Varmaan hän sai toisen käsityksen vanhuudesta kuin olisi saanut ilman

tätä jokapäiväistä seurustelua. Sillä huomasihan hän, että mummo

eli rikasta ja täyteläistä elämää, että hänen luonaan asui maailma

pienoiskoossa rauhaisan ilta-auringon valossa. Mutta eikö lähenevä

yö luonut varjoaan vanhuksen tielle? — Se ei tuntunut paljoakaan

merkitsevän. Mummo näytti olevan huoleton sen suhteen, se näytti olevan

hänelle sen yön kaltainen, joka illoin nousi metsän takaa peittäen

seudun vaippaansa. Kaikki yöt olivat Korkeimman kädessä, myöskin

viimeinen. Siitä ei tarvinnut itse huolehtia. Hänelle kuului ilta, tämä

hiljainen lauantai-ilta, jolloin viikon työt oli loppuun suoritettu, ja

oli aikaa mietiskellä ja löytää itsensä kaiken kiireen ja askartelun

jälkeen. Ja jolloin oli suloista koota omaiset ympärilleen nauttiakseen

heidän kanssaan lämmöstä kotilieden ympärillä ja illan leppoisasta

rauhasta.

Niin eli mummo vanhuuden päiviään eikä voi ajatella parempaa tapaa. Ja

moni, joka hänen luonaan kävi, tuli ajatelleeksi, että se koti, jossa

sellainen vanhuus säteilee iltahohdettaan ympärillensä, on suuren

rikkauden siunaama.

Se oli hänelle rakas, tuo hänen huoneensa, tuo hänen hiljainen

sopukkansa, johon hän kuitenkin sai niin paljon mahtumaan

yksinäisinäkin hetkinä. Koko hänen nykyinen pieni maailmansa koivuineen

ja puutarhoineen, muistoineen ja jokapäiväisine pikku puuhineen.

Sinne tuli usein Kirsti aapiskirja kädessään tai lankakerä pyörien

puikkojen varassa, ja mummon silmien alla pujottautuivat silmukat

toisiinsa verkalleen ja kielen suussa kääntyessä. Se oli molemmille

yhtä paljon kärsivällisyyttä kysyvää, mutta oppia otettiin ja annettiin

kuten sitä on ammoisista ajoista otettu ja annettu, ja ystävyyttä

rakennettiin kuten sitä on ennenkin sukupolvien kesken rakennettu.

Ja isä naputti joskus ovelle ja kysyi mielistellen:

— Saako tulla, Sofi?

Vaikkei mummon nimi ensinkään ollut Sofi — isä oli hänet vain siksi

ristinyt, ja isä ja mummo pitivät mielellään keskenään kaikenlaista

pientä ilvettä.

Yrjö oli melkein ottanut tavaksi lukea läksynsä mummon mukavassa

keinutuolissa, minne aurinko niin iloisesti paistoi ja mistä näki

kauemmaksi kuin hänen omasta ikkunastaan. Ja mummo pysyi silloin niin

ääneti, ettei kuulunut muuta kuin hänen puikkojensa keveätä pakinaa.

Mummo ja Yrjö ymmärsivät toisiansa mainiosti. He olivat

hengenheimolaisia tuon aikojen läpi periytyneen sielujen heimouden

tietä, joka kulkee salattuna ja yhdistää toisiinsa usein ventovieraat,

vieläpä eri kansojen ja eri aikakausien yksilöt. Mummon ja Yrjön kesken

vallitsi selvä sukulais-yhteys.

— Mitä nyt ajattelet, mummo? — kysyi Yrjö nähdessään mummon käsien

vaipuvan helmaan ja hänen katseensa pysähtyvän yhteen pisteeseen.

— Mitä milloinkin — vastasi mummo — kuka niitä ajatuksia voi niin

tarkoin selvitellä!

— Niin, mutta sano nyt sentään!

— Minä tässä vain ajattelin Koivurinteen väkeä — kuulin heidän äänensä

äsken hallissa.

— Pidätkö heistä mummo?

— Paljon heistä pidän — kukapa ei heistä pitäisi — he ovat hyviä ja

herttaisia ihmisiä.

— Onko sinusta sitten niin tärkeätä olla hyvä ja herttainen?

— Tietysti. En pane mihinkään ominaisuuteen niin paljon arvoa kuin

hyvyyteen, oikein tuohon aitoon, välittömään sydämenhyvyyteen. On

viisauskin suuri lahja, mutta se jättää ihmisen kylmäksi, jos se

yksin jää vallalle. Hyvyys se on, joka tuo mielenrauhaa ja onnea

ihmisten keskuuteen. Se on sitä paitsi itsessäänkin viisautta, sillä

hyvä ihminen näkee kaikki oikein päin — hän ymmärtää kaiken oikeammin

kuin pahansuopa, joka näkee kaikki kierosti, olkoonpa kuinka lahjakas

tahansa.

— Sitähän sinä aina, mummo, siitä hyvyydestä — — —.

— Niin, katsos, jos hyvyys pääsisi vallalle, niin siinähän samalla

olisi se Jumalan valtakunta, jota odottelemme. Silloinhan olisimme

perillä. Ja kun en nyt enää voi mitään muu takaan toimittaa, niin

istun tässä toivomassa sitä tulevaksi ja rukoilemassa sen puolesta —

ja tiedäthän minun uskovan, että sekin voi auttaa hyvää pääsemään edes

hiukankin eteen päin maailmassa.

Kyllä. Sen Yrjö kyllä tiesi. Harvoin mummo siitä näin mainitsi, mutta

tiesihän tuon muutenkin. Se tuntui kaiken läpi.

Siinä mummo sitten illan viimeiset hetket itseksensä vietti kirjojen

kirjan ääressä tai menneitä muistellen. Paljon hänellä olikin

muistettavaa, koko pitkä elämän taival. Koko hänen entinen sukunsa

lepäsi jo nurmen alla, hän oli yksin enää jäljellä lapsuutensa

perheestä. Mutta he olivat hyvässä tallessa kaikki, ja hän siirtyi

päivä päivältä heitä lähemmäksi. Olihan heidän seurassaan jo hänen

lapsiaankin, ja ne ne vasta olivatkin liittäneet hänet läheisesti

tuohon toiseen maailmaan, joka oli hänelle niin tutunomainen, ettei

tuntunut olevan kuin askel tästä sinne.

Ja aurinko meni mailleen kellertävien peltojen helmaan ja loi punaisen

hohteensa mummon harmaalle seinälle.

21.

Muistatko, Yrjö rippikouluaikaasi? Olit silloin kuudentoista vuoden

vanha ja pitempi kuin isä. Ja sinulla näkyi selvästi haivenia

ylähuulessa.

Se syksy ei ollutkaan mikään tuollainen toivoton kausi, jolloin sataa

ropisee viikkokausia ja kärryjen pyörät tarttuvat liejuun. Päin vastoin

kauniista päivistä ei tullut loppuakaan. Koivujen lehvistö hohti kullan

keltaisena ikkunaan sinistä taivasta vastaan. Maa tuli routaan jo

ennenkuin lehdet karisivat puista ja lunta satoi jo marraskuussa.

Syystyöt puutarhassamme olivat kesken sinun mennessäsi ensimmäiselle

tunnillesi, ja kun palasit viimeiseltä, valmistimme jo joulua.

Kävit mielelläsi rippikouluasi. Sinulla olikin opettajanasi sellainen

pappi, joka nuoria ymmärsi ja oli aikansa virtauksia seurannut. Hän

oli lämmin ja vapaamielinen eikä vaatinut oppilailtaan sokeata uskoa

siihen, minkä suhteen heillä oli epäilyksiä. Oikeastaan hän oli vain

vanhempi ystävä, joka uskoi nuoremmille mitä hän itse oli etsinyt ja

löytänyt.

Näitten tuntien jälkeen astuit kotiin päin valaistuja katuja pitkin.

Kävelit hitaasti kirja kainalossa, ja äsken kuultu sana täytti niin

kokonaan mielesi, ettet tullut kiinnittäneeksi pienintäkään huomiota

ihmistuoksinaan Ylioppilastalon edustalla. Kirjakauppojen uutuudet

eivät houkutelleet sinua pysähtymään, ja musiikkikauppojen kuvat

sivuutit niihin katsahtamatta. Kuljit suoraa päätä Rautatientorin

poikki ja aseman odotussalin läpi vilkaisematta ympärillesi.

Ja toistit mielessäsi sen, mitä olitte äsken lukeneet.

Sehän oli jo sanottu se merkillinen totuus, joka saattoi maailman

pelastaa. — Miksei sen vaikutusta missään huomattu?

Juna nykäisi jo kulkemaan ja ratavallin lyhdyt alkoivat vilahdella

vaununikkunoiden ohitse.

Koulussa olitte enimmäkseen saaneet kiviä leivän asemesta, ajattelit

vielä siellä istuessasi. Miksi ihmisille tyrkytettiin niin paljon

sellaista, mikä oli pelkkää muotoa?

Koneellisesti astuit pois junasta. Kelloa et huolinut vilkaista, tuskin

tarkastaa, oliko juna jo kulkenut sillan yli ja oliko asematalo suuri

ja valkoiseksi maalattu vai oliko se pieni ja keltainen. Se pieni oli

se oikea. Mutta vaisto sanoi milloin sen kohdalla pysähdyttiin.

Ratavalli oli kovassa jäässä. Liu'uit siitä alas ja seurasit sitten

huvila-alueen lautakäytävää.

Näit kaiken sen, minkä olit viime aikoina kuullut, kuin ilmestyksen

edessäsi. Kai se oli sitä samaa, jota mummokin oli tarkoittanut, kun

hän oli puhunut hyvyydestä ja Jumalan valtakunnasta. Niin kai pitäisi

olla. — Ei kadehtia. Ei etsiä omaansa. Ei katkeroitua. Ei muistella

kärsimäänsä pahaa. Ei saisi kerskailla eikä pöyhkeillä — vaan pitäisi

kaikki peittää. _Jos_ voisi olla sellainen — tai edes vähän sinne päin,

silloinpa olisi ihmisellä voimaa!

Silloin hän myös voisi ymmärtää kaikki. — Ymmärtää! Siinä se oli:

ymmärtää! Joka ymmärtää, hän ei tuomitse. Joka näkee, hän ei ole

suvaitsematon. Nähdä —! Mutta ihmiset eivät näe — he ovat sokeita —

ja raivoavat sokeina toisiansa vastaan. On ollut olemassa yksi, joka

on nähnyt enemmän kuin kaikki muut, ja hänen katseensa mahtoi olla

ihmeellinen. Se näki kaiken läpi. Hän näki Jumalan ja hän näki ihmisen.

Ja siinä oli silta heidän välillään — voimavirta — säde, joka sitoi

taivaan ja maan toisiinsa.

Sehän oli niin yksinkertaista ja niin vanhaa, mutta se oli kuitenkin

aina uutta. Oli olemassa jotakin, joka voisi maailman vapauttaa ja

uudistaa, mutta elämä näkyi kulkevan juuri päinvastaista latua. Taikka

näyttikö vain siltä? Täytyikö kaiken kehityksen tapahtua taistelun

kautta? Ja siinä oli ehkä tuon kamppailun alla jokin näkymätön virtaus,

joka kerran veisi voittoon. Kyllähän sen epämääräisesti tunsikin siellä

olevaksi — ja joskus se pulpahti esille. Sillä olihan sentään rakkautta

elämässä.

Oli ollut olemassa yksi — eikä enempää tarvittu kuin että oli yksi

ollut. Hänessä oli ollut se voima, johon kaikkien tuli uskoa. Hän tunsi

itse, että hän oli maailman pelastus.

Ja hän oli sitä varmaan. Maailma ei häntä tosin tuntenut, mutta hän oli

sentään sen pelastus.

Muistatko, Yrjö, miten usein niihin aikoihin puhuimme keskenämme

näistä asioista? Kerroit kotiin tultuasi mistä oli ollut kysymys,

ja ihmettelimme yhdessä, ettei sellainen oppi, josta niinkin paljon

saarnattiin, kyennyt sen enempää oloja muuttamaan. Sitä oli opetettu

vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ja suuri osa ihmiskuntaa

sitä muka tunnusti, mutta missä oli sen vaikutus? Istuimme pienessä

huoneessasi, jonka edustalla kuuset huojuivat, ja juttelimme elämän

syvistä salaisuuksista.

Mutta _jos_ nyt jokainen koettaisi parastansa omalla tavallansa — jos

jokainen olisi hyväntahtoinen kaikille, soisi muille hyvää, palvelisi

muita?

Niin. Silloin se mullistaisi koko nykyisen elämän.

Mutta kukaan ei voi vastata siitä, mitä toiset tekevät tai jättävät

tekemättä; jokainen vastaa vain itsestänsä.

Ja muistelimme siinä kirjoituspöytäsi ääressä yhdessä tuota merkillistä

kohtaa, joka muodoltaan vaihteli sitä lausuessamme:

Ellei sinulla ole rakkautta, niin olet kuin kilisevä vaski — niin tyhjä.

Ja vaikka olisit kuinka oppinut ja kuinka viisas —ja vaikkapa sinulla

olisi usko, joka voisi vuoria siirtää — niin ei sekään vielä olisi

mitään.

Ja vaikka antaisit pois kaiken minkä omistat ja tekisit kaikesta

lahjoituksia ja säätiöitä, niin ettei jäisi mitään itsellesi — ja

vaikka ponnistaisit viimeisetkin voimasi ja antaisit ruumiisi palaa —

mutta sinua ei lämmittäisi hyvyyden lämpö, niin tuo muu ei hyödyttäisi

mitään.

Sillä tärkeintä ei ole se, minkä tekee, vaan se, mitä on.

Ja meistä tuntui siinä yhdessä tuumiessamme kuin olisi jossain ikkuna

auennut ja kuin siitä ikkunasta olisimme nähneet elämän aivan uudessa

valossa. Siitä näki kauas ja laajalti. Siitä ikkunasta näkisimme yhä

laajemmalle ja laajemmalle ajan kuluessa, kuka ties lopulta miten kauas

—! Kuka ties!

22.

Tuli sitte juhlapäivä. Sunnuntai.

Hanget hohtivat ja huurteet putoilivat puista. Koirat eivät haukkuneet,

lapset eivät toisiansa huudelleet. Oli aamusta alkaen sunnuntai.

Se oli Yrjön ripillepääsöpäivä. Mutta se oli samalla isän juhlapäivä,

sillä hän oli sitä odotellut. Hän oli suunnitellut sitä mielessänsä,

aamuhämärissä laatikoita aukoillut ja jotakin niistä etsinyt,

kirjoittanut jotakin vanhan kirjan sisäkannelle ja asettanut sen

huoneensa pöydälle. Ja aamiaisen jälkeen ennen kirkkoon lähtöä kutsui

hän Yrjön ja äidin ja mummon ja pikku siskon huoneeseensa ja pani

kätensä vanhan kirjan kannelle.

Mutta ennenkuin hän sen enemmän siihen kajosi, otti hän pienen rasian

pöydältä ja sieltä kantasormuksen, jossa kiilsi suuri karneolikivi

keskellä.

Sen sormuksen, sanoi hän, oli hän saanut äidiltään ripille mennessään.

Mutta koska äiti oli sen hänen sormeensa painanut, niin saisi Yrjön

äiti nyt painaa sen poikansa sormeen.

Ja minä painoin sen silloin sinun sormeesi, Yrjö, ja sinä aina sen

jälkeen kannoit sitä.

— Se olkoon merkki meidän välillämme — sanoi isä — että aina kuulumme

yhteen.

Mutta isällä oli vielä jotakin muuta annettavaa. Vanha, kulunut,

nahkakantinen raamattu. Sen päälle hän laski kätensä ja sanoi vakavasti:

— Tämän sinä saat. Sen haluaisi jokainen omakseen meidän suuressa

suvussamme — myöskin toisessa sukuhaarassamme. Sillä se on ainoa

muistoesine mikä meillä on jäljellä yhteisestä lähtökohdastamme,

pienestä pappilasta, josta olen sinulle kertonut — ja josta kaikki

polveudumme. Sain tämän kirjan isältäni lääkäriltä — ja hän oli sen

saanut isältään everstiluutnantilta — ja hän papilta — ja nyt sinä saat

sen lahjana isältäsi, koska kirja nyt on minun ja minä tahdon että

sinä, ainoana poikanani, sen perit.

Kun selailet tämän kirjan lehtiä, niin tiedät, että sitä ovat

selailleet ennen isämme ja esi-isämme elämänsä erilaisina ajankohtina,

sellaisina kuin ne jokaiselle eteen tulivat. Se oli papin työpöydällä

viikot läpeensä, mutta sunnuntaina hän otti sen mukaansa saarnatuoliin.

Vanhempana hän levitti sen eteensä ikkunalaudalle, jotta näkisi

paremmin, kiinnitti silmälasinsa ja luki sitä pitkät hetket itseksensä.

Se onkin sangen kulunut. Perästäpäin sitä ovat kuluttaneet muut, hänen

poikansa koskenperkkausretkiltään palattua ja pojanpoikansa sairaan

luota kotiin tultua. Jokainen heistä on vuorostaan tarvinnut sitä —

ellei ennemmin niin vanhetessaan. Mutta luulen, että he ovat siitä myös

jotakin löytäneet.

Nyt sinä sen saat — pidä se hyvin, ja ole nimellesi kunniaksi!

Se oli isän ensimmäinen ja viimeinen puhe Yrjölle.

Mutta Yrjö näytti siltä kuin hän olisi saanut omakseen kalleinta mitä

oli olemassa. Jotakin joka oli arvokkaampaa kuin herraskartano, kuin

suvun kantatalo, jossa muistot säilyivät itsestänsä, ja jonka hyllylle

tämäkin vanha kirja olisi ollut asetettava kaiken perustaksi. Sen

kirjan lehdillä eli se vanha henki, josta vanhukset olivat voimansa

saaneet ja josta nuoret lähtökohtansa löytäisivät pyrkiessään vuoroonsa

jaloon ihmisyyteen.

Ja nyt oli isä asettanut Yrjön tuon kaiken perijäksi. Hän oli työntänyt

ponnahduslaudan hänen jalkojensa alle — ja sinä, Yrjö, sinä sen kaiken

hyvin oivalsit.

23.

Saanhan puhua siitä, joka oli elämäsi kevät?

En kajoa sellaiseen, joka oli yksin sinun ja hänen keskistä ja jota

ette toivoneet muitten tietävän. Sanon vain sen, mitä ette keneltäkään

peitelleet. Ja kun sitä ajattelen, on kuin näkisin nupulla olevan

oksan, jollaisia kukkivien kirsikkapuitten maassa muutamin pehmein

sivellinvedoin niin mielellään maalaillaan valkoiselle silkkikankaalle.

Ja siinä paljaassa paisuvassa oksassa on koko keväimen voima ja runsaus.

Ethän ensinkään salannut, että pidit hänestä enemmän kuin muista ja

että hän vastasi tunteeseesi. Sehän oli helppo kenen tahansa huomata.

Koko koulu sen tiesi, mutta ei kukaan ollut sitä tietävinään. Oli kuin

itsestään selvä asia, että olitte keskenänne ystäviä.

Marja istui edessäsi koulussa, ja näit hänen valkoisen niskansa puseron

kauluksen yläpuolella. Hänen tapansa istua oli päiväsi ilmapuntarina.

— Jos kaikki oli hyvin ja sujui tasaisesti, näytti hän sinulle

raikkaan profiilinsa ja oli iloinen ja huoleton, mutta jos olit

jostakin pahoillasi tai jos sattui jokin ikävyys tai harmi, silloin

pisti hän heti kätensä sinun käteesi pöydän alla ja kääntyi miltei

ympäri sinuun päin. Eikä hän siitä välittänyt, että sai huomautuksia

tarkkaamattomuudesta. Hän oli ystäväsi ja tahtoi sen sinulle osoittaa.

Vastapalvelukseksi autoit häntä fysiikan ja geometrian ongelmissa ja

laadit hänelle valmiiksi pitkät sanaliuskat hänen käännöksensä.

Mutta tämä kaikki oli teistä vain itsestään selvää, eikä se mielestänne

oikeastaan mitään ollut. Ja kuitenkin se oli kaikki. Se oli teidän

tapanne puhua toistenne kanssa siitä, mistä ette koskaan saaneet sanaa

sanotuksi. Mitä tuskin selvästi ajattelittekaan, mutta minkä tunsitte

olevan olemassa suurimpana rikkautenanne ja onnenanne.

Suothan mielelläsi, Yrjö, että häntä kiitän hänen ystävyydestään sinua

kohtaan? Olen jo häntä monta kertaa kiittänyt.

Tiesimmehän silloin hyvin kotonasi, että viimeisenä kouluvuotenasi

miltei joka päivä saatoit hänet kotiin tai menit häntä vastaan ennen

koulutunnin alkamista. Juna-ajatkin olivat niin mainiosti järjestetyt,

että tullen mennen jäi juuri sen verran aikaa kuin siihen tarvittiin.

Ja ellei jäänyt, niin myöhästyit junasta. Kuinka monta kertaa

odotinkaan turhaan ja tiesin syyn.

Olihan se sinusta harmillista, kun huomasit junan juuri porhaltavan

tiehensä ja siinä olivat edessäsi vain tyhjät kiskot. Mutta sinä

pistit kädet taskuihisi ja palasit odotussaliin, jonne jäit odottamaan

seuraavan junan lähtöä, suomatta ympäristöllesi silmäystäkään. Olit

kokonaan itseesi vajonnut. Viimeisten päivien tapahtumat kulkivat

ohitsesi sellaisina hetkinä, kaikki nuo pikkupiirteet, jotka jäivät

muistoina mieleesi. Ja varsinkin se viimeinen hetki juuri erotessanne

tänään. Hän oli puristanut kättäsi niin tukevasti jäähyväisiksi ja

katsonut sinua suoraan silmiin niin suurella ja pehmeällä katseella.

Kuinka se oli suloisesti hivellyt! Tunsit sen kiireestä kantapäähän

asti. Et päässyt sen lumoista, etkä tahtonutkaan päästä, et nyt etkä

koskaan.

Samassa juolahti jokin kaukainen muisto mieleesi. Isän sanat aikoja

sitten eräänä iltana, jolloin hän oli istuutunut vuoteesi laidalle

hyvää yötä sanoakseen — ja puhunut siitä, että piti odottaa siksi

kunnes se oikea kerran tulisi hän, jolla oli tumma tukka kuin äidillä —

jolla oli pehmoinen käsi — ja pehmoinen katse. Ah, isä! — Se oikea on

tullut!

Häntä olit sinä, Yrjö, odotellut, ja nyt istui hän joka päivä edessäsi

koulussa.

Hänellä oli hiukset solmussa niskassa ja pari pehmeätä suortuvaa

riippumassa avonaisella kauluksella. Niin lähellä hän istui, että

miltei kuulit hänen hengityksensä. Muistit, että olitte ranskan

tunnilla jotakin kuiskailleet — ja näit vieläkin hänen silmänsä — hänen

leukansa pyöreyden — hänen valkoiset hampaansa huulten auetessa Kaiken

elit uudestaan siinä istuessasi ja ihmisten edestakaisin liikkuessa.

Vihdoin otit esille muistiinpanokirjasi ja lisäsit siihen tapasi mukaan

muutamia sanoja viime päivien merkillisistä kokemuksista:

»Olin eilen heillä. Marjan äiti istui ompelu pöytänsä ääressä ja puhuin

hänen kanssaan. Silloin tuli Marja ulkoa ja istuutui viereeni. Me

katselimme toisiamme koko ajan — uskon varmaan, että hän pitää minusta.

»Hän tuli väliajalla vastaani Martti veljensä kanssa. Martti on aina

niin ystävällinen minulle — luulen että hän aavistaa jotakin. Marja

katsoi taaksensa. Mahtaako hän tietää, kuinka paljon hänestä pidän? Ja

mahtaako hän pitää yhtä paljon minusta?

»Istuimme tänään käsikädessä maantiedetunnilla. Hän tuli vain viereeni,

kun Jussi oli poissa, eikä opettaja mitään sanonut. Voi Marja sentään,

kun olet minulle hyvä ystävä, ja miten aina olemme samaa mieltä

kaikesta! Olet aivan kuin sisar ja kuitenkin rakkaampi kuin sisar voisi

olla. Paljon rakkaampi. Kuten isä ennusti.»

Sitten paljon myöhemmin löysin tuon pienen mustakantisen muistikirjasi

pöytälaatikostasi ja luin sen läpi. Olithan sen sinne jättänyt —

tervehdyksesi perästäpäin meille ja Marjalle. Hän sen sitten sai.

Eikä siinä ollut mitään muuta kuin tuon keväisen rakkautenne tarina

pikkupiirteittäin, ei mitään, jota ette voisi näyttää koko maailmalle.

Mutta me emme sitä näytä — se on teidän pyhättönne.

Tänään, tässä suuressa sunnuntairauhassa, tulevat muistot mieleeni

hetkistä, jotka silmäini edessä ennen välkkyivät ja häipyivät pois

menneisyyteen.

* * * * *

Oli aikainen kevättalvipäivä ja silloinkin sunnuntai.

Muistelmani näkyvät kulkevan sunnuntaista sunnuntaihin. Omaksi

ihmeekseni. Ja kuitenkin se on aivan luonnollista, koska sunnuntait

meillä olivat merkkipäiviä jo sen kautta, että silloin isä ja sinä

olitte kotona koko päivän. Minusta tuntuu todella nyt perästäpäin, kuin

kaikki tärkeät asiat olisivat tapahtuneet sunnuntaisin ja kuin elämämme

kokemukset muodostaisivat helminauhan, jonka suurimmat helmet ovat

sunnuntaita.

Marja oli tullut luoksemme aikaisella aamujunalla, ja te olitte

olleet hiihtämässä yhdessä. Olin sillaikaa kattanut kahvipöydän

ruokahuoneessa, kääntänyt vaaleanpunaisen pelargonian valoa kohti,

nostanut uunin laidalta ikkunalle muutamia tulppaaneja ja hyasintteja,

joiden kukat jo olivat puhjenneet paperitötteröjensä alla, ja katsellut

auringonpaistetta, joka heijastui ruudullisena suurten huoneitten

matolla. Isän askelia kuului toisesta kerroksesta ja Kirsti leikki

pallollaan ylemmässä hallissa. Hän kuului juttelevan isän kanssa.

Silloin te palasitte hiihtoretkeltänne terveyttä ja nuoruutta uhkuen.

Olitte puhuneet toistenne kanssa jostakin, mitä lie ollut, juuri sisään

astuessanne, ja jatkoitte siitä vielä eteisessä leikillänne väitellen

ja raikkaasti nauraen tömistäessänne lumen jaloistanne.

— Eipä, kuin Pariisista Lontooseen!

— Älähän, vaan Lontoosta Pariisiin! —

— Niin, kumpikohan matka lienee pitempi?

Ja siitä väitellessänne pyrähditte sisään, ja sinä, Yrjö, tahdoit saada

minutkin vakuutetuksi siitä, mikä suunnaton merkitys lentokoneilla

tulisi olemaan tulevaisuudessa. Tulisi aika, jolloin halveksien

puhuttaisiin niistä matosista, jotka tyytyivät ryömimään maassa.

— Minä puolestani ainakin aion oppia lentämään — ja sitten nähdään,

Marja!

Olit asettunut kädet selän takana nojaamaan kaarevaa uunia vastaan

väliseinän nurkkauksessa ja huojuit siinä edestakaisin puhuessasi. Minä

kuuntelin sinua matalalta sohvalta sitä vastapäätä. Silloin tuli Marja,

pisti kätensä kainaloosi ja huojui hänkin edestakaisin, loistaen iloa

ja katsoen sinua silmiin sinun siinä kertoessasi tulevaisuuden ihmeistä.

Näin ettet rävähyttänyt silmiäsi etkä hievahtanut paikaltasi. Teillä

oli molemmilla aivan itsetiedoton ilme kasvoillanne, ikäänkuin tuo

kosketus olisi ollut luonnollinen ilmaus ystävyydestänne. Sinä jatkoit:

— Me olemme Marjan kanssa päättäneet, että joskus menemme jotakin

opiskelemaan jonnekin ulkomaille, Berliiniin —?

— Eipäs, vaan Lontooseen!

— Vaikkapa Pariisiin — ja silloin on pääasia, että lennämme —! Eikö

totta, Marja — hei! Korkealla pilvien yläpuolella katsomme teitä siellä

alhaalla ylenkatseellisesti näin —!

— Eipäs, vaan näin —!

— Sinä —! — No niin! — Ja leijailemme ilmassa ja minä hoidan konetta

ja ymmärrän pienimmänkin vivahduksen sen surinassa. Ja aurinko paistaa

avaruudessa —. Se olisi jotain, Marja!

— Olisi se! Jos sinä vain pyydät, niin kyllä minä tulen. Varmasti!

Istuin ja katselin teitä molempia. Saattoiko olla olemassa kahden

ihmislapsen kesken suhde, joka oli noin itsetiedoton, noin raikas ja

noin kaunis! Se oli kuin ilmestys jostakin, jota en ollut ennen nähnyt

ja johon tuskin olin uskonut. Sillä ei ollut mitään nimeä eikä se

mitään tarvinnut. Se oli vain olemassa ja iloitsi olemassaolostaan.

Mutta tiedän, että se vähitellen varttui yhä enemmän tietoiseksi ja

että se pyöri mielessäsi yhä polttavampana kiintymyksenä, joka ajoi

sinut Marjan läheisyyteen. Se tuli päiväsi ensimmäiseksi ja viimeiseksi

kaipaukseksi.

Eräänä sunnuntaina viikkoja edellisen jälkeen tulitte meitä vastaan

palatessamme kotiin asemalta. Se on mielestäni kuin eilen. Oli satanut

paksulta lunta, tiet olivat aivan tukossa, niin ettette voineet kävellä

tasaisesti, vaan kuljitte käsi kädessä eteenpäin jäätynyttä harjannetta

pitkin hoiperrellen molemmille puolin. Te nauroitte ja huikkasitte

ja teidän silmissänne oli jokin aivan erikoinen yhteisymmärrys. Oli

ikäänkuin juuri olisitte uskoneet toisillenne salaisuuden ja kuin

jokaisella katseellanne olisitte siitä toisillenne viitanneet. Miksi

minä sen niin tarkkaan muistan? En sillä kertaa pannut siihen niin

paljon huomiota. Mutta perästäpäin minulle selvisi, että te sinä

päivänä todellakin olitte solmineet jonkinlaisen liiton keskenänne.

Ja että suhteenne senjälkeen oli entistään vielä paljon läheisempi ja

varmempi.

Se oli onnellisimpia päiviäsi, Yrjö. Marja on siitä perästäpäin minulle

kertonut.

Mutta keväthanget hohtivat auringossa ja lumi suli vähitellen pois.

* * * * *

Pari päivää tuon tuiskupäivän jälkeen tulla tömähdit kotiin koulusta

väliajalla, mitä ei milloinkaan muuten pitkän välimatkan vuoksi

tapahtunut. Mutta sinä päivänä tulit asemalta, juosta karautit portaita

toiseen kerrokseen ja jäit seisomaan huoneesi ovelle. Luulin, että

olit jotakin unohtanut, jota välttämättömästi tarvitsit. Tarjosin

sinulle aamiaista ja kahvia — olin miltei säikähtynyt kiireestäsi

— mutta seisoit vain ovellasi ja palasit sitten juosten takaisin

rautatieasemalle.

Mitä varten olit tullut? Mitä olit oveltasi tarkastanut?

Kirjoituspöydälläsi oli pieni punainen tulppaani, jonka Marja

edellisenä päivänä oli sinulle lähettänyt.

Sitäkö olit tullut katsomaan?

Sitä, Yrjö! Muistat hyvin sen pienen kukkasen vaatimattomassa

tuohiruukussaan. En voi enää sellaista yksinäistä pientä viestiä nähdä

muistamatta sinua. Ja tiedän nyt, että Marja oli sen sinulle antanut

eilisen liittonne merkiksi. Ette ajatelleetkaan vielä muita merkkejä.

Ei. Tunteenne oli vielä niin herkkää, että sanoihin puhkeaminen olisi

sitä vain häirinnyt. Sen symbooliksi sopi pieni veripunainen kukkanen.

Ja siitä kukkasesta, siitä Marjan ystävyydenosoituksesta olit niin

onnellinen, että sinun täytyi käydä tuo pitkä matka edestakaisin vain

vilahdukselta nähdäksesi sen.

Tiedät myös, että se tulppaani jäi seisomaan tuokkoseensa pitkäksi

aikaa sen jälkeen kun se oli kuihtunut. Se seisoi siinä vielä

keväälläkin muitten tulppaanien jo puhjettua puutarhassa. Sillä kaikki

aavistivat, ettei se ollut mikään tavallinen tulppaani, eikä kukaan

hennonut sitä heittää pois. Kirstikin katseli tuota sinertävää ja

rutistunutta kasvia hienotunteisella arkuudella, sillä hänkin tiesi,

kuka sen oli lähettänyt, ja että jos siihen kajosi, saattoi se koskea

kipeästi Yrjöön.

24.

Kevät tuli aikaisin sinä vuonna. Kottaraiset pesivät jo huhtikuussa.

Peipposet ja leivosetkin saapuivat samassa ja täyttivät ilman

liverryksillään. Noilla viljavilla aukeamilla oli kymmeniä ja satoja

yht'aikaa nousemassa korkeammalle ja korkeammalle kohti loistavaa

taivaan kupua ja kiitostaan laulamassa ylitsevuotavin riemusävelin

siitä että olivat olemassa. Siitä kiittivät myöskin helein värein

krokukset ja skillat puutarhassa ja siitä paisuivat koivujen nuput.

Mutta tuo ihme, joka yhtä vakaavana joka vuosi uudistuu, se tapahtui

lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna avatessamme

ikkunat olivat koivut puhjenneet lehtiin ja voimakas tuoksu lemusi

vastaamme kostean lämpimässä aamutuoreudessa.

Viikkoa myöhemmin tulit ylioppilaaksi.

Isä ja minä kävelimme Aleksanterinkatua pitkin jutellen sinusta.

Puhuimme lapsuudestasi ja siitä pitkästä ulkomaanmatkasta, jolloin

ensi kertaa olimme sinusta erossa ja jolloin meillä lopulta molemmin

puolin oli niin ikävä, että laskimme päivät ja tunnit kotiin tuloomme.

Meidän sitten saapuessamme eräänä varhaisena aamuna kotiin, nukkui koko

talo, mutta äänemme olivat herättäneet sinut ja juosta lippasit ulos

paitasillasi portaille asti. Silloin sinä itkit ilosta. Poissaolon

aikana olit kasvanut kovasti ja näytit siinä pitkine paljaine säärinesi

kuin olisit kävellyt puujaloilla.

Mutta vielä enemmän puhuimme siitä onnesta, että sinulla oli sellainen

ystävä kuin Marja. Ja siitä että teidän suhteenne oli saanut säilyä

niin häiriintymättömänä molempien kodeissa ja niinikään koulussa. Se

oli ollut niin avoin ja raikas, että teidät oli jätetty rauhaan.

Siitä iloitsimme lähestyessämme Senaatintoria. Jäisi ainiaaksi kaunis

muisto tästä ajasta teille molemmille, niin sinulle kuin Marjallekin,

vaikkei siitä kehittyisikään mitään sen enempää. Senpä takia se tyttö

ansaitsisi oikein kauniin ruusukimpun Yrjön vanhemmilta.

Ja isä osti kukkia Yrjölle ja vielä muutamille heidän tovereilleen. Ja

hän antoi minulle toisen puolen heille jaettavaksi.

Senaatintori oli sitten täynnä odottavia, kuten tavallisesti

tällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli tietysti sukulaisia ja ystäviä —

eikä vähimmin ylioppilaita, jotka pari- kolmevuotisen arvonsa huipulta

tahtoivat tervehtiä nuoria keltanokkia. Seisottiin ja juteltiin —

katsottiin tuon tuostakin Nikolainkirkon tornia ja alettiin ikävystyä.

Silloin kuului huuto. Ja ensimmäinen joukko valkotakkisia juoksi alas

yliopiston portaita. Mutta sinä et ollut vielä heidän joukossaan.

Ihmiset saivat taas yrittää lyhentää odotusaikaansa kertomalla

toisilleen mitä tiesivät. Helsinkiläisillä oli kyllä hauskin

vastaanotto, arveltiin, koska heillä on eniten tuttuja ja he ovat

joka vuosi ensimmäiset. Nytkin istui jo ylioppilaita Kaivohuoneella

odottamassa uusia tovereitaan yhteiseen juhlaan.

Taas kuului huuto ja taas tulvi valkotakkisia leveitä portaita

alas. Pian oli pitkä poikamme raivautunut tungoksen läpi luoksemme

ja tervehti meitä ilosta sädehtien. Olit ehtinyt saada kukkia jo

matkaltasi — Henrik enolta — ja Etalta — ja Erikiltä — ja Anna tädiltä

— ja kaikki olivat tulleet varta vasten sinun takiasi! Ja nyt sinun

piti pian hankkia karjalaiset värit lakkiisi.

Sinä otit lakin päästäsi tarkastaaksesi lyyraa. Se ei ollut pienen

pieni eikä suuren suuri, vaan juuri sitä lajia kuin pitikin.

Ja koko elämä oli parhaimmillaan semmoisena kuin se oli juuri nyt.

Sitten sinä sait ruususi meiltä ja neilikan mummon ikkunalta ja

Kirstiltä kieloja, joita hän oli löytänyt metsästä. Niin tosiaankin,

Kirsti! Hän oli surumielisenä pistänyt kukkasensa äidin käteen, sillä

eihän hän saanut tulla kaupunkiin niin myöhään valvoakseen. Mutta sinä

kaipasit pientä liinapäätä sisartasi. Olisipa tuo ollut paras kaikesta,

jos hän olisi ollut mukana!

Mutta kun ei Marjaa näkynyt eikä kuulunut, vaikka häntä odottelimme,

saivat ympärillä seisovat toverit ensin oman osansa, ja kun odotus

tuntui olevan aivan tuloksetonta, vähitellen myöskin Marjalle aiotut

ruusut, niin että lopuksi seisoimme siinä tyhjin käsin.

Silloin hän tuli. Ilmestyi nauravana ja välkkyvin silmin ja kiersi

käsivartensa takaa päin kaulaani. Ja Marjan isä ojensi sinulle, Yrjö,

ruusun.

Silloin kävin niin murheelliseksi, että jalkani tuntuivat lyijyn

raskailta, ja ilta tuli harmaaksi ja värittömäksi. Ja pyysin

sanattomasti teiltä molemmilta anteeksi sitä, että olin ehkä

nostattanut hattaran teidän pilvettömälle taivaallenne.

Katsoin syrjäsilmällä sinuun ja olinkin huomaavinani pienen pettymyksen

ilmeen.

Mutta Marja ei tuntunut mitään odottaneen. Hän oli miltei suunniltaan

ihastuksesta:

— Voi miten äärettömän — käsittämättömän — kauhistuttavan hauskaa!

Niin oli. Tietysti niin oli. Koetin salata pahaa mieltäni, mutta

sanoin itselleni, että siinä se nyt taas oli, se mitä eniten vihasin

— tuo elämän taitamattomuus — ah, juuri senlaatuinen paha, joka estää

hetken tulemasta niin rikkaaksi kuin se muuten voisi olla! — Siinä ne

aina niin äkkiarvaamatta ilmestyivät eteeni, nuo laiminlyöntisynnit

— pahimmat kaikista — joita pitäisi olla helppo välttää ja joita

kuitenkin jokaisella on omallatunnollaan hirvittävä liuta.

Mutta tehtyä ei voinut tehdä tekemättömäksi.

Ja heitin luotani mielenapeuteni. Mutta aavistin, että sinä tuossa

vieressäni kulkiessasi itseksesi haudoit, miten voisit Marjalle korvata

ne kukkaset, joita hän ei saanut isältä ja äidiltä. Pian kävit taas

täysin hilpeäksi ja sait minutkin siirtymään omaan tunnelmaasi.

Marja erosi meistä seuraten isäänsä, mutta tunnin perästä nuorten piti

tavata toisensa Kaivohuoneella, ja isä ja minä aioimme mennä sinne

mekin kerran katsomaan nuorten iloa.

Silloin oli tyyni ilta vaikka hiukan kolkko. Mutta eiväthän nuoret

siitä välittäneet. Kaivohuoneen salista kuului remuava melu ja

eteisessä juoksi ylioppilaita sisään ja ulos. Löysimme pienen pöydän

itsellemme ikkunan luona ja näimme sieltä, miten sinä seisoit

portilla Marjaa odottamassa. Napinlävessä sinulla oli ainoastaan pari

kolme kukkasta, muut kaikki, koko suuren kimpullisen ruusuja, pidit

kädessäsi. Toverit kulkivat toinen toisensa jälkeen ohitsesi päätä

nyökäyttäen, ikäänkuin olisi ollut päivän selvää, että siinä jotakin

odottelit.

Vihdoin Marja tulikin, valkoisiin puettuna, iloisena ja säteilevänä

ja pisti kätensä kainaloosi. Ja sinä, Yrjö — niin, Marja on sen

minulle perästäpäin kertonut — sinä otit takinkauluksesi alta pienen

orvokkikimpun, ojensit sen Marjalle ja sanoit:

— Tuon lähetti Henrik eno sinulle ja pyysi sanomaan terveiset.

— Hänkin! — Voi kuin tämä päivä on ihastuttava!

Mutta et itsekään muistanut, että Henrik eno, antaessaan sinulle

kukat, hienotunteisesti oli sanonut: Ja anna sitten nämä kukat sille

tovereistasi, josta eniten pidät. — Niin, sehän oli heti niin selvä

asia.

Ja siinä astuessanne leveätä ja tuuheata lehmuskäytävää, nostit koko

kukkaisrunsautesi Marjan eteen, ojensit sen hänelle ja sanoit:

— Ja nämä saat sitten minulta!

— Yrjö — ei — miksi annat minulle kaikki kukkasesi?

Marja miltei säikähti.

— Sen takia vain, että annan.

— Miksikä niin — miksi annat kukkasesi pois? — Missä täti? — missä

setä? — missä he istuvat? — Tule! Niin paljon en ota sinulta!

Te löysitte meidät nurkastamme.

— Ajatelkaa! — mitä te siihen sanotte? — huudahti Marja. — Yrjö antaa

minulle kaikki kukkasensa! — Miksi pitää minun tänään saada niin

paljon? — miksi kaikki ihmiset ovat niin hyviä? — ja — kuinka voin

ottaa nämä vastaan sinulta, Yrjö?

— Ota sinä, minkä saat — sanoi isä vakavasti. — Sellaisia lahjoja ei

anneta eikä otetakaan kuin kerran elämässä, luulen ma.

Sitten katselimme teidän jälkeenne, kun te siinä käsi kädessä kuljitte

salin läpi omaa pöytäänne kohti, jossa toverit teitä odottivat. Teihin

kiinnitti moni muukin katseensa, yksi ja toinen kääntyi tuolillaan

teitä silmillään seuraamaan. Sillä teistä uhkui kevät ja anteliaan

luonnon kauneus, ja teitä yhdisti toisiinne se salaperäinen voima, jota

kaikki ihmiset tieten tai tietämättään eniten ihailevat ja palvovat.

25.

Kylmä ja sumuinen viima kiersi Kaivopuiston rantoja. Se kiersi

katuja ja kulmauksia kuin hyljätty ja petetty; joka tahtoo kostaa

pettäjällensä.

Mutta kuka huomaa sellaista sinä päivänä, jolloin on lyyrynsä saanut!

Tällaisena aivan erikoisena, unohtumattomana iltana! Jos meri olisi

sinisenä siintänyt tai hopeaisena hohtanut Kaivopuiston valleilta ja

linnut pitäneet kevätlaulajaisiaan vanhoissa puissa, niin tietysti se

olisi ollut hurmaavaa ja olisi tullut siitäkin iloinneeksi. Mutta kun

sen sijaan miltei satoi räntää, ei tullut sitä ajatelleeksikaan, vaan

oli kuin se olisi asiaan kuulunut, ja kaikki oli siitä huolimatta niin

täydellistä, ettei mitään parempaa kaivannut.

Ja sinä tulit salin halki häntä kädestä pitäen, ja te astuitte hitain

askelin pöytien lomitse. Mutta toverisi näkivät heti, että kaikki

kukkasesi olivat tyttösi kädessä ja että hänen ilmeensä oli tullut

sisäisen hartaaksi ja lempeäksi.

Mutta kukaan ei siitä virkkanut mitään.

Sinä toit vettä korkeaan maljakkoon ja te istuuduitte muitten seuraan.

Mutta vaikka katse oli teitä seurannutkin, vaikka muutkin asiat

tuokioksi kiinnittivät läsnäolijoitten mielen, missään ei viivytty,

kaikki yksityisseikat olivat kuin kuplia rientävän virran kalvossa.

Elämän riemu siinä virrassa lainehti. Nuoruuden hurmio siinä vaahtoili.

Ja virran mukana kulkijat näkivät maailman kuin lapsi näkee sen

unenpöpperöstä herätessään jouluaamuna, kun hän vielä kosteitten

silmäripsien lomitse tanssittaa aarrevarastoaan sikin sokin ja ylös

alaisin silmäinsä edessä.

Siinä tuli ovesta eräs sanomalehden toimittaja — pelätyimpiä ivansa ja

ankaran arvostelunsa vuoksi. Ja miten hän yhtäkkiä näytti iäkkäältä!

Pitkän pöydän päässä istui — sanoisinko — vanha aviopari, tutun

näköisiä ihmisiä. En olisi koskaan ennen sanonut heitä iäkkäiksi,

mutta nyt! Miltä mahdoimmekaan me itse näyttää? Tämä ympäristö oli

niin verevää nuoruutta täynnänsä, että kaikki vähänkin pitemmälle

elämän polulla ehtineet heti poikkeuksellisesti pistivät silmään kuin

oksattomat pökkelöt nuoressa viidakossa, totiset ja harmaat.

Sanomalehdentoimittaja katsoi ympärilleen paikkaa etsien. Hänestä oli

kokonaan haihtunut tuo hänelle joskus ominainen yli-ihmisen ilme ja hän

näytti miltei vaatimattomalta. Tänä iltana hän antoi vähäpätöisellekin

anteeksi hänen vähäpätöisyytensä.

— Onko sinullakin jokin onnellinen täällä — kysyi hän ystävällisesti

tuttavaltaan ohitse kulkiessaan ja hipaistessaan hänen tuolinsa

selustinta.

— Poika on.

— Minulla on täällä kaksi yhtaikaa.

Ja hänen kasvoilleen välähti leveä hymy.

Siinä aaltoili nyt valkolakkisten meri ja pauhasi kuin vallattomat

hyrskyt kirkkaana kevätpäivänä. Ja pökkelöt salissa katselivat sitä

vaieten, nykyisyyttään unohtaen, nuoruuttaan muistaen, tapsiinsa

sulautuen. Mieli pehmeänä ja ehkä hiukan surunvoittoisena.

Arvoisa toimittaja löysi yksinäisen paikan toisessa nurkassa.

Kukaan ei häntä huomannut. Ylioppilaat melusivat ja huusivat —

he heiluttivat takkejansa ja laulaa jyrisivät. Hän katseli heitä

ikäänkuin he kaikki olisivat olleet hänen poikiansa — tahi ikäänkuin

hänen omat nuoruudenpäivänsä olisivat nousseet kuolleista. Ja hän

tyytyi täydelleen olemaan unohdettu ja syrjäytetty. Hänen herkkä ja

hieno minänsä, joka muuten peittyi kuorensa alle, otti hänet kokonaan

valtoihinsa.

Mutta äänten melske pauhasi taukoamatta. Mistään muusta ei tiedetty,

ei välitetty, kuin tämän hurmaavan illan taivasta tavoittelevasta

ilosta. Pois tieltä! Eläköön! — Ensi kertaa todella vapaita! — Nyt

vasta oikein täysi-ikäisiä! — Nimet ylioppilasluettelossa! — Vanhempien

ylioppilaiden juhlimia! — Ylioppilas!— Ja koulu vihdoin jossain

kaukaisessa menneisyydessä — kirjat suolattuina ja opettajat kuin

museossa! — Nyt ei ollut kellään sanomista, vaikka olikin paperossi

hampaissa, vaikka olisikin lasia kallistanut! — Sai tehdä niin tai

näin, olla maistamatta tai maistaa, niinkuin kukin oli asian mielessään

päättänyt. — Nyt oltiin ylioppilaita! Ja pois tieltä vaan, tässä tuli

vapaa mies!

Mutta maistoivatpa he tai ei, tarkastelivat he salaa jännittyneellä

uteliaisuudella niitä vanhempia tovereita, jotka olivat istuneet siellä

tuntikausia ja saaneet jo liikaa.

Ja voi tämän illan ystävyyttä ja veljeyttä! Siellä vaelsi

poikia käsikkäin tai kaulakkain tai kädet toistensa olkapäillä

— sama hyväntahtoisuus sulki heidät kaikki helmaansa. Pökkelöt

kummastelivat itseksensä, mistä mahtoi olla kotoisin tuo myöhempi

kinastelu ja puoluekiihko, joka aina pyrki kehittymään jokaisessa

ylioppilaspolvessa. Mistä sitten tullee, mutta ei siihen täällä

tuntunut alkuvihjaustakaan olevan.

Siinä oli pitkä poika, joka näytti tuntevan sellaista autuuden

ylenpalttisuutta, että hänen täytyi hypätä tasajaloin kaikkien

lähellä olevien pikkupöytien ääressä — hänen täytyi syleillä jokaista

uutta tuttavaa — hänen täytyi nousta tuolille heiluttamaan kättä

niille monille, joita hän ei voinut henkilökohtaisesti tavata. Hän

oli istunut siellä aikaisemmista iltapäivätunneista saakka, kuten

samaan seurueeseen kuuluva toverinsakin, joka piilotteli aarretta

takkinsa alle. Hän painoi sen hellästi povellensa, nosti joskus takin

reunaa ja tirkisti sen alle. Joillekuille hän sen näyttikin — pyhän

vaitiolon ehdolla — he räjähtivät nauramaan, löivät häntä olkapäälle

ja pyöräyttivät hänet ympäri. Silloin tällöin tempasi hän sen esille

aiheettomalla avomielisyydellä, pisti sen kainaloonsa, eikä ollut

tietävinäänkään. Silloin kävi ilmi, että se olikin vain ympyriäinen

tuolinistuin, jonka hän oli näperrellyt irti jostain tuolista.

Hän piti sitä yksityishuvituksenaan, joka sulostutti hänen iltansa.

Yrjö ja Marja istuivat kaukana salin toisessa päässä. He pitivät

iloansa ilman punssia ja liköörejä — siis myöskin ilman tuolinistuimia

ja tasajaloin hyppelehtimistä. Mutta heitäkin ja heitäpä varsinkin

hurmasi tuo yhteinen riemu, joka sulki koko maailman povellensa.

* * * * *

Lähdimme aikaisin kotiin päin astumaan. Eteisessä tapasimme Ennin,

Yrjön ja Marjan toverin. Hän oli menossa kutsuihin, jotka hänen

vanhempansa olivat panneet toimeen hänen kunniaksensa.

Meri oli yhtenä ainoana sankkana pimeänä ja lyhtyjen valo oli kelmeän

kellertävä sumussa. Ei tihuuttanut kosteutta, mutta satoi miltei

lumiräntää.

Enni ei sitä näkynyt huomaavan.

— Jos ymmärtäisin — tarinoi hän meille herttaisella avomielisyydellään

— miksi kaikki on niin hauskaa, ei ainoastaan tämä päivä, vaan

muutenkin kaikki — mikään ei ole ikävää. Pidän kaikista tovereista

— tuskin koskaan voin heitä unhottaa — ja kun sain lakin, luulin

kuolevani ilosta. — Ja nyt saan mennä äidin kanssa huvilallemme

kylvämään puutarhaamme. Meillä on ikkunallamme tomaatteja, tämän

pituisia. Ja ensi talvena aion itse hoitaa talouttamme — käyn torilla

kysymässä kalanhintoja — leivon pikkuleipiä ja teen kastikkeita — se

on jännittävää ja hirveän hauskaa! Pidän ihan kaikesta, myös siitä,

mitä ennen en voinut kärsiä — niinkuin yleisestä historiasta! Voisin

vaikka hakea lisätietoja kuninkaista ja piispoista, mikä ennen oli

sietämätöntä. — Mutta toistaiseksi on kaikkein hupaisinta mennä

huomenna maalle lavaa kylvämään.

Niinpä niin, Enni! Kaikki on kauhean hauskaa! Ainakin tänä

ihmeellisenä, sanomattoman autuaana toukokuun yönä, jolloin sataa

räntää ja pohjoinen puhaltaa ja kostea viima jäätää jäsenet lämpimänkin

vaipan alla.

26.

Aamulla hohtivat nurmikot valkoisina, ja lumi peitti allensa koivujen

lehdet. Isä jäi sanatonna seisomaan huoneensa avattuun akkunaan. Lunta

toukokuussa! Oliko talvi todellakin katunut aikaista väistymistään,

vai puhalteliko se kylmää vain pilan päiten? Nyt oli maailma kuin

loihdittuna tuon pehmeän vaipan alle, ei tiennyt oliko kesä vai talvi,

tuskin edes oliko päivä vai yö.

Mutta isä veti voimakkaasti sieraimiinsa mehevän rehevyyden tuoksua,

joka täytti kostean ilman.

Ja räystäistä valui vettä, oksista tippui raskaita vesikarpaloita

maahan. Ja ilma hohti harmahtavan hopeisen pilviverhon alla, jonka

takana päivä paistoi kuin himmeän lasin läpi.

Isä otti nahkasalkkunsa ja astui portaita alas eteiseen, veti takkinsa

ylleen, löysi hattunsa ja keppinsä tavallisilta paikoiltaan ja oikaisi

puutarhan läpi asemalle päin mennäkseen työhönsä kaupunkiin.

Mutta korkeitten koivujen alle hän pysähtyi. Missä oli se tavallinen

piipatus ja vikinä puissa? Kottaraiset pysyivät niin hiljaa pesissään

kuin olisivat olleet kuolleet. Mutta sydän heillä varmaan tykytti

rauhattomuudesta ja neuvottomuudesta, siipi värisi ja pyöreät silmät

katsahtivat pesän reunan yli raskaitten lumipisaroitten tippuessa.

Sinä, Yrjö, olit nukkunut kauan sinä aamuna. Tuntui niin suloiselta

herätä ja muistaa ettei tarvinnut mihinkään kiirehtiä. Nousit kumminkin

lopuksi ja pukeuduit hitaasti ja vihellellen kylpyhuoneessa. Käväisit

suihkun alla tutisten ja päristen kylmässä räiskeessä, ja puistit

sitten vaatteesi kappale kappaleelta parvekkeella, avaten oven

selkoselälleen ja vetäen vaatteet yllesi raikkaassa ulkoilmassa. Ketään

ei näkynyt tiellä, kukaan ei astunut veräjästä sisään. Naapurienkin

puutarhat olivat tyhjät, eikä hiiskaustakaan kuulunut mistään. Kaukana

vihelsi juna — tullen — mennen — yhtä kaikki.

Vihdoin olit pukeutunut ja sitonut kaulaliinasi. Muutamin harvoin

harppauksin laskeuduit tapasi mukaan portaita alas alakertaan, samat

vaaleanharmaat vaatteet ylläsi, kuin edellisenä päivänä ollessasi

lakkia saamassa.

Ruokahuoneessa odotti sinua aamiaispöytä, katettu yksin sinulle.

Pöydällä oli kukkia maljakossa ja toisia taitetun lautasliinan

kupeessa. Pehmeäksi keitettyjä munia oli kannen alla.

Kirsti hypähti jostain esille ja karkasi sinuun kiinni. Hän kiskoi

sinua kädestä ja istutti sinut kukkia ihailemaan. Ne hän oli näet itse

äsken puutarhasta poiminut, vaikka siinä jalat kastuivatkin. Nyt odotti

hän kiitosta ja sen hän sai. Sitten istuutui hän veljeään vastapäätä

pitääkseen hänelle seuraa.

Te puhuitte puoliääneen. Ikäänkuin salaliitossa keskenänne. Joskus

helähti Kirstin nauru ja hän huudahti jotakin äänekkäästi, ja siitä

syntyi väittely ja yhteinen ilon temmellys.

— En mene minnekään, kun saan kerran olla rauhassa kotona — kuului

vastaukseksi Kirstin kysymykseen.

— En minäkään sitten mene — en Eijan enkä Sirkankaan luo. — Etkö lähde

kaupunkiinkaan?

— Ai, se on totta, valokuvaajaan pitää mennä.

— Jaa! Katsopas nyt! — Etpä malttanut olla — etpä malttanut olla — —

jaa!

— Kyllä olisin malttanut — —

— Etpä olisi — etpä olisi, kyllä minä sen tiedän — etpä olisi malttanut!

— Mitä sinä muka tiedät?

— En sano. Mutta tiedänpä mitä tiedän. Kaikkea ei sanotakaan — eipä

niinkään!

Sitten te taas vaivuitte hiljaiseen yhteisymmärrykseen.

* * * * *

Mummo istui ikkunan ääressä poimuttaen pieluksen päällisten nauhoja,

ennenkuin järjesti puhtaat liinavaatteet kaappiin. Hänen valkoista

päätään peitti musta pitsimyssy ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät.

Hän katsahti silloin tällöin lapsiin, asetti valmiin päällisen muitten

valmiitten päälle ja otti käsiteltäväkseen uuden suoranauhaisen

viereltään, antaakseen sillekin saman pienen hienostuksen leiman.

Niitä ei millään muotoa sopinut järjestää paikoilleen ilman näitä

poimutettuja nauhoja, jotka osoittivat niiden sivistyneisyyttä.

Ja mummo katsoi Yrjöön ja Kirstiin ja antoi tapansa mukaan aatoksensa

mennä omia menojaan.

— Tuossa ne nyt ovat — ajatteli hän — tuossa on Yrjö nyt ylioppilaana

— ja tuossa on Kirsti joka tuli miltei eilen. — Ja isä on kaupungissa

ja äiti missä lienee puutarhassa — ja he kuuluvat kaikki toisillensa,

vaikkeivät verisiteet sido heitä yhteen. Ja ehyempi on tämä koti kuin

moni muu, jossa on toisin. Ja minä tässä myöskin olen ja askaroitsen ja

kuulun minäkin tähän kokonaisuuteen, vaikka minulla on monet muutkin

lapset ja lastenlapset. Mutta kukapa ei tuota Yrjöä rakastaisi omana

lapsenaan — ja olen jo ennättänyt Kirstinkin itselleni omistaa, niin

ettei ole eroa mielessäni näitten ja muitten lastenlasteni välillä. —

Enhän aivan samalla lailla elä näissä eteenpäin, kuin heissä. — Mutta

onhan heihinkin vierasta tullut paljonkin, ovat vain puoleksi tai

neljänneksittäin omiani, eikä niinkään paljon, jos oikein ajattelee.

Mutta Jumalan kiitos — sitä ei tule tuollaista niin miettineeksi —

tulee vain heistä pitäneeksi semmoisinaan — eikä tutkistele miksi.

Onneksi ei olekaan tärkeätä sitä tietää — tavallisesti rakastaa eniten

silloin, kun ei mitään kysy. Ja minä pidän heistä kaikista — se on

pääasia.

Ja kun tulee vanhemmaksi — tuumi hän vielä lepuuttaen kättään

helmassaan — niin käyväthän lapset entistään rakkaammiksi, mutta

samalla rakastaa ehkä muitakin enemmän kuin ennen. Sillä siirtyy itse

ikäänkuin kaikesta loitommalle ja huomaa, että yhtähän he ovat kaikki,

omat ja vieraat — ja tänne ne jäävät kaikki, kun itse lähtee — ja

niinpä tekee mieli heitä kaikkia siunata mennessään.

* * * * *

Sinä, Yrjö, olit lopettanut ruokailusi ja seurasit silmilläsi mummon

työtä. Seisoit siinä ja olit tyytyväisen näköinen. Mummo kysäisi, oliko

sinulla ollut hauska eilen.

Hauskako? Sinä nauroit ja vakuutit, että kyllä olit parastasi

koettanut. Ensin Kaivohuoneella. Mutta vasta sieltä lähdettyä olitte

oikein hullutelleet. Olit Jussin kanssa vaeltanut pitkin katuja ja

nähnyt jos mitä hullunkurista. Puistokadulla Henrik enon talon lähellä

istua kyykötti kaksi keltanokkaa matalalla puutarhamuurilla erästä

ikkunaa tähystellen. Sen takana tietysti asui jokin ihastus, jota he

tahtoivat palvoa salaa. Uudin oli alhaalla, mutta uutimen edessä istua

mökötti lurppakorva Musti, oikea mopsinaama. Tytön koira tietysti.

Toisella pojalla oli kova hattu kainalossa ja hän härnäsi sillä

koiraa. Hän vaihtoi ylioppilaslakin hattuun, keikautti sen kallelleen,

oli olevinaan päissään ja hoiperteli pitkin muuria jalat sisäänpäin

käännettyinä. Koira julmistui, nousi kahdelle jalalle, pullisti

silmänsä ja oli vähällä haukkua. Silloin oli mies muurilla selvä

taasen, oikaisi jalkansa, piilotti hatun kainaloon ja sai valkolakin

päähänsä. Ja koira rauhoittui. Silläpä koiralla oli kauneudenaistia

— enemmän kuin monella taidearvostelijalla. Mutta kun ei tyttöä

näkynyt, eivätkä ylioppilaat viitsineet enää mopsin kanssa ilvehtiä,

valmistautuivat he rauhassa nauttimaan olostansa, heittäytyivät

muurille pitkälleen, avasivat voileipäkäärönsä — ja olisit nähnyt,

mummo, miten niissä voileivissä oli kokoa! Ja noin paksulta kinkkua!

Kyllä olivat varustautuneet kauan odottamaan kaunottarensa heräämistä.

Ehkäpä istuvat siellä vieläkin.

Se huvitti sinua vielä perästäpäinkin. Ja kuitenkin sinusta tuntui,

kuin se kaikki olisi jo ollut jotakin kaukaista.

* * * * *

Kuljit huoneitten läpi ja pysähdyit ikkunan eteen. Miten siellä ulkona

kaikki oli valkoista ja puhdasta! Saviset tietkin ja mustan kiiltävät

pellot. Ja miten kaikki oli hiljaista, kuin olisi luonnossa suuri

sunnuntairauha. Sinulla oli sunnuntaisi nyt kaikkien noitten vuosien

aherruksen jälkeen. Tuo valkeus ulkona oli kyllä vain hetken harhaa,

sillä räystäissä helisi sulavan lumen solina, ja puitten oksista satoi.

Pian olisivat nuo vainiot taas paljaat, ojissa lorisisi ruskea vesi,

ja teillä savi kuohuisi kuten keväällä aina. Mutta sekin oli tuttua

ja kotoista ja yhtä rakasta. Sillä siihen kuului leivosen liverrys ja

keväthuuhkajan yksitoikkoinen uukahdus valoisina kevätiltoina.

Kerrankin sait nauttia tästä kaikesta täysin rinnoin, kenenkään ja

minkään häiritsemättä. Sait vaipua omiin tunnelmiisi ja hommiisi ja

vihdoinkin olla rehellisesti oma itsesi omine harrastuksinesi.

Avasit ikkunan äidin huoneessa ja katselit ulos.

Kotirauhan ja kotiviihtymyksen tunne lämmitti sinua niin että

selkäpiitäsi suloisesti värähdytti. Kun oli paikka, josta ei tehnyt

mieli pois, vaan jonne mieli jäädä! Ja kuitenkin edessä avara maailma,

joka sekin aikanaan saisi osansa.

Tuossa oli kellertävä kotiaitaus ja sen takana pellot ruohoisine

ojineen. Peltojen keskellä oli lehtosaareke, josta puitten lomitse

kuulsi taittokattoinen herraskartanon pääty. Ja sivuitse siitä

alempana oli pieni keltainen pysäkkihuone ratavallilla ja sen alla yli

äyräittensä paisuvat tienristeykset. Aina niistä kuitenkin ylitse pääsi.

Ja kauempana oli metsäinen taivaanranta, josta paljaana paistoi kivinen

kukkula, venäläisten sotamiesten metsättömäksi tekemä. Sinne oli

monesti noustu katsomaan kaupunkia kaukaa kesäillan valaistuksessa.

Ja pitkin teitä oli puhelinlankoja ja humisevia puhelinpylväitä ja

pieniä huviloita puutarhoineen toinen toisensa vieressä asemalle asti.

Siellä oli lautakäytävällä kiirehtiviä kulkijoita junien lähtöaikoina,

mutta väliajoin oli maassa rauha, kuten nyt — ja muu maailma kaukana.

Täällä oli ihmisellä koti eikä vain asunto.

Siinä kulki Anna puutarhatietä pitkin kori käsivarrellaan nähtävästi

kauppapuotiin. Hän oli äsken sulkenut sähköpumpun, jonka ääni kumisi

talossa heti kun sähkönappula nostettiin keittiön seinällä. Kuului

silloin siltä kuin olisi tavaton ampiainen hyrräten surissut huoneissa

pääsemättä ulos. Aina kuulostelit tuota ääntä päättääksesi, täyttyikö

vesisäiliö tasaisesti vedellä ja oliko koneisto kunnossa. Jos oli syytä

epäilykseen, kiiruhdit heti vikaa korjaamaan.

Nyt seisoit ja katselit Annaa, joka oli sulkenut portin jälkeensä ja

loittoni tietä pitkin.

Hänkin oli sitä, mikä kuului tänne. Miten kauan hän jo oli täällä

liikkunut pitämässä huolta kellareista ja keittiöstä ja kaikesta muusta

talossa, sitä et muistanutkaan. Ja ennen kuin hän tänne tuli, oli hän

ollut mummon kodissa ja sitä ennen isän vanhempien kodissa, niin että

meille hän oli kuulunut nuoruudestaan asti. Hän puhui hiljaisella

äänellä ja hiukan yksitoikkoisesti, mutta eihän hänen elämässään ollut

niin kovin paljon vaihtelua ollutkaan.

Anna oli aarre, uskollinen ja tunnollinen. Kukaan ei siinä häntä

voittanut. Eikä hän vaivojaan säästänyt. Hän oli enemmän ystävä talossa

kuin perheen palvelija.

Mutta Kirsti oli kiertänyt puutarhat ja verannat, alakerrat ja

yläkerrat ja tuli veljensä luokse »Max und Moritz» kädessään,

valkoisiin korukansiin sidottuna ja nimi kannella hienoin mustin

kirjaimin. Sen olit saanut joskus jonkun ulkomaanmatkan tuomisina.

Kirstin mielestä olit nyt vieläkin joutilaamman näköinen kuin joskus

iltaisin läksyt luettuasi ja kirjoituspöytäsi laatikoista kaivettuasi

esille Husqvarnan tai muitten tehtaitten valmisteluetteloita, joita

huviksesi tutkistelit, tai autojen ja ilmalaivojen kuvasarjoja. Et

nytkään estellyt, vaan nostit hänet polvillesi ja näytit hänelle aina

yhtä hauskan »Max und Moritzin».

Istuit äidin keltaiseen nurkkasohvaan, tyttö sylissäsi, ja aloit:

Als die gute Witwe Bolte

sich von ihrem Schmerz erholte — — —

Kirsti tuijotti sinua silmiin, mitään ymmärtämättä ja kuitenkin

nauttien runon poljennasta ja vieraan kielen oudosta soinnusta.

Hetkisen perästä juoksi hän taasen tiehensä viedäkseen kirjan takaisin

paikoillensa.

Mutta sinä et voinut mihinkään tarttua. Olihan sitä tartuttukin

tarpeeksi ja liiaksikin, varsinkin viime aikoina, niin että nyt oli

hengähtämisen vuoro. Etkä tällä hetkellä toivonut mitään sen lisäksi

mitä oli. Siellä kaupungissa elämä pauhasi ja paloi, hurisi ja humisi

mukaansa tempoen tarkoituksettomastikin, usein ilman pontta ja perää.

Siellä kai toverit nytkin katuja kiertelivät, heillä kun ei ollut kotia

maalla.

Heittäydyit taasen sohvan nurkkaan, josta näit sekä salin että

ruokahuoneen ja katselit sieltä lattian kotikutoisia karvamattoja,

ruskean punamustine juovineen, jotka muistit siitä asti kun yleensä

aloit jotakin tajuta. Holmbergin metsämaisema oli myöskin aina

riippunut sohvaseinällä ja Thorvaldsenin friisi flyygelin yläpuolella.

Täällä pitäisi kaiken jäädä koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi. Juuri

tuossa piti olla nuottikaapin, ja ikkunoissa piti aina olla kukkivia

pelargooneja ja nupussa olevia ruusuja.

Tänne pitäisi saada tulla vastakin elämän tuoksinasta — ajattelit

sinä — kaukaakin ja pitkienkin aikojen perästä — ja tavata tämä

muuttumattomana ja alati samana.

Nousit, suljit ikkunan ja katsoit kelloasi. Voi ihmeitä! — Ihanhan

aika oli lentänyt — sinunhan piti joutua päiväjunalla kaupunkiin,

ennättääksesi sitten isän kanssa takaisin päivällisille.

— Äiti, missä olet? —Tulehan, katsohan — mitkä kukat sopisivat

napinläpeen, kun menen valokuvaajalle!

Harppailit ylös huoneeseesi ja osoitit lasia kirjoituspöydälläsi.

Siinä oli isän antama muutama ruusu ja mummon antama neilikka, Kirstin

kieloja ja yhtä ja toista sen lisäksi — ei paljon mitään valitsemisen

varaa.

— Tämän otan ainakin, sanoit nostaen lasista ruusun, neilikan ja pari

kieloa. Mutta jos otan tämän vielä, onko silloin liikaa? En voi kärsiä

liikaa kukittamista kuvissa.

Tunsin sen ruusun Marjan eilen antamaksi ja sanoin vain:

— Hyvä on. Juuri niinkuin pitää. Panen ne paperiin. — Kas tässä!

Otit paperitötterön ja juoksit alas portaita:

— Nuppineuloja, äiti!

— Pistin pari paperiin — katsohan tarkemmin!

27.

Seuraavana päivänä panit toimeen tanssiaiset tovereillesi.

Silloin tippui vielä vettä räystäistä ja ruohokentät olivat ohuen lumen

peitossa.

Mummo kasteli salissa kukkia ja asetti punaisen kaktuksen niin päin,

että sen puhjenneiden kukkien runsaus täytti ikkuna-aukon. Toisessa

ikkunassa rehoittivat ruusut, ja läntisellä seinällä korkealla olevalta

pitkältä ikkunalaudalta riippuivat kukkivat lobeliat.

Hän kääntyi Kirstiin, joka iltaa odottaessaan ei näkynyt malttavan

mihinkään ryhtyä.

— Tänään sinun täytyy auttaa äitiä! Ajattele, kuinka monta voileipää

hänen täytyy laittaa! Voit latoa ne tarjottimelle sitä myöten kuin ne

valmistuvat.

Tällainen juuri olikin Kirstin mieleistä. Hän lensi yläkertaan,

vaihtoi puhtaan esiliinan eteensä ja hävisi keittiön puolelle.

Olihan hänelläkin näissä tanssiaisissa osansa, sillä tulisihan

Eijakin ja kaikki tyynni Kuuselasta ja kaikki Tapiolasta ja kaikki

Kukkaisrinteeltä ja Lehtolasta ja Henrik eno ja Tea täti ja professorin

väet ja yleensä kaikki. Ja ne olivat hänenkin tuttaviaan eikä vain

Yrjön.

Yrjön toverit oli kutsuttu jo päivällisille.

He tulivatkin määrätyllä junalla ja tuiskahtivat yhtaikaa sisään,

koko parvi valkolakkisia. Henrik eno rouvineen ja professori setä

kaupungista ja tuttavat huvilayhteiskunnasta saapuivat vähän myöhemmin,

mutta kaikki hyvissä ajoin ennen tanssiaisten alkamista. Siinä oli

kaikenikäistä koolla, kuten maalla on tapana.

Tytöt juoksivat puutarhakäytäviä pitkin ihastuneina maalla-oloonsa.

Ettekö pelkää kastuvanne? Mutta he nauroivat vain, eivätkä välittäneet

lumesta tai kosteasta ruohikosta. Valkoiset tanssikengät jaloissa he

hyppivät taimilavalle katsomaan kurkuntaimia tai nurmikon yli krokuksia

poimimaan. Lumeen tuli jäljet, mutta he eivät tienneet kastuvansa.

He olivat solakkavartaloisia ja heleäihoisia, ja heidän paljaat

käsivartensa hohtivat läpikuultavien hartialiinojen läpi. Alusta alkaen

oli kevätillan kauneus saanut heidät valtoihinsa.

Nyt kelpasi tanssia ikkunat auki ja nuo soikeat koivut tuossa

katsomassa, kuulemassa. Ja toukokuun yö kuultaisi vaaleasilmäisenä

sisään ikkunoista. Silloin puutarha jäisi autioksi ja pisarat

putoilisivat puista kenenkään niitä huomaamatta.

Valkoisena kyyhkysparvena he pyrähtivät portaille täyttäen kuistit.

Mutta isä oli istuutunut flyygelin ääreen soittamaan mitä sillä

hetkellä juolahti hänen mieleensä. Aina olen kadehtinut tuota

hänen taitoansa, että milloin tahansa saattoi antaa sävelien puhua

puolestansa ja siten lausua julki sen minkä tunsi. Silloin hän

antoi sormiensa liukua koskettimien yli leveissä urkujen tapaisissa

soinnuissa, jotka olivat hänelle ominaiset. Mutta vähitellen

siitä keskittyi sävel, joka ei ollut millekään oratoriolle sukua,

vaan oli vanha ylioppilaslaulu, jonka hän muisti ensimmäisiltä

ylioppilasvuosiltaan. Se kaikui vihdoin selvänä ja tahdikkaana

ja houkutteli nuoret sisään verannoilta ja ruokahuoneen leveästä

oviaukosta. Mutta he eivät laulua tunteneet. Ainoastaan sinä, Yrjö,

professori setä, Henrik eno ja muutamat muut vanhemmista yhdyitte, ja

unohdettu laulu tuli uudeksi jälleen:

Laula sä raittiilla mielellä vaan,

riemua nauti sa nuorena viel',

uljaana astele ain' elon tiell'

vääryyttä vastahan taistelemaan.

Tullos veikkonen,

liittyös liittohon,

työmme, toimemme,

ja parhaat voimamme

sulle annamme

kallihin maa,

sulle kallihin syntymämaa.

Hurraa!

Henrik eno katsoi nuoriin, katsoi vanhoihin. Hän, perinnäistapojen ja

perinnäistietojen mies, tahtoi aina huomata yhdyssiteet sukupolvien

kesken, ja sentakia häntä harmitti, ja hän sanoi hiukan äreästi:

— Sellaisia vanhoja lauluja pitäisi kaikkien osata!

Sanoi ja istuutui. Vaikka hyvin tiesi, että se meidän oloissamme on

mahdotonta. Mehän elämme sellaista huimaavaa vauhtia, että kaikki

on muutamien vuosien kuluessa toiseksi muuttunut. Ja kuitenkin hän

oli oikeassakin. Niin, Henrik eno, meillä pitäisi olla enemmän

yhteyttä sukupolvien kesken. Ehkäpä sentään onkin, enemmän kuin

itse tiedämmekään. Löydämme nytkin toisemme jälleen ja tulemme

vastaisuudessa yhä paremmin löytämään.

Eikä Henrik enon pieni huomautus ollutkaan kenenkään tunnelmaa

häirinnyt.

Mutta isä oli unohtunut flyygelin ääreen, kuten usein sattui. Hän antoi

sävelen seurata toistaan jälkisoiton tapaisessa muistelmasarjassa,

joka kertoi muinaisista nuoruudenhetkistä, kauniista kesäilloista

Kaisaniemessä, jolloin hän oli istunut pöydän päässä tahtipuikko

kädessään ja Töölön lahti oli siintänyt koivujen lomitse. Tai auringon

laskuista Saimaan tummilla vesillä, jolloin valkolakkinen seurue laivan

perältä kajahutti laulun toisensa jälkeen yli päilyvien pintojen, ja

Saimaan saaret niihin kotoisesti vastailivat. Sinne olivat jääneet

uinuvien maisemien ainaisiksi aarteiksi.

Mutta Yrjön vieraat olivat taasen hajaantuneet huoneisiin ja

verannoille, ja kaikkialla kuului iloisten äänten humu. Tarjottiin

virvokkeita, ja mummo ja Tea täti lähettivät hedelmälautaset kiertämään.

Silloin kajahtivat ensimmäiset valssin sävelet. Pojat kavahtivat

pystyyn ja tytöt suorivat helmojaan. Itse kenraali täydessä

sotilaspuvussaan istui flyygelin ääressä soittaen tahdikasta,

huikaisevaa, mukaansa tempaavaa säveltä, jotakin vierassointuista ja

etelämaalaisen kiihottavaa. Nuoret eivät olleet vielä milloinkaan

tanssineet sellaisen soiton tahtiin. Vanhat taukosivat juttelemasta,

pojat kohentelivat kravattejaan, vetivät hansikkaat käsiinsä ja

viipyivät jotakin odotellen.

Silloin sinä, Yrjö, lensit lattian yli ja kumarsit Marjalle. Otteesi

hänen vyötäisillään oli voimakas ja varma, ikäänkuin ei tässä kukaan

voisi riistää sinulta tätä oikeuttasi häneen. Ja Marja nojasi sinuun.

Hitaasti keinuen te liu'uitte pitkin salin valkoista permantoa. Teidän

vartalonne notkuivat, teidän silmänne hymyilivät. Kaikkien katseet

kiintyivät teihin, ja myötätunto ympäröi teidät. Näytitte siltä, kuin

olisitte otaksuneet nyt tällä hetkellä aloittavanne voittokulkunne

halki elämän mahdollisuuksien, joita aioitte valloittaa toisen toisensa

jälkeen. Tämä oli nuoruutenne ja ystävyytenne juhla, josta tie aukesi

onnenne maailmaan. Ja mikäpä sille rajoja rakentaisi?

Marja näytti olevan kanssasi samaa mieltä. Hänen poskensa punottivat ja

hän oli kaunis valkoisessa puvussansa, sininen reunus helmassa.

Muut unohtivat yhtyä teihin, seuraten teitä silmillään, ikäänkuin olisi

ollut itsestään selvää, että tämä ensimmäinen valssi oli tarkoitettu

yksin teille. Teille virtasivat sävelet vyöryen läpi talon hiljaiseen

puutarhaan asti avonaisista ikkunoista, teille hengitti ulkona kevätyö

lemujaan, ja teidän onnenne tapaista aavistaen yksinäiset vaeltajat

pysähtyivät tien risteykseen soittoa kuuntelemaan ja itsekseen

hymähtäen.

Kun veit Marjan paikoilleen, keskeytti kenraali soittonsa ja aloitti

uuden valssin. Ja yleinen karkelo alkoi, joka kesti läpi illan. Nuori

maisteri vei Marjan tanssiin ja sinä, Yrjö, olit kohtelias kaikille

tyttötovereillesi.

Mutta katsojat olivat nyt kerta kaikkiaan lämmenneet. Heissä

läikkyi hyvä mieli siitä, että tässä ehkä oli toteutumassa se mikä

ihmiselämässä oli kauneinta, mikä heidän sisimmässään oli pyhintä.

Kukaan ei sitä selvään ajatellut, ja he olisivat luultavasti kieltäneet

tai pienellä naurahduksella väistäneet, jos kukaan olisi siitä puhunut.

Mutta itsetiedottomasti he iloitsivat siitä, että se taas oli heille

ilmestymässä, tuossa aivan heidän silmäinsä edessä toteutumassa, niin

että siihen sai uskoa ja siinä elää, siinä omassakin, joka alkoi hohtaa

entisellä lämmöllään tänä valoisana keväisenä yönä.

Isä oli herkkämielisenä kokonaan sen lumoissa. Hän seisoi kuistin

ovella ja katseli ulos puutarhaan. Ja hän ajatteli sitä kohtalon

hetkeä, jolloin rakkaus meille ihmisille saapuu, suurena ja vaativana,

ja jolloin suljemme silmämme antaumuksen riemu sielussamme. Jolloin

meillä ei enää ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ainoastaan onnea

uhkuva nykyisyys.

Miten vähäpätöiseksi tuleekaan kaikki muu, kun se hetki saapuu!

Silloin se meitä hallitsee ja me sitä nöyrästi palvelemme, kysymättä

palkkaa, tietämättä rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai

alhaisuudesta. Ainoastaan siitä yhdestä, joka on elämän suurin ihme.

Ehkä hän kiitti elämää siitä, että se sarasti Yrjönkin tiellä.

Tosin ainoastaan sarasti. Sillä mitä he vielä, niin nuoret ihmiset,

saattoivat tietää myöhemmän iän itsetietoisesta, voimakkaasta

antaumuksesta? Tämä oli vain aavistusta siitä, mutta kuitenkin

aavistusta semmoisesta jota silmä joi, jota kädet epäröivin liikkein

haparoivat ja joka pani sielun väräjämään. Joka sai hänet entisensä

unohtamaan ja kaikkensa antamaan ja avoimin silmin unta näkemään elämän

suurimmasta onnesta.

Tulisitko vielä tuntemaan rakkauden itsensä, Yrjö? Nyt huumauduit jo

sen esimausta. Ja aika riensi. Mitä kohti se riensi?

Mutta salissa humisivat tanssin sävelet ja karkelo vilkastui

vilkastumistaan. Tanssit vaihtelivat, sorina huoneissa säesti iloa ja

Kirsti ja muut pikku tytöt hyppelivät yhä rohkeammin suurten parissa.

Koko illan istui kenraali pianon ääressä, katsoen suoraan eteensä

nuotteja hyljeksien ja kuin jostakin kaukaa mielensä komeroista

loihtien esiin kumpuavia hyrskypäitä sävelmiä. Siinä oli kuin arojen

kuumaa kaihoa — kuin kavioitten kopsetta ja kannusten helinää — kuin

vierasmaalaisten tanssisalien loistoa ja menneen ajan huumaavaa

komeutta. Hän oli kuin jossakin poissa — missä lie ollut hänkin

entisten päiviensä muistoissa.

* * * * *

Mutta, Yrjö, sano minulle tänään, mistä se johtui, että sitten tunnelma

salissa vähitellen muuttui? Miksi annoit nuoren maisterin viedä kerta

toisensa jälkeen Marjan tanssin pyörteeseen etkä kertaakaan kumartanut

hänelle enää? He tanssivat yhdessä pitkät ajat ja istuutuivat sitten

toistensa kanssa seurustelemaan. Ja salissa tuntui kuin tyhjältä, ja

vanhempien ihmisten mielen täytti kuin pettymyksen apeus. Ja illan

kosteus löi uutimet lakoon, niin että sohvan puoleinen ikkuna oli

suljettava.

Oliko satanut lunta teidän tunteittenne tuskin puhjenneisiin lehtiin?

Vai oliko tämä vain leikkiä ja sokkosilla-oloa? Eihän se perästäpäin

mitään merkitsekään. Mutta silloin se tummensi kevätillan valoisia

enteitä.

Ehkä oli niin, että lankesi varjo tiellesi, vaikkei kukaan meistä sitä

huomannut. En tiedä, näitkö sen itse, mutta oli kuin olisit jotakin

väistänyt, ja kasvojesi yli kulki surumielisyyden väreily, joka jätti

jälkeensä väsähtäneen ilmeen.

Huomasin kyllä, että seurasit Marjaa silmilläsi. Tiesit aina, kenen

kanssa hän tanssi ja missä. Mutta annoit asiain mennä menojaan ja

tyydyit siihen että täytit kohteliaan isännän velvollisuuksia muita

tyttöjä kohtaan.

Henrik eno ja Kukkaisrinteen isäntä istuivat matalassa sohvassa

poltellen, jutellen ja tanssia seuraten.

— Senkin takkiainen! — sanoi Henrik eno ääneen ja heitti savurenkaan

ilmaan.

Ketä hän oli tarkoittanut?

— Toivotaan, että se korjautuu — sanoi aina toivorikas professori setä.

Mutta Kukkaisrinteeläinen nosti lasinsa, kilisti, sytytti sikarinsa

uudestaan ja he jatkoivat pakinaansa viimeisistä uutisista.

Teekeittiö kannettiin sisään, ja alettiin tarjota teetä. Sinun

tuodessasi lasisi täytettäväksi kuiskasin sinulle sitä täyttäessäni:

— Mitä varten? — Miksi, Yrjö —?

— Älä siihen kajoa! — sanoit jyrkästi ja hiljaa.

Ja soitto jatkui. Yhä kuumemmiksi kävivät tyttöjen posket, yhä

vilkkaammiksi poikien liikkeet. Tahtia jo poljettiin ja hansikkaat

pistettiin taskuihin.

Tea täti, Henrik enon rouva, istui keltaisessa nurkkasohvassa ja

katseli tanssivia.

— On sääli Yrjöä — sanoi hän. — Koko tämän illan ilo on mennyt häneltä

hukkaan.

— Ei tiedä sentään — sanoin jotakin sanoakseni. — Täytyyhän hänen

siihenkin tottua.

— Niin, mutta minä luulen, että se on Yrjössä tavallista syvempää. Ja

sitten juuri tänään!

Tietysti. Mutta, se nyt ei ollut autettavissa.

— Älä nyt äiti — Kyllä me asiamme selvitämme. — Niin oli katseesi

sanonut. Ja selvitittekin.

Sitä iltaa tosin en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta kai te sen

itse tiedätte. Viimeinenkin valssi soitettiin, mutta ette tanssineet

sitä yhdessä.

Mutta tuota päivää ajatellessani on mieleni silti raskas. Silloin

laskeutui varjo kohtalosi tielle ja valoisa hetki himmeni. Siinä

oli aavistus kaiken katoavaisuudesta, nuoruuden ja rakkaudenkin

haihtumisesta kuplana.

Mahtaako kukaan muu enää muistaa, miten valkoisen äänetön se ilta oli?

28.

Tanssin loputtua vieraiden tungeskellessa eteisessä ennättääkseen

junalle, sanoit äkkiä:

— Minäkin lähden kaupunkiin.

— Ennätät kai takaisin viimeisellä junalla?

— Ennätän.

Ja talo jäi tyhjäksi.

Mutta oli paljon järjestettävää, ennenkuin ennätin ajatella unta. Isää

väsytti, ja hän meni levolle omaan huoneeseensa. Kirsti oli jo aikoja

sitten nukahtanut jollekin sohvalle. Mummo sanoi hyvää yötä ja vetäytyi

omalle puolelleen. Mutta minä askartelin vielä kauan järjestämällä

veitset ja lusikat laatikkoihin ja lasit kaapin hyllylle.

Ja ajatukset kulkivat omia teitään.

Saivat vihdoin olla hetkisen kahdenkesken, ajattelin itsekseni. Ehkäpä

saattoivat vetäytyä erilleen muista johonkin vaunun tyhjään osastoon.

Ja sitten tietysti kulkevat yhdessä tyhjiä katuja pitkin ja purkavat

mieltään toisilleen. Hyvästelevät sitten porraskäytävässä ennenkuin

Marja pistää avaimensa oveen.

Hyvä oli niin.

Mutta miksi olin niin apea mieleltäni? Ikäänkuin olisi jokin

solumaisillaan pois! — No niin, nuoruuden tarinat ovat harvoin

pitkät. — Eikä se sekään mieltäni painanut. Takatalvi ehkä uhkasi

hävityksineen. Lehtisilmut ehkä paleltuisivat lumipeitteen alla, ja

täytyisi nähdä surkastuneita lehtiä puissamme pitkin kesää. — Tai

voisiko jotenkuten viihtymys täällä kotona häiriintyä ja astuisiko

tyhjyys sijalle?

Mutta miksi sellaista ajattelin?

Lehdethän olivat hyvässä tallessa peitteensä alla, jos aamupuolella

yötä ehkä tulisi halla hiipien ja yrittäisi iskeä kyntensä niihin. Ja

muuten elämässähän kävi ainainen vaihtelu, tuskin oli kesään päästy,

niin oli taas talvi, ja toiveitten idut saattoivat paleltua kuoliaaksi.

No niin.

Värisin vilusta. Mutta huoneessani vedin uutimet syrjään ennen

maata-panoani ja jätin kattolampun palamaan, jotta Yrjö tullessaan

näkisi että vielä valvoin.

Oli ruvennut satamaan. Vesipisarat putoilivat ikkunalautaa vastaan,

hyräillen yksitoikkoista säveltään.

Ja siihen nukuin.

Heräsin unestani kun verannan ovi kävi. Kuulin askeleita portailla ja

sitten naputuksen ovelleni. Sinä, Yrjö, astuit sisään.

Voinko ottaa sitä puheeksi? Koskeeko se sinuun?

Mutta eihän enää — se on niin kokonaan takanasi nyt. Ja kuuluuhan se

kaikki yhteiseen elämäämme.

Kesäsateen tuoksu lemusi vaatteistasi.

— Oletko hyvin märkä? — kysyin.

— En ollenkaan — vastasit reippaasti — eikä siellä ollut kylmäkään. He

käskivät sanomaan terveisiä — heillä oli äärettömän hauskaa.

— Kenellä esimerkiksi?

— Kaikilla — Olavilla ja Jussilla ja Marjalla — ja he sanoivat, että

sellaista pitäisi olla useammin, eivätkä he sillä tarkoittaneet yksin

tanssia, vaan kaikkea muutakin — sitäkin että oltiin täällä maalla — ja

kotona ja kaikki mukana — ja kaikkea.

— Oliko sinulla itselläsikin hauska?

— Oli minullakin.

Viivähdit ja näytit hiukan vaivaantuneelta ja lisäsit miltei kiihkeästi:

— Ja ellei ollut niinkuin olisi voinut, niin ei minua häirinnyt se,

mitä sinä luulet —.

— Vaan mikä sitten?

Vilkaisit minuun ja puna lensi kasvoillesi hiusmartoa myöten. Ja

ikäänkuin heti toteuttaaksesi päätöstä, jonka olit tehnyt yksinäisellä

kotimatkallasi, syöksähdit puhumaan:

— Tätä iltaahan olen odottanut — et tiedä miten kärsimättömästi —

viikkoja ja miltei kuukausia —!

— Mitä — mitä varten?

Olin noussut puoleksi istualleni ja tuijotin kasvoihisi. Sinä tuskin

saatoit itseäsi hillitä, ja ohimosi paisuen sykkivät. Miksi, Jumalan

nimessä? Koko ruumiisi pingottui jännityksen tuskasta. Oi Yrjö, et

saanut sanaakaan suustasi.

Aavistus kuristi kurkkuani. Siinä se nyt oli — siinä oli se, jonka

olin tahtonut uskoa tässä tapauksessa kuolleeksi, jota olin väistänyt

ja jota olin koettanut lepyttää varokeinoilla ja rakkauden keksimillä

hyvityksillä. Siinä se nyt oli, veren voimakas ääni! Ja senkö takia

oli iltakin sellainen ollut? Enkä ollut mitään aavistanut! Enkä

ollut puhunut ajoissa, vaan antanut tuskallisten ajatusten kasaantua

kasaantumistaan, odotuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes mieli oli niin

täysi, että se uhkasi tulvia yli äyräittensä.

Pitikö siis tämän hetken kerran tulla! Oi, pitihän sen tulla, mutta

ei se olisi tällaisena tullut, jos olisin aikaisemmin puhunut kaikki

selväksi. Ja ehkä sitä siten olisi voinut väittääkin!

Ja sinä, Yrjö, katsoit minuun miltei arasti, puristaen kourasi yhteen

niin että sormien nivelet kävivät valkeiksi.

— Tahdoin kysyä sinulta jotakin — sait lopulta vaivoin sanotuksi.

— Tiedän, tiedän — huudahdin enempää torjuen. — Mikset ole kysynyt

ennen? Tarkoitan, miksen ole sitä kertonut sinulle jo aikoja sitten?

Tietysti — tietysti saat tietää kaiken minkä minäkin tiedän.

Ja hiljaisella, rauhoittavalla äänellä aloin sinulle sitten kertoa

syntyperästäsi, mitään muuta ajattelematta kuin sitä, että voisin

tuottaa sinulle lievennystä, että voisin auttaa sinut tämän

ylivoimaisesti vaikean hetken läpi.

Tiedät mitä silloin kerroin — yksinkertaisesti ja suoraan. Niin ja niin

se oli. Äitisi oli nuori — hyvin nuori — isäsi ei ollut paljoakaan

vanhempi.

— Se oli heidän nimensä — sellainen oli heidän säätynsä.

Olit luisunut lattialle vuoteeni viereen ja painoit kuuman otsasi

käteeni. Otsa oli hiestä kostea ja ohimoitten valtimot tykyttivät

hurjasti.

Oi poikani, minkälaisen hetken me silloin elimme!

Kuinka minun oli sinua äärettömästi sääli! Sellainen poika — muita

paljon hienompi ja jalompi — ja hänen piti näin vavisten alkuperäänsä

tiedustella! Kapinoin — tuskastuin puolestasi — miksi piti näin olla?

Ja voi niitä, jotka tällaista aiheuttavat, jotka elämän sytyttävät

sen enempää välittämättä siitä, mitä kärsimyksiä he omille lapsilleen

tuottavat! Voi niitä ajattelemattomia! Ja voi niitä itsekkäitä!

Mutta minä rauhoituin. Minunhan piti sinua tyynnyttää ja auttaa.

Ja jatkoin hellävaroen kertomustani.

Siellä ja siellä he asuivat. Äitisi hienosukuinen äiti oli

sairaalloinen — makasi enimmäkseen sohvallaan voimatta liikkua —

tytär oli kaunis ja kookas, lahjakasta sukua, maansa parhaimpia.

— Oli kevät ja lämmin tuoksu täytti ilman. Nuoret kävelivät ja

ratsastelivat yhdessä valkoisia teitä ja tuuheitten pyökkimetsien

varjossa. Harmahtavien korkeitten runkojen lomitse, joiden päällä oli

tiheä lehtikatto ja alhaalla oli auringon läikkiä maassa. Muistat

pyökkimetsän, Yrjö! Kaikki heidän ympärillään kukki, ja he antoivat

lempensä puhjeta kukkaan, mitään ja ketään kysymättä.

Seuraavana kevättalvena sinä synnyit.

Liikahdit ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi. Minä jatkoin, hiuksiasi

hiljaa silitellen:

— Sellainen on tarinasi. Mutta muista, Yrjö, älä katkeroidu mieleltäsi.

Hehän olivat niin nuoria, etteivät jaksaneet edesvastuuta punnita.

Ja äidilläsi oli liian vähän tukea kotonaan. Kun sitten synnyit,

silloin tunsi jo äitisi surun. Se oli hänet yllättänyt, se oli tuonut

kauhua mukanansa hänen mieleensä. En tiedä, mikseivät he sitten

menneet naimisiin. Kun aika joutui, antautui äitisi tuon hienosukuisen

diakonissan huostaan, joka oli suuren laitoksen johtajatar. Hän tunsi

heidät, hän otti sinut vastaan ja hän sinua rakasti sinun pienenä

ollessasi. Mutta älä sinä, Yrjö, ketään syytä, äläkä syntyperääsi

soimaa: olet jalosukuinen ja yhtä puhdasrotuinen kuin parhaimmat

ihmisten lapsista, sillä nuori rakkaus on sinut synnyttänyt, eikä

kenelläkään voi olla jalompaa sukuperää.

Huoneessa oli hetkisen hiljaista.

Sinä otit käteni omiisi ja tunsin että ne olivat viileät. Et vielä

nostanut päätäsi, mutta huomasin että verisuonet otsallasi vähitellen

vaalenivat ja suonten tykintä tyyntyi.

Mutta oma tuskani ahdisti vielä mieltäni. Missä olivat ajatukseni

olleet ja missä silmäni? Olin luullut sinun olleen kiinni

tutkintotyössäsi, ja se olikin ollut syrjä-asia sen ankaran

elämäntodellisuuden rinnalla, joka sinua askarrutti. Olin ollut

umpisokea enkä ollut aavistanutkaan, mitä välttämättömimmin olisit

tarvinnut.

Ja valppauteni ja hyvä aikomukseni torjua olivat kärsineet surkean

tappion.

Puhuin sinulle vielä rauhoittavia sanoja, kuten ennen muinoin huvilamme

ullakkokamarissa. Emme välitä siitä mitä ihmiset sanovat, nyt enempää

kuin ennenkään. Meillä on omat tietomme, joista emme tee heille

selvää, eikä kannatakaan heille mitään selvitellä. Me tiedämme, että

polveudut kunniakkaasta suvusta, ja vaikkei niin olisikaan, niin se ei

sanottavasti paina vaa’assa. Sillä jokaisella on itse asiassa kuitenkin

ainoastaan oma kunniansa.

— Pidä pääsi pystyssä, Yrjö poikani — jatkoin puhettani —ja rakenna

sydämeesi alttari isällesi ja äidillesi, vaikket heitä tunnekaan.

Kukapa heidän vaikuttimensa voi tutkia ja heistä tuomion langettaa!

He tekivät sitten minkä voivat — ja varmaa on, etteivät hekään ole

kärsimyksittä päässeet. Muuta ei voi ajatellakaan. Heillä on ollut

hiljaiset hetkensä, heilläkin tuskan hetket — se on varma — ja

vastatkoot he Kaikkivaltiaan edessä itse teoistaan. — Mutta sinä, Yrjö,

sinähän et kuitenkaan ole kodittomana kasvanut.

Puristit hiljaa kättäni ja rinnastasi kohosi syvä ja vapauttava huokaus.

— Sinä olet kasvanut täällä uusissa olosuhteissa — juttelin sinulle,

itsekin keveämmällä mielellä — ja he elävät siellä, jos elävät. Äitisi

on myöhemmin mennyt naimisiin, en tiedä kenen kanssa. Isäsi kohtalosta

en ole kuullut mitään. Kerran kysyin johtajatar-diakonissalta, meren

takana käydessäni, tietäisikö hän heistä mitään. Mutta hän vastasi,

ettei hän tule koskaan antamaan mitään tietoja, ja on väärin sellaisia

edes pyytääkään. Sillä tuo vanha on haihdutettava pois kaikkien meidän

tietoisuudestamme. He ovat kuolleet sinulle ja sinä heille. Kun oksa

istutetaan uuteen maaperään, niin sen on kokonaan juurruttava siellä. —

Tahtoisitko heitä etsiä, Yrjö?

— En usko — vastasit tuskin kuuluvasti.

— Jos tahdot, niin teet sen. Oletko milloinkaan ajatellut, että oma

äiti kuitenkin — tarkoitan: oletko tuntenut, etten ole oma äitisi?

— En koskaan. Minun on ollut vaikeata ymmärtää, ettet ole. Olet

ollut sellainen äiti minulle, etten voi käsittää, miten ihmeellinen

mahtaisikaan oma äiti voida olla. Mikä siinä lienee erona?

— Kuka tiennee. Siinä on tietysti tosiasian tietoisuus ja siitä johtuva

turvallisuuden tunne. Siinä voi myöskin olla syvä olennonyhteys,

joka suhdetta syventää, mutta sitä ei ole hetikään aina. On vaikeata

vertailla, kun niin harvalla on samalla kertaa kokemusta molemmista. Ja

vaikka olisikin, niin siinä vaikuttavat niin monet asianhaarat puolella

ja toisella. Oikeastaan uskon että on suurempi ero mielikuvituksessa

kuin todellisuudessa. Sillä rakkaudessa on monta astetta, ja se riippuu

monenmoisista syistä. — Voit kuvitella äidistäsi mitä haluat, tosiasia

on kuitenkin että hän kielsi sinut. Meille sinä olet kaikki kaikessa

— meistä tuntuisi kuin kiskottaisiin sydän ruumiista, jos me sinut

kadottaisimme. Mutta jos tahdot äitisi löytää, niin emme kiellä. Me

rakastamme sinua niin suuresti, ettemme mitään pelkää.

Niin puhuin. Mutta kuinka raskasta ja luonnotonta sentään olisi ollut

kaikkien näitten vuosien jälkeen, jos olisit tähän ajatukseen tarttunut!

Olit noussut istumaan vuoteeni laidalle ja pidit minua kädestä. Kasvosi

olivat jo tyyntyneet, jos kohta niissä vielä oli myrskyn jälkiä.

— Suomme sinulle kaiken — jatkoin vielä — mitä onnesi ja rauhasi

kaipaavat. Mutta täytyyhän sinun ajatella asiaa myöskin heidän

kannaltaan...

— Niin, niin — mitäpä minulla oikeastaan on heidän kanssaan tekemistä?

— Sano, äiti — miten se tapahtui, se — että tulin?

— Äitisi kirjoitti kirjeen, jossa hän sinusta luopui. Ja isäsi

kirjoitti alle.

— Hän luopui minusta? Hän sai kirjoitetuksi, että hän luopui minusta?

— Niin.

— He saivat molemmat kirjoitetuksi, että he luopuivat minusta?

— Niin.

Näyttäisinköhän sinulle tuon paperin — se oli ainoastaan parin askeleen

päässä tuon laskulevyn takana — tuntisin heti käsialan ja hiukan

kellertävän kuoren — mutta ei, ei — se olisi liian kouraantuntuvaa —

Jumalan kiitos, ettet itse sitä keksinyt.

— Silloin katkesivat samalla siteet keskenämme — sanoit painokkaasti.

Mutta lausuit sen kuin jos olisit tuntenut suurta vapautusta.

Ja katsoit minua suoraan silmiin lisätessäsi:

— Ja sitä paperia siunaan nyt, sillä sen kautta minulla on ollut koti.

Kun kerran näin oli, niin he eivät voineet antaa minulle suurempaa

lahjaa. Siitä heitä kiitän.

Olit vielä kalpea ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi ja käsiäsi.

Mutta ilme kasvoillasi osoitti, että olit päässyt sietämättömästä

painajaisesta.

— Niin, Yrjö — sanoin keventynein mielin — sen tiedän, että minulle,

meille sinä kuulut.

— Sen tunnen minäkin nyt selvemmin kuin koskaan. Ja minulle on

ääretön helpotus, kun nyt tiedän kaikki. Eihän minua ole mikään muu

vaivannutkaan kuin vain tuo epätietoisuus.

Nousit ja kävelit edestakaisin huoneessa. Avasit ikkunan ja istuuduit

ikkunalaudalle.

Oli lakannut satamasta ja aamu jo valkeni.

— Mikset ole aikaisemmin kysynyt tuosta kaikesta?

— Sinähän kerran sanoit — silloin ennen ulkomaanmatkaa — että saisin

tietää lisää täysi-ikäisenä — ylioppilaaksi tultuani, niin sanoit. — En

ole tahtonut ennen kysyä.

— Mutta olisithan toki silti voinut — —

— Kaiketi olen myöskin pelännyt —.

— Mitä?

— Ettei todellisuus vastaisi sitä, mitä olen kuvitellut.

— Ja onko se vastannut?

— Todellisuus on aina parempi — ainakin terveempi — kuin kuvittelu.

Luulee helposti olevansa jotakin ihmeellistä — ja ellei sitäkään, niin

pelkää saavansa kuulla jotakin häpeällistä tai rumaa syntyperästään.

— Ja olet kärsinyt epävarmuudestasi?

— Paljon olen kärsinyt — viime kuukausina. En ennen. En ole aikaisemmin

tullut sitä niin tuumineeksi. Mutta sen jälkeen kun tulin ystäväksi

Marjan kanssa, enkä voinut hänelle edes sanoa kuka olin! — En itsekään

tiennyt, kuka olin! Se ajatus ajoi vihdoin takaa, niin että siitä tuli

miltei päähänpisto.

— Ja olet Marjan kanssa puhunut siitä?

— Monta kertaa. Vähänväliä.

— Etkä minulle?

— En voi sitä itsekään ymmärtää, miksi olen itseäni niin vaivannut.

Lopuksi oudoksuin sitäkin, että minulla yleensä oli sellaista

kysyttävää, jota ei ollut muilla. Mutta nyt tiedän — ja se tieto

helpottaa sanomattomasti.

Tulit taasen luokseni ja istuuduit vuoteeni laidalle.

— Sano, Yrjö, miksi juuri tänä iltana kysyit?

— Kaiketi sentakia, että tämä ilta oli ikäänkuin koko tähänastisen

elämäni päätekohta — tästä päivästä piti alkaa uusi elämä.

— Puhuitko matkalla Marjalle siitä?

— Puhuin. Hänelle olen viime aikoina puhunut kaikki. Ja hän on aina

kehoittanut minua sinulta kysymään, ja tänä iltanakin hän otti minulta

sen lupauksen.

— Ja saitte olla kahden?

— Saimme — meidän suhteemme ovat kyllä ennallaan. Etkö ymmärrä, äiti,

että itsehän hänestä tänään luovuin — itse toiselle luovutin — siksi

kunnes tämä selviäisi. Siksi kunnes voisin mennä hänen luokseen

sanomaan: niin ja niin se on. Nyt hän on minun enemmän kuin koskaan

ennen.

Vedin syvän tyydytyksen huokauksen:

— Niinpä on kaikki hyvin. Muistatko, Yrjö, kun ennen lapsuudessasi

puhuimme keskenämme näistä aroista asioista, niin se yhdisti meitä

yhä läheisemmin toisiimme. Ja minusta tuntuu kuin olisi nytkin käynyt

samoin, vaikka tämä on ollutkin vaikein hetki, mikä meillä koskaan on

ollut.

Hymyilit vapaata, valoisaa hymyä ja muistellen sinäkin jotakin entistä

sanoit painokkaasti:

— Voitkohan arvata, äiti, kuka on kaikkein paras ystäväni?

Heti tulit silmissäni pieneksi pojaksi jälleen, joka herää ehkä

vaivaavasta unesta hyvään todellisuuteen ja vastasin:

— Kaiketi Erik — tai Väinö — tai Aino — tai —

— Sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta pidän vain hyvin

vähän enemmän Jumalasta, sillä täytyyhän Jumalasta vähän enemmän — — —

Vaikenimme molemmat.

Ikkunalaudalle tippui yksitellen vesipisaroita, ja kottaraiset alkoivat

pesissään liikahdella ja siipiään räpyttäen sirittää. Ja vaalenevana

lepäili ulkona aamuyö.

Me pidimme toisiamme käsistä ja annoimme tämänkin hetken hiljaa painua

menneisyyden helmaan. Ja avonaisen ikkunan kautta puhalsi aamutuulahdus

sisään koivujen tuoksua.

Ja se päivä, joka nyt koitti, oli taaskin sunnuntai. Heittäisimme

viikon vaivat ja tämänkin yön tuskat taaksemme ja pukeutuisimme

sunnuntaivaatteisiin ja sunnuntaimieleen. Mene, poikaseni, nukkumaan

ja nuku syvää, virkistävää untasi! Kun myöhään aamulla heräät,

ovat käytävät haravoidut sunnuntaikuntoonsa, ja koivujen ritvat

leyhyvät juhlamieltä. Isällä on orvokki napinlävessä ja Kirstillä on

uudenuutukaiset kengät jalassa. Ja mummo kamarinsa ikkunassa lukee

päivän evankeliumia.

Ja maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

29.

Mutta eipä ulkona maailmalla vallinnutkaan rauha eikä ihmisten kesken

hyvä tahto. Siellä riehui suuri sota. Se oli tärisyttänyt valtakuntien

perustuksia jo parin vuoden ajan. Suoranaisesti se ei vielä ollut

koskettanut Suomea, mutta tietysti sitä täällä seurattiin suurella

jännityksellä. Siitä puhuttiin Koivulassa joka päivä sanomalehtien

saapuessa, ja hartaasti toivottiin sen pian loppuvan.

Mutta se vaan yltyi. Se heitti hyrskynsä yhä uhkaavammin Suomenkin

rannoille.

Jo aikoja sitten oli meidänkin paikkakunnallemme ilmestynyt

venäläistä sotaväkeä, joka alkoi metsää kaataa, sotateitä rakentaa

pitkin aukeamia, vallihautoja kaivaa ja piikkilanka-aitoja vetää

rauhallisten ihmisten alueille. Kauhulla me näimme heidän tuhotöitään

ja kuulimme hävitettyjen kotien valituksia. Ei enää tehnyt mieli

metsissä kuljeskella, sillä villiintyneitä miehiä vetelehti kaikkialla.

Eikä voinut edes ihmisiä vapaasti puhutella, kuten ennen, sillä

vieraat kylvivät myrkkyä tietämättömien ihmisten mieliin, ja nämä

katkeroituivat ja rupesivat hautomaan mielettömiä kumoushoureita.

Oli tuskallista nähdä vierasrotuisia sotureita herroina maassamme

ja omat miehemme aseettomina. Kuohutti mieltä ajatellessa, että he

esteettä saivat vehkeillä kansalaistemme keskuudessa, sairaalloisilla

haaveillansa vieden heidät surkeasti harhaan. Mielet sen kautta

pimenivät. Kun kuusien juuret alkoivat kuivua viheliäisten, tiheänä

verkkona yli viljelysmaiden risteilevien vallihautojen reunamilla,

niin samalla alkoi läpi aikojen periytyneiden, kunnioitettujen

katsantokantojen pyhyys horjua laajoissa kansankerroksissa.

Yleinen levottomuus ja uhkaavan maailmanonnettomuuden pelko täytti yhä

enemmän mielet.

Sinä kesänä, jolloin sinä, Yrjö, tulit ylioppilaaksi, painui tuo

vieras leima yli koko paikkakuntamme ja teki sen vielä entistään

rauhattomammaksi. Aukeamalle aseman toiselle puolelle pystytettiin

nimittäin suuri venäläinen majoitusleiri, jonka upseerit kulkivat

ympäri paikkakuntaa hakien sekä itselleen että kanslioilleen huoneistoa

asukkaiden huviloista. Silloin vilisi valkotakkisia ja pitkäsaappaisia

kaikilla teillä ja kuului vieraan kielen sorinaa. Illoin kaikui

leirillä hanurin ääni. Muistatko, Yrjö, haikeamielisiä tanssisävelmiä

ja alakuloisia venäläisiä kansanlauluja, jotka selvästi soivat

huvilallemme asti?