläkertaan — ja
arvelivat, että tämä talo sopisi erinomaisesti heille. He tarvitsivat
kansliaa — ja koska eivät olleet löytäneet mitään muuta sopivaa, niin —!
Meidänkö kotimme venäläisten kansliaksi!
Tosin kuultiin sellaisesta ympäri maan. He ottivat kartanoita, taloja,
huviloita haltuunsa, antaen niiden omistajien harhailla muitten
nurkissa. Ja minkälaisessa kunnossa ne sitten saatiin joskus takaisin!
Hyvä, jos seinähirret, lattiapalkit ja katto enää olivat ennallaan.
Kaikki oli korjattava, puhdistettava, sisustettava uudestaan. Puut ja
pensaatkin talon ympärillä raiskattiin ja koko paikka hävitettiin.
Olit kuullut siitä puhuttavan, että paikkakunnalla majailevan
sotilasosaston upseerit hakivat itsellensä ja joukollensa
virkahuoneistoa, ja kun yläkertaan kuulit vieraita miesääniä alhaalta,
iski sinuun aavistus ja hyökkäsit portaita alas. Ilmestyit salin ovelle
juuri äidin astuessa ikkunansyvennyksestä esille, hiukan punoittavana
tosin, mutta kylmänä muuten kuin jääpala:
— Tahdon huomauttaa herroille, että tämä on kotimme, eikä se ole
saatavissa mistään hinnasta.
Herrat upseerit katsoivat häneen yli olkansa ja arvelivat, että heillä
kyllä olisi keinonsa.
Mutta äiti vakuutti heille, että myöskin meillä oli keinomme estää,
ja ne keinot tepsisivät. Herrojen oli siis turha meidän kotiamme
tarkastaa, me emme sitä luovuttaisi, eikä heillä ollut oikeutta ottaa
sitä väkisin.
Sinä riensit äidin avuksi, pannen koko koulussa saamasi
venäjänkielentaidon liikkeelle saadaksesi sinäkin heidät vakuutetuiksi
toiveittensa turhuudesta. Mutta he vain murisivat jotakin toisillensa,
uhkasivat tuoda asiapaperinsa seuraavana päivänä ja ottavansa talomme
käytettäväkseen jonkun viikon perästä. Itse saisimme asua parissa
kolmessa huoneessa yläkerroksessa.
Mutta äiti katsahti salavihkaa heidän jalkojensa jälkiä puhtailla
matoillansa ja toisti:
— Me emme päästä vieraita asustamaan näihin huoneisiimme! Vakuutan
teille, älkää vaivatko itseänne turhaan. Kotiamme ette saa.
Herrat vetäytyivät korskeina pois, luvaten vielä kerran palata, mutta
heidän varmuutensa oli horjunut. Ja vaikka äiti vielä miltei vapisi
mielenliikutuksesta, oli hän tullut siihen käsitykseen, että vaara
tällä kertaa oli torjuttu.
Kun isä palasi päiväjunalla, suuttui hän silmittömästi ja ryhtyi
varokeinoihin sen varalta, että he koettaisivat toteuttaa uhkauksensa.
Ketään ei kuitenkaan sitten kuulunut. Mutta seurauksena oli, ettemme
uskaltaneet matkustaa kotoa pois, sillä jos talo olisi jäänyt tyhjäksi,
olisivat venäläiset voineet tulla ottamaan sen haltuunsa.
Onnettomat sodan uhrit, niin upseerit kuin sotamiehet, joita oli
lähetetty tänne kaukaa Venäjän jokilaaksoista tai Donin aroilta,
kuljetettiin, pari kolme viikkoa leirissä levähdettyään, eteenpäin
meren poikki suoraan sodan jalkoihin. Sotamiehet saivat siitä tietää
ainoastaan päivää ennen kuin se tapahtui, ja silloin koko leiri joutui
surun ja epätoivon valtaan. Itkien ja rukouksia lukien he lähettivät
viimeiset kirjeensä kotiseuduilleen, sen jälkeen ei tiennyt milloin
niitä sai lähettää, tahi saiko koskaan.
Silloin he myös ottivat ainoan jäljelle jääneen omaisuutensa, itse
tekemänsä rasian, pienen maalatun kirstunsa, vaimonsa antaman
kirjaillun liinan tai vaivalla säästetyn sokerikilon, ja kulkivat
huvilalta toiselle tuota tavaraansa kauppaamassa. — Muistatko tuon
pienen ruskean kirstun, jonka kannelle oli maalattu kukkia ja jonka
sait minut ostamaan tuolta nuorelta Kasanista kotoisin olevalta
mieheltä? — Huomenna oli mentävä, eikä saanut ottaa mitään mukaansa.
Ja mitäpä kannattikaan sinne ottaa surman suuhun? Ainoa lohdutus oli
jokunen rahapenni, jolla sitten myöhemmin saattoi ostaa itsellensä edes
vähän tupakkaa ampumahaudoissa kuolemaa odotellessa.
He vetistelivät ja pyyhkivät silmiään ja kertoivat vieraalla kielellään
käsittämättömiä asioita. Silloin kävi kaikkien sääli heitä, onnettoman
maan onnettomia poikia.
Mutta vaikka ihmisyyden kannalta heitä surkuttelimme, katselimme koko
tätä maamme vierasta sotilasvaltaa ehdottomasti vihollismielisenä
joukkueena. Toivoimme siitä vapautusta ja tunsimme velvollisuudeksemme,
oikean hetken tullen, nousta sitä ja koko vanhaa sortoa vastaan. Ei
vaan vielä tiedetty milloin ja miten se tulisi mahdolliseksi. Pääasia
vain oli, että Suomi tulisi vapaaksi.
Oli julkinen salaisuus, että pojillemme Saksassa opetettiin sotataitoa
ja että sinne sukelsi nuori mies toisensa jälkeen, antautuen jos
minkälaisiin seikkailuihin päästäkseen rajan yli. Sieltä käsin
valmistettiin maamme nousua sortovaltaa vastaan. Ja useimmissa nuorissa
paloi into kuin tuli ja leimaus. Toiset hautoivat muita suunnitelmia,
joista keskusteltiin hartaasti suljetuissa piireissä.
Paljon näistä meilläkin puhuttiin, ja sukulaisia oli niiden joukossa,
jotka olivat lähteneet rajan yli. Ja Suomen vapauteen uskottiin, jos
kohta mahdollisuutena, jonka pikaista toteutumista ei uskallettu
toivoakaan. Mutta se oli sittenkin ainaisena keskustelun aineena, jos
vieraita saapui, ja kun poikatoverisi tulivat sinua, Yrjö, tapaamaan,
ette paljon muusta puhuneetkaan enää viime aikoina.
Silloin ei vielä kukaan aavistanut, että meidän piti vieläkin
häpeällisemmän alennustilan ahdistuksesta ja vielä huutavamman hädän
kidasta ponnahtaa omin voimin ja palavin innostuksin kuin ihmeen avulla
isänmaamme haaveiltua vapautta valloittamaan.
30.
Olit polkupyörämatkalla.
Nyt ylioppilaaksi tultuasi olit halunnut nähdä uudestaan ne seudut,
jotka olivat sinulle lapsuudesta tutut, mutta joita olit ainoastaan
lapsen silmillä katsellut. Tietoisesti tahdoit niiden olemukseen
upottautua, päästäksesi selville siitä, mitä kotimaasi sinulle
oikeastaan merkitsi.
Varsinkin viime keskustelusi jälkeen äitisi kanssa olit ollut utelias
saamaan selville minkälainen sinun oma suhteesi kotimaahasi todella oli.
Olit nyt tehnyt pitkän kiertomatkan, käynyt sukulaistaloissa ja
tuttavissa sekä Savossa että Karjalassa ja olit nähnyt kaikki
Itä-Suomen huomattavat nähtävyydet. Et ollut pitänyt kiirettä, vaan
antanut matkan sujua omia menojaan. Olit ajaa viilettänyt tuntikausia
asumattomia seutuja, seurannut polkua lehdon reunassa, painautunut
taas alemmille maille, kunnes olit puskenut mäkeä ylös kanervaiseen
hongikkoon. Ja missä illan tullen oli sattunut soma talo vastaan ja
lehmisavu noussut aidannurkkauksesta, sinne olit jäänyt yöksi, aitan
olkivuoteille nukahtaen tai ladon lemuavilla heinillä hitaasti silmäsi
ummistaen. Olit nauttinut tuoksusta, yön viileydestä ja jäsentesi
suloisesta raukeudesta.
Tämä oli kotimaasi. Kaikki oli sinulle täällä tuttua. Näköalat
harjanteilla ja purojen liritys maantien varrella levätessäsi.
Pikkukaupungitkin katuineen ja talonpoikaistalot kaivonvintteineen.
Mikään ei sinua hämmästyttänyt — eihän kotona mikään hämmästytä — mutta
tunsit ettet koskaan tätä maata vaihtaisi mihinkään muuhun.
Se oli komea maa. Se oli ainutlaatuinen maa, jolla oli suuret
mahdollisuutensa ja suuri arvonsa. Ja siitä tulisi vielä parempi,
kunhan tässä ennätettäisiin askaroida hiukan enemmän ja kunhan joskus
saataisiin asiat niin pitkälle, että itse isännöitäisiin omassa
talossamme.
Ajattelit tuota nykyistä nöyryytyksen aikaamme ajaessasi hitaasti
eteenpäin. Katselit vainioita ympärilläsi ja niittyjä kapean
järvijuovan toisella puolella. Täällä ei ollut merkkiäkään
ampumahaudoista. Maa oli siinä suhteessa aivan koskematonta. Täällä
saattoi unohtaa alennustilansakin, ja mitäpä hyödytti tällaisena
päivänä sitä muistaakaan? Et ollut ajatellut näillä retkilläsi sitä —
muuten miten nyt lie juolahtanut mieleen. Mutta et siinä viivähtänyt.
Se oli kuin repaleinen puku, joka kerran heitettäisiin menemään — se
oli kuorta, jonka alla sydän oli säilynyt terveenä ja voimakkaana. Ja
tämä terve sydän tulisi kerran vielä täysiin oikeuksiinsa.
Mutta ei tarvinnut sitäkään nyt muistaa. Sai antaa silmänsä
huolettomasti iloita näistä puhtaista maisemista ja ruumiinsa solu
solulta uudistua näillä sälöisillä taipaleilla.
Tällä hetkellä sinua kuitenkin hiukan harmitti, että tuo vieras
sotilasmajoitus oli estänyt isää ja äitiä saapumasta vanhaan kartanoon,
jonne olit matkalla. Oli jo kauan niin suunniteltu, että he olisivat
siellä sinua vastaanottamassa, ja olisi ollut hauska saada siihen
tutustua heidän opastamanaan, he kun tunsivat siellä jokaisen kannon.
Mutta ei kannattanut sitä nyt ajatella. Olit vasta iltapäivällä
irtautunut viimeisestä majapaikastasi, tohtorisedän perintötalosta
pikkukaupungin puistonnurkkauksessa. Nyt oli jo aurinko alenemassa. Maa
tuoksui ja taivaanrannalla purjehtivat suuret pilvet.
Ypö yksin olit matkaillut näitä pitkiä taipaleita ketään kaipaamatta.
Olit jo sivuuttanut tiilikirkon ja painauduit viidakon halki tuollaisen
surkastuneen metsäntapaisen läpi, josta suuremmat puut on kaadettu ja
loput jätetty omaan oloonsa.
Tuskin kosketit polkimia — annoit vain pyörän huristaa itsestänsä.
Viidakko harveni, tie leveni ja edessäsi oli laajat pellot. Ne
paistoivat keltaisina ja tähkäpäät hohtivat ilta-auringossa. Järvi oli
tältä kohdalta sangen leveä eikä se mikään sisämaanlampi ollutkaan,
vaan osa laajaa vesistöä, jota myöten laivat kulkivat sekä pohjoiseen
että etelään, välittäen liikettä Saimaan vesistöjen pikkukaupunkien
välillä. Kauas pujottautuivat sen lahdelmat siintävien etäisyyksien
tummuuteen.
Ja suoraan silmiesi edessä oli se vanha kartano puittensa suojassa.
Sen takana siinsivät toiset vedet, jotka hopea nauhana ulottuivat
taivaanrannalle asti. Ja metsäisessä taustassa nousivat vaarat
toistensa vieressä aaltoilevana utuviivana. Korkeimmalla mäellä paistoi
kylä, noita salomaan vankkoja taloja, jotka olivat muun maailman
kanssa yhteydessä vain vesiteitse, ja jonne kirkonkylästä oli päivän
soutumatka.
Sieltä oli ollut kotoisin se nuori talonpoikaistyttö, joka oli mennyt
naimisiin rovastin kanssa. Olit kuullut sukulaisten siitä puhuvan.
Ja tuolla oli heidän entinen pappilansa aivan järven rannalla. Se
oli harmaaksi maalattu, moni-ikkunainen talo, jonka puutarha ulottui
vedenrajaan asti ja jonka säleaita kallistui hiukan veteen. Se näytti
vieläkin hoitamattomalta ja ilottomalta, niinkuin ihmiset kertoivat sen
näyttäneen nuoren rouvan aikana. Hän kaihosi varmaan takaisin tuohon
taloon, joka punaisena hohti tuolla mäellä.
Yhä lähempänä näkyi matkasi määrä, suvun kotikartano, joka oli vienyt
sinut näin kauas kohti Karjalan pohjoisia vaaroja. Se pilkisti nyt
selvästi esille lehtipuittensa takaa ja sitä piiritti sen laajat
viljavainiot, osaksi jo kuhilaalla. Korkea koivukuja halkaisi pellot,
vieden metsän reunalta taloon.
Maantie aleni siltaa kohti, joka vei salmen yli. Salmi leveni
tuonnempana suvannoksi, jonka rannalla oli paja. Miten tuo silta ja
tuo paja olivat sinulle tutut! Sillan kaiteessa olivat penkit, nuorten
iltahaaveilua varten. Sen alta tuli esille vene, jota tyttö souti,
nähtävästi iltalypsyltä saapuen, koska oli maitoastioita veneessä.
Veden pinta välkkyi tyynenä ja tummana korkeitten leppien varjossa, ja
joku lintunen piipotti läheisessä puussa iltaviserrystään.
Sillä kohdalla hyppäsit pyörältäsi, etenit sitten taluttaen sitä pitkin
tietä, joka kulki metsän reunaa.
On sentään hauska, että on tuollainen vanha kotikartano, jonne voi
tulla, ajattelit ja lämpenit.
Tässä sillan kohdallahan suuret matkavaunut pysähtyivät ennen muinoin
kahdesti tai kolmesti vuodessa, kun vanha herra tuli Helsingistä
loma-aikaansa maalla viettämään. Talo oli hänen, vaikkei hän
hallituksen jäsenenä voinut siellä muulloin asua. Mutta se oli
perheen varsinainen koti, ja noista talon ikkunoista hänen lapsensa
ja lastenlapsensa tiesivät määräpäivänä odottaa hänen tuloansa. Ja
kun vaunut ilmestyivät viidakosta peltojen aukeamalle, silloin he
hyökkäsivät häntä vastaanottamaan, joutuakseen häntä tervehtimään
sillan korvassa. Valkohapsinen isoisä astui alas ja antoi lastenlasten
täyttää matka vaunujen joka sopukan. Siinä oli iloa ja kirkunaa. Kuski
läimäytti väsyneitä parihevosia selkään ja vei lapsukaisjoukon taloon.
Mutta täysi-ikäiset saivat jo tiellä kuulla ensimmäiset terveiset
helsinkiläisiltä sukulaisilta ja tärkeimmät päivän uutiset. Tätä
kunnioitetun perheen pään tulopäivää vietettiin koko talossa vuoden
suurimpana merkkitapauksena.
Siitä ajasta oli nyt jo sata vuotta kulunut.
Sitten oli tullut tavaksi sillan kohdalta lähestyä taloa kävellen,
jos tuli matkustavaisena pitemmän matkan päästä ja kuului perheeseen.
Monessa sukupolvessa olivat talon ylioppilaat tulleet ajaa karauttaen
kyytikärryissä tietä pitkin ja mäen törmällä hypänneet alas kärryistään
ja heiluttaneet lakkiaan tervehdykseksi. Kaikki olivat lämmenneet
nähdessään vanhan kartanon katonharjojen paistavan esille puitten
lomitse.
Siinä oli jotakin erikoista, arvelit sinä, Yrjö. Tuo taitekatto tuossa
ja päätyjen ullakkokamari-ikkunat — ja kaikki ne tarinat, joita vanha
isoäiti oli tiennyt kertoa noitten kamarien muistoista. Niissä oli
mahtanut tapahtua enemmän kuin muualla koko talossa. Nyt loisti aurinko
ikkunoihin, niin että ne punoittaen hohtivat. Eikös siinä seisonut
jokin navettakaivon luona nostamassa vettä? Ja tallirenki tuli tallista
taluttaen hevosta ja alkoi valjastaa sitä kärryjen eteen.
Ajattelit ensimmäistä käyntiäsi tässä talossa. Oikeastaan et siitä
mitään muistanut, sillä olit ollut silloin ainoastaan neljän vuoden
vanha. Mutta isä ja äiti olivat kertomuksillaan muistiasi verestäneet.
Silloin oli ollut paljon sukulaisia koolla. Oli luonnollista, että
tässä suvussa vallitsi yhteistunto. Kaikilla vanhoilla oli niin paljon
yhteisiä muistoja, jotka liittyivät taloon. Siellä he olivat nuorina
rakastuneet ja menneet kihloihin, ja kuinka monet häät siellä olikaan
vietetty! Sitten he olivat tulleet käymään lapsineen, ja näiden
hauskimmat lapsuuden muistot liittyivät vuorostaan vanhaan kartanoon.
Nyt tulivat jo lastenlapset ja yhä pysyi yhteenkuuluvaisuudentunne
kiinteänä. Vanhat olivat jo kuolleet aikoja sitten, mutta nuoremmissa
polvissa oli uskollisuus ja kodikas viihtyminen toistensa seurassa
säilynyt muuttumattomana.
Silloin olit sinäkin juurtunut tähän yhteiseen maaperään, ja siitä
asti olit tuntenut siihen kuuluvasi. Olit suuren suvun jäsen. Kaikki
nuo valkotukkaiset suvun vanhukset olivat ottaneet sinut vastaan oman
puunsa vesana, olivat laskeneet kätensä päälaellesi kulkiessasi heidän
ohitseen ja kiikuttaneet sinua polvellansa. Tädit olivat avanneet
sinulle kirjaillut käsilaukkunsa, ja serkut olivat nostaneet sinut
olkapäillensä ja hevosina hirnuneet sinulle laukaten ylös ja alas
rantatietä, joka vei saunaan ja uimahuoneelle.
Paljon et niistä päivistä muistanut, mutta ne olivat valopilkkuina
jääneet jonnekin tajuntasi komeroihin.
Jo kääntyi tie metsän reunalta koivukujannetta pitkin suoraan peltojen
poikki taloon.
Mielestäsi oli aivan itsestään selvää, että saavuit sukukartanoon nyt
ylioppilaaksi tultuasi. Niin tekivät kaikki muutkin. Kaikki lähtivät
siellä käymään heti kun jotakin merkillisempää oli heille tapahtunut.
Hakivatko he sieltä entisten polvien sanatonta siunausta? Kuka tiennee
mitä kukin haki. Kaikissa tapauksissa se oli tullut suvussa tavaksi.
Ei liikkunut ketään pihamaalla, kukaan ei tullut portaille vastaan.
Sinä tulit täysin odottamatta. Vai kurkistiko joku serkuista ikkunasta?
Sinä nostit polkupyöräsi kuistin seinää vasten, tartuit hiljaa oven
ripaan ja riensit sisään.
31.
Aamulla olit tarkastanut puutarhan kukkamaita. Varmaan ne olivat
isoäidin äidin aikuisia. Siellä oli sydämenmuotoinen kukkamaa, joka
kasvoi pelkkiä lemmikkejä, puolikuunmuotoinen, jonka keskus oli
kaunokkeja ja laidoissa kasvoi nemophilaa. Kaikki kukkapenkereet olivat
näkinkenkien reunustamia, ja ne järjestettiin vuosittain samalla
tavalla.
Vedit sieraimiisi ruohon ja juurien väkevää tuoksua ja aamun kosteaa
lämpöä. Katselit kelluvia veneitä laiturin kyljessä ja kuulostelit
kotipääskysten viserrystä niiden lentäessä korkeita kaaria tehden ja
kaunista ilmaa ennustaen.
Ja tunsit olevasi kotonasi ja voivasi täysin määrin nauttia
olemassaolostasi tässä hyvässä sukulaistalossa.
Eräänä iltapäivänä te yhdessä Aarnen kanssa istuitte ruohopenkillä
rantakäytävän syreenimajassa vilkkaasti jutellen. Aarne oli paria
vuotta sinua nuorempi ja vielä koulussa. Mutta te olitte yhtä kookkaat
varreltanne ja muistutitte käytöstapannekin puolesta jonkin verran
toisianne.
Tuli sitten hetken hiljaisuus. Piirsitte kumpainenkin kuivuneella oksan
tyngällä kuvioita hiekkaan. Järvi oli tyyni ja laiturilla seisoi rengin
poika ahvenia onkimassa.
Aarne nosti päätään ja hänen katseensa kiintyi puutarhan puihin, jotka
siinä rehevinä korkeutta tapailivat.
— Tuon suurimman saksankuusen on Heikku setä lapsena istuttanut, sanoi
hän. Ukko tuli usein ajaen kaupungista tänne — lauantaisaunaan tai
muuten — ja silloin piti kaiken olla niinkuin hänen nuoruudessaan,
tuoreet vastat saunassa, piiraat illalliseksi ja pieni tuutinki
perästäpäin verannalla nautinnon huipuksi. Ei ollut maailmassa mitään
sen parempaa, kuin saada tulla tänne ja antaa hoidella itseään,
niinkuin talon monet tädit ja tyttäret ennen olivat hoitaneet — tai
edes vähän sinnepäin. Nykyään saa vähempään tyytyä. Ja silloin hän oli
aivan kuin liitteistään päässyt, tuo muuten hiljainen mies, pakinoi ja
hyräili ja kertoi entisistä ajoista.
— Mitä sinä Herbed sedästä pidit? — kysyit silloin sinä, Yrjö.
— Kävihän hänkin täällä sangen usein — vastasi Aarne. — Vanha tätihän
oli täältä syntyisin, eikä matkan pituus näkynyt heitä peloittavan, ja
tulihan heistä väkisinkin pitäneeksi, mikäs siinä. Mutta kultahäittensä
jälkeen he eivät enää käyneet.
— Olin hänen hautajaisissaan — sanoit sinä. Ja muistelit, miten sinä
olit ollut niissä läsnä ainoana suuren poikaparven edustajana ja
miten tuo edustaminen oli arvoasi omissa silmissäsi kohottanut. Olit
kulkenut lähinnä arkkua, kantaen pientä sammalristiä, joka oli pantava
kukitetulle hautakummulle. Ja vasta sitten tuli vanha täti tyttärineen
ja sitten miltei koko kaupunki. Sillä kaikki olivat kiitollisuuden
velassa vanhalle lääkärille ja kaupungin isälle. Sinä olit silloin
ollut kahdentoista vuoden vanha, mutta sen päivän tulisit ikäsi
muistamaan.
Herbed setä oli ollut eräs niistä valkotukkaisista, jotka lempeästi
olivat hivelleet päätäsi. Niitä oli ollut monta, mutta he olivat kaikki
nyt kuolleet.
Teille tuli mieleen vielä muita muistoja, sedistä ja tädeistä, jotka
olivat jo manalle menneet, mutta jotka olivat jättäneet elämänsä
kokemukset perinnöksi laajan suvun nuorelle polvelle. Heidän
sukurakkautensa ja sukuyhteytensä olikin käynyt miltei sananparreksi.
Tuo piiri oli sinutkin niin kokonaan omistanut, että aina olit tuntenut
täyttä yhteenkuuluvaisuutta sen kanssa.
— Mahtaa olla hauska olla tämän talon poika ja perijä — sanoit sinä
Aarnelle.
— Onhan tuo — arveli toinen. — Minusta tuntuu etten oikein elä muualla
kuin täällä. Talvella koulukaupungissa on paljonkin toimittavinaan,
mutta aina on ikävä tänne, ja vasta täällä on oma itsensä jälleen.
* * * * *
Niin kului pari kolme päivää, ja olit jo täydelleen perehtynyt sekä
talon muistoihin että sen jokapäiväiseen vaatimattomaan elämään.
Paljon oli siellä jo saavutettu, mutta parannuksia suunniteltiin
monella alalla. Tapasi mukaan olit ollut tarkastamassa vesijohtoja
ja puimakonetta, olit tutkinut separaattorin työkelpoisuutta ja
lähimmän voimakeskustan koneistoa. Mutta ennen kaikkea olit uhrannut
aikaasi talon moottoriveneen kuntoonsaamiseen, ja kun se lopettaen
pitkä-aikaisen liikkumattomuutensa lähteä tyksytti rannasta, tunsit
oikeutettua tyydytystä. Niin hyvin olit viihtynyt, että muistit
pienellä kaipauksella vapaa-aikasi lähenevää loppua.
Vielä oli iltapäivä jäljellä, jonka vietit Aarnen kanssa kahden.
Heittäysitte rannan ruohikolle, katsellen suoraan puitten oksia ja
oksien lomitse vaaleaa taivaan kupua. Ja ajattelit täällä-oloasi ja
tätä taloa ja muita taloja ja kaikkia niitä laajoja maakuntia, joiden
halki olit matkaillut.
Tämä talo oli vanha. Mutta yleensä oli hyvin vähän vanhaa ja valmista
tässä maassa. Kymmenpenikulmittain oli se vielä vartomassa niitä, jotka
siitä kerran tekisivät sen uljaan asuinsijan tälle kansalle, joksi se
voisi kehittyä.
Odottivathan pellot vielä hedelmöittäjäänsä ja metsät säästäjäänsä
ja hoitajaansa. Entä kosket! — Sinä tulit miltei hehkuvaksi niitä
mahdollisuuksia ajatellessasi Saisipa olla rakentamassa ja pyöriä
vääntämässä! Ja kuulemassa niiden surinaa, tietäen että siitä tulee
jotakin suurta! Saisipa olla uusia rautateitä rakentamassa ja uusia
kulkuväyliä aukomassa ja näkemässä miten niiden varsille nousee uusia
taloja ja väkirikkaita kyliä.
Kyllä tämä oli maa, joka vie muista maista voiton, ajattelit itseksesi.
Jospa vain saisi olla mukana viemässä sitä eteenpäin!
Täällä oli tehtäviä. Mutta suurin kaikista tehtävistä oli vaikein.
Kukaan ei vielä arvannut, miten siitä selviydyttäisiin. Mutta ei
hätäpäivää! Selvitä täytyy!
Ja sinä aloit Aarnelle kertoa siitä, mistä oli ollut puhe
ylioppilasosakunnan kesäkokouksessa ja josta muutenkin olitte jo monta
kertaa puhuneet. Kokouksessa oli siihen vihjattu noin vain miehestä
mieheen, salaa, ohjelman ja tanssin lomassa. Jokikisen illan olitte
tanssineet jotenkin myöhään, ja olitte sitten saattaneet tytöt kotiin.
Sinun oli usein ollut niin kuuma, että paluumatkalla olit paljastanut
rintasi ja viillytellyt itseäsi kosteassa yöilmassa. Mutta sitten
olitte istuneet yhdessä aamupuoleen yötä yhteisen asuntonne portailla,
joukko ylioppilaita kuraattorinsa kera. Olitte tarinoineet niistä,
jotka olivat salaa matkustaneet etelään päin sitä tietä pelastaakseen
isänmaansa. Olitte kertoneet heistä hehkuvin poskin. Jotkut teistä
olivat epäröineet, pitäen kiinni vanhasta ohjelmastamme ja tahtoen
odottaa otollista hetkeä. Mutta useimmat heittivät kaikki arvelut
sikseen tuon yhden ja ainoan päämäärän vuoksi. Esitettiin huimaavia
tulevaisuuden suunnitelmia. Innostuttiin — kiihdyttiin. Nuori joukko
ihaili lähteneitä tovereitaan, ja moni toivoi sydämessään pääsevänsä
mukaan.