— Elleivät olisi olleet niin vastassa nuo, niin sinne olisin mennyt
minäkin!
— Olisit ollut liian nuori.
— Mikä nuori! — On sinne mennyt nuoria muitakin — ja ajatteles, kun
saisi olla mukana antamassa ryssille selkään kaikesta siitä, minkä ne
ovat meille aikojen kuluessa tehneet!
Sinä, Yrjö, et omasta puolestasi mitään sanonut, lähtisitkö vai et.
Mutta sinulla oli pidättäjäsi, joka tällä hetkellä teki sellaiset
suunnitelmat mahdottomiksi. Työsi se oli, jumaloimasi työ, jota
olit ikävöinyt läpi koko kouluajan ja johon sinulla oli niin selvät
taipumukset. Eikä se ollut mielikuvitusta, se oli sinussa synnynnäistä,
tiedän sen. Sinusta tuntui kuin olisit ollut itsellesi ja maallesi
uskoton, ellet olisi tällä hetkellä sen kutsua kuullut. Olkoon muilla
omat tehtävänsä — sinulla oli omasi. Ne vaativat kuin pakkovoimalla.
Kosket pauhasivat kuohuen: opi meitä käyttämään! Etäisyydet humisivat
toisilleen: missä on yhdistäjämme? Maat ja metsät huokailivat: palvele
meitä, niin että voimme sinua palkita!
Iloitsit siitä, että maa tarvitsi sinua, niinkuin se tarvitsi kaikkia
poikiansa. Mutta kun se suuri kohtalon hetki kerran tulisi, jolloin
maa oli vapautettava, silloin saisi kaikki muu väistyä — kaikki muut
tehtävät aikaansa odottaa — sillä silloin olisi vain yksi tarpeellinen.
Kun vain ajatteli sellaista mahdollisuuttakaan! Sellaista onnea, että
Suomesta tulisi vapaa maa!
Ja kaukainen muisto nousi tajuntaasi. Oli aamuhetki; oli uitu meressä,
ja suurella kentällä oli hiljaista. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti
katseensa kummulle, jossa Tanskan lippu hitaasti nousi ilmaan. Silloin
paljastuivat kaikkien päät ja kaikkien mielet olivat hartautta
täynnänsä.
Miten olitkaan kadehtinut noita muita poikia siitä, että heillä oli
itsenäinen isänmaa!
Ja nyt!
Saisitko todellakin kokea sen, mitä aina olit toivonut? Sellaisen
ajan tuloa, jolloin ei kukaan enää voisi pakottaa suomalaista poikaa
piilottamaan partiomerkkinsä kirjoituspöytälaatikkoonsa? Jolloin
ei kukaan enää lähettäisi suomalaisia miehiä maanpakoon ja polkisi
suomalaisen lain jalkojensa alle? Jolloin emme enää huokailisi vieraan
sorron alla? Vaan meillä olisi rauhoitetut kodit ja omat lakimme ja oma
valta omassa talossamme.
Ja Suomen oma lippu nostettaisiin kohti taivasta ja seitsemänsataa
kertaa seitsemänsataa suomalaista poikaa paljastaisi sille päänsä!
Olit kuin poistunut kauas ajatuksissasi.
Mutta Aarne heittäysi kyljelleen ja vihelsi jotakin, joka sai huomiosi
kiintymään illan viileään rauhaan.
Siellä metsä tummeni tummenemistaan lahden toisella puolen ja heitti
mustan varjon veteen. Kuului airojen loisketta jostakin, ja vene tuli
esille salmen suusta. Talon nuorin poika heitti riippakiven vanhalle
ahvenpaikalleen. Pellon takana ynisivät lehmät. Tyttö askaroitsi
lehmisavussa punaruutuinen huivi päässään, ja toinen liinatukkainen
tytönressukka huiski koivunvitsalla kärpäsiä loitommalle.
Silloin tällöin kuului ääniä metsästä päin tai laulua sillan kohdalta.
Kotimaa! Isänmaa! — kaikui sielussasi.
Kotoinen tunnelma kiersi nuorten miesten suonissa ja näkyi kietovan
pehmoiseen viihtymisen hymyyn vanhan kartanon niityt ja pellot, rannat
ja näköalat, laiturit ja venevalkamat.
32.
Kun sitten saavuit kotiin pyöräilymatkaltasi, oli ruohokenttämme
valkoisena kukkivaa apilasta. Ja se oli sinusta kaunista.
— Täällähän on rehevää — sanoit sinä. — Luulin että täälläpäin
näyttäisi köyhältä kaiken sen rinnalla, mitä olen nähnyt.
Matkavaikutelmat täyttivät kokonaan mielesi. Olit käynyt Imatrat
ja Punkaharjut ja risteillyt Laatokalla moottoriveneellä. Kolilla
olit nähnyt auringon sekä nousevan että taasen laskevan. Nyt tiesit
mielestäsi paremmin kuin ennen, mitä Suomi oli. Ja kun janoissasi
olit pistäytynyt mökkipahaseen ja emännän kädestä saanut piimätuopin,
olit ajatellut, että ihmiset olivat kuin maa, hyvää lajia, jolla on
kehittymisen mahdollisuudet. Kaikki oli vanhan ja uuden välillä. Se oli
suuriarvoista sille, jolla oli tulevaisuus edessään. Ja vähällä tultiin
toimeen. Ei ollut torpissa sanottavasti kalustoa eikä lapsiressuilla
montakaan vaatekappaletta yllään. Mutta ikkunasta siinsi lahti ja
rannalla lämmitettiin sauna. Ja vuosittain laajeni uutispelto metsän
laidassa.
Ja kaikki maaseudun ihmiset olivat mielestäsi kadehdittavia olentoja.
Mutta nyt sinua väsytti. Sinua väsytti niin että jalat olivat
lyijyn raskaat. Mielelläsi olisit hiukan lepäillyt, mutta päivä oli
määrätty, jolloin sinun piti ruveta harjoittelijaksi tehtaaseen, eikä
täsmälleen saapumista nyt saanut mikään estää. Olihan sinulla muutamien
vuorokausien huoahdus välillä, ja se sai riittää, sillä ethän sinä
omasta mielestäsi ollut lainkaan rasittunut. Väsymyksesi ei merkinnyt
mitään ja minäkin luulin sen olevan vain ohimenevää raukeutta pitkän
pyöräilymatkan jälkeen.
Siihen aikaan oli paljon työtä mansikkamaassa, joka oli suuri ja täynnä
meheviä marjoja. Kyykötin siellä päivät umpeen marjan poiminnassa, ja
kuitenkin siellä aina oli kypsiä jäljellä. Levitin puuvillaa terttujen
alle, jotteivät vajoaisi maahan ja tulisi mukaisiksi.
Se nyt on joka tapauksessa tehtävä, ajattelin itsekin uuvuksissani.
Mutta eräänä aamupäivänä me sitten lähdimme yhdessä kaupunkiin ostamaan
työpukua harjoittelijalle. Löysimmekin ruskeavärisen pumpulipuvun,
sellaisen »overallin», jota työmiehet käyttävät tavallisia vaatteitaan
suojaamassa työpajoissa, ja toimme sen kotiin.
Seuraavana aamuna aloitit harjoittelutyösi rautatien konepajassa.
Ensimmäisen päivän iltana kotiin tullessasi arvelit, ettet ollut nähnyt
mitään varsinaista uutta. Tosin olit ryöminyt veturin sisään ja huh! —
kuinka siellä oli ollut kylmä! Mutta tiesit jo entuudestaan kirjoista
miltä siellä näytti.
Oli ollut kuuma päivä, ja aivan hikisenä olit joutunut veturiin. Siellä
oli värisyttänyt ja miltei paleltanut. Ja minkä näköiseksi olit tullut
— öljyiseksi ja nokiseksi käsistäsi ja vaatteistasi; oikeastaan teki
mielesi mennä suoraa päätä kylpemään. Mutta et sitäkään jaksanut.
Nyt sait tuntea työmiehen uupumista, arvelit hymähtäen. Ja sait
kokemusta työmiehen elämästä. Siihen olit tyytyväinen.
Sinä iltana läksit pian levolle, sillä sinun piti nousta varhain
seuraavana aamuna.
— Enköhän soittaisi insinöörille, että tarvitsisit vielä viikon levon
pyöräilymatkasi jälkeen?
— Ei millään ehdolla, äiti, ei tämä väsymys mitään merkitse.
Kolmantena päivänä tulit kotiin tavalliseen aikaan. Istuin
puutarhassa käsitöilleni. Kirsti oli Eijan luona leikkimässä ja
isä oli vielä kaupungissa. Askeleesi olivat raskaat. Heittäydyit
viereeni ruohokentälle mitään sen enempää puhumatta ja nukahdit heti.
Mansikkalautanen jäi koskemattomana puutarhapöydälle.
Katsahdin sinuun korituolistani ja tulin levottomaksi. Makasit siinä
suorana selälläsi jalat ojona. Ja nukuit syvää unta.
Kylläpä poikaa väsytti. Nyt hän ei ollut terve.
— Tule, Yrjö, nouse ja lähde levolle omaan vuoteeseesi, niin voit
levähtää perusteellisemmin. Miten sinua noin tavattomasti nukuttaa?
— En tiedä, olen vain väsynyt työpäivän jälkeen. Mutta se on parasta
työtä maailmassa.
Ja sisään mennessäsi puhuit kuin itseksesi:
— Ensin työpajoissa ja tehtaissa, sitten teknilliseen korkeakouluun. —
Sitten Saksaan — sitten Amerikkaan — sitten — niin, äiti, olen uraani
tyytyväinen. Sillä alalla saa jotakin aikaan, ja se vie mihin maahan
tahansa — ja kaikkialla voi olla kuin kotonaan.
— Niin, niin — sanoin huolissani — mutta nyt täytyy sinun nukkua tuo
väsymyksesi pois, etkä saa lähteä huomenna minnekään.
Seuraavana aamuna et enää mennytkään työpajaasi. Sinulla oli huimaavan
korkea kuume.
33.
Miten hiljaista on ympärilläni! Niin hiljaista, etten kuule muuta kuin
kaukaisia askeleita käytävän matolla tai jonkun lukon napsauksen. Äkkiä
olen siirtynyt pois tavallisesta elämästäni ja yhteydestä muun maailman
kanssa, ja samassa olen miltei unohtanut, että muuta onkaan olemassa
kuin tämän valoisan huoneen syvä rauha.
Ja kuitenkin on maailma täynnänsä sotapauhua. Tanteret jyrisevät
tykkien jymyä ja raskaitten rattaitten rytinää. Granaatit räjähtävät
ja silpovat kaiken kappaleiksi, tiet tärisevät hevosten kavioitten
kopsetta, ja palavat kylät peittävät seudut savupilvien harmauteen.
Taivaaseen asti nousee uhkausten, kirousten, hätähuutojen ja vihlovien
valitusten sekasortoinen kuoro.
Olenhan ennenkin ollut loitolla tuosta kaikesta, mutta olen kuitenkin
ollut siitä tietoinen. Se on säestänyt jokapäiväisen elämämme juoksua,
kiireitämme, aikeitamme, jos kohta se ei vielä ole suoranaisesti
vaikuttanut henkilökohtaisiin oloihimme.
Nyt on tämä kaikki minulle olematonta. Sitä eivät todellisuudessa
hipaise etäisimmät ajatuksenikaan. Se ei merkitse minulle mitään.
Täällä istun neljän sinertävän seinän sisäpuolella, kuunnellen poikani
hengitystä. Eikä ole minulle tällä hetkellä muuta olemassa kuin tämä
nuorukainen tässä, hänen kalpeat kasvonsa, hänen hikihelmien peittämä
kaareva otsansa ja hänen puoleksi suljetut silmänsä, joiden luomien
alla silmäterät hitaasti liikkuvat hänen torkkuessaan kuumeherkkää,
keveätä untaan.
Hänen uinahtaessaan lueskelen äänettömyyden salaisuuksista. Avaan
kirjan umpimähkään, sillä se on minulle entisestään tuttu ja minulle on
yhdentekevää mistä kohdasta alan. Siinä puhutaan kuitenkin kauttaaltaan
hiljaisuudesta ja miltei yhtä paljon rakkaudesta, sillä ne kuuluvat
yhteen.
Rakkauden valtakunta — luen siinä — on ennenkaikkea suuri varmuuksien
valtakunta, koska siellä on sieluilla eniten aikaa. Heillä totisesti
ei ole siellä muuta tekemistä kuin tuntea toisensa jälleen, syvästi
ihailla toisiansa ja kyynelsilmin tehdä toisilleen kysymyksiä, kuin
nuoret siskot tavatessaan, käsivarret toistensa vyötäisillä.
Poikani sairastumisesta saakka on minusta tuntunut siltä kuin en
olisi tavannut häntä pitkiin aikoihin. Nyt istuessani hänen vuoteensa
ääressä ja silloin tällöin lausuessani sanan juomasta, jonka hänelle
ojennan, tai ilmasta, jonka henkäys tunkeutuu sisään avonaisesta
ikkunasta, kohtaavat sielumme toisensa herkemmin kuin viikkoihin tai
kuukausiin. Emme ennättäneet kuulla toistemme sisäistä ääntä elämän
mennessä tavallista menoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta
nyt jouduttuamme kaiken ulkopuolelle suuren äänettömyyden valtakuntaan
ja kuunnellessamme elämän salaisuuksien kaukaista aallonloisketta
rannoillamme, katsomme toisiamme pitkään, kuin olisimme tehneet matkan
vieraihin maihin, ja vihdoin eri haaroilta kotiutuneet. Ja kuin vasta
nyt näkisimme toisemme oikeassa ympäristössämme ja vallan toisella
tavalla kuin ennen.
Missä siis oltiin viikko sitten? En tiedä, mutta arvattavasti niin
sanotussa työn ja toimen maailmassa. Miten kaukaiseksi se onkaan
siirtynyt! Kuulin äsken, että vieraita sotalaivoja on Ahvenanmaan
vesillä ja että pommeja on heitetty jossakin saaristossa. Miten
on mahdollista että kaikki ulkonaiset seikat kädenkäänteessä ovat
tulleet niin kaukaisiksi, kuin jos ne tapahtuisivat toisella
taivaankappaleella? Vaikka pommit räjähtäisivät sen talon ympärillä,
jossa istun, huomaisin sen ainoastaan Yrjön tähden. Jos kuulisin
talomme palavan kaikkine irtaimistoineen, peltojamme tallattavan ja
metsäämme raiskattavan, voisin sitä tuskin käsittää, ja sisäisimmän
minäni se jättäisi koskemattomaksi. Sillä huomioni on jännittyneesti
ja yksinomaan kiintynyt siihen, onko se sielu, joka kuvastuu poikani
silmissä tai hänen epätasaisessa hengityksessään, pakenemaisillaan
luotamme vai onko sillä ainoastaan sellainen lepohetki taipaleella,
jolloin ihminen sisäisesti kasvaa?
Mitä me isät ja äidit oikeastaan tiedämme lastemme sielunelämästä
siinä touhujen pyörteessä, jota sanomme jokapäiväiseksi elämäksi?
Emme ole tottuneet havaitsemaan sitä mikä on ilmiöitten takana.
Sentakia emme huomaa mitään heidän katseestaan, kun he työnsä lomasta
nostavat silmänsä meihin. Emme päätä mitään heidän liikkeistään, kun
he vilahtavat ohitsemme huoneissa. Emme hae heitä itseään heidän
sanainsa takaa emmekä etsi niitä hiljaisia hetkiä, jolloin sielumme
voisivat toisensa kohdata. Ainaisissa puuhissamme hipaisemme ainoastaan
pinnallisimpia ilmiöitä ja heittäydymme aina uudelleen kiihkeän
toiminnan ja haihtuvien vaikutelmien hyörinään, joka peittää sisäisen
elämän.
Huomaamme suurimman laiminlyöntimme vasta sinä päivänä, jolloin kohtalo
lyö kovasti ovellemme. Silloin heräämme kauhuissamme käsittämään, että
se, mikä on täyttänyt päivämme kuumeisella kiireellä, käden käänteessä
on menettänyt entisen arvonsa silmissämme. Hukkaan on mennyt moni
turha touhu, eikä siitä ole jälkeäkään jäänyt, ja arvokaskin työmme on
siirtynyt kauas tietoisuudestamme. Ja jäljellä on ainoastaan tämä lapsi
tässä ja meidän samassa tuokiossa tietoinen rakkautemme, joka kaikki
ymmärtää.
On olemassa vanha lause, jonka ennen muinoin työnsin luotani pitäen
sitä kohtuuttomana ja sietämättömän ankarana. Nyt se juolahtaa mieleeni
ja näen sen aivan uudessa valossa. »Joka tahtoo elämänsä säilyttää,
hän sen menettää; mutta kuka elämänsä menettää minun tähteni, hän
saa sen pitää.» Miksi olen sitä hyljeksinyt? Tässä lauseessa kaiketi
piilee korkeimman rakkauden mysteerio. Hän, joka sen ensin lausui,
tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täynnänsä maailmoitten voimaa
ja taivaan valtakunnan viisautta ja autuutta. Hän ei enää ollut oma
itsensä, vaan hän oli antautumuksellaan yhtynyt Jumalaan, ja hänen
ainoa onnensa oli täyttää hänen tahtonsa. Ystävilleen vakuuttaessaan,
etteivät he mitään kadottaisi lakkaamalla itseänsä tavoittelemasta
ja niin häneen yhtymällä, että hänen tähtensä menettäisivät entisen
itsekkään minänsä, hän tiesi kyllä, että he juuri siten herättäisivät
eloon ikuisimman ja olennaisimman minänsä.
Tässä istun poikaani katsellen ja miettien sitä, että ihmisen
kokemusten rajallisuus riippuu hänen henkisistä mahdollisuuksistaan.
Totta tosiaan, se joka voisi vapautua äärellisyyden rajoituksista ja
yhtyä Jumalaan, hän olisi kokenut suurinta mitä ihminen voi kokea.
Mutta tunnen että minun mahdollisuuteni eivät ulotu niin pitkälle.
Minulla on yllin kyllin siinä että koetan kantaa tätä lasta näitten
vaarojen läpi takaisin elämään. Jo sen kautta olen taivaan valtakunnan
esikartanoissa ja tyydyn kaikesta sydämestäni esikartanoihin. Sielläkin
aavistan Jumalan, kohdatessani poikani katseen ja tuntiessani sydämeni
lämpöä sykkivän. Emmehän voi tietää Jumalasta muuta kuin mitä oma
kokemuksemme kulloinkin hänestä opettaa, sillä mitä muut hänestä
sanovat jää kuolleeksi kirjaimeksi siksi kunnes löydämme hänet omassa
itsessämme ja omassa elämässämme.
Minne siis jää tuo itsensä tehostaminen, joka on tullut niin
tavalliseksi kielenkäytössä, tuo tietoisuus, joka pyytää tyydykettä
omahyväisyytensä halulle? Ken todella rakastaa, hän ei enää pyydä
mitään itsellensä, vaan on täynnänsä palveluksen iloa. Eiköhän meillä
liene elämämme onnellisimmat hetket silloin kun huomaamme olevamme
pelkkää rakkautta ja pelkkää toisen tarpeitten ymmärtämystä? Sellaisina
aikoina tunnemme varmaan elävämme paljon täyteläisemmin kuin muulloin,
jolloin harrastuksemme on kääntyneenä oman itsemme palvomiseen.
Tämän salaisuuden voi ainoastaan se ymmärtää, joka on sen kokenut.
Mutta jokainen meistä on sitä jossakin muodossa kokenut joskus — olemme
vain hyvin taipuvaisia heti unohtamaan.
34.
Oli sateinen päivä — tervetullut kaikille sairaalassa oleville, koska
sade toi raikkautta kesähelteeseen ja puhdisti ilman tomusta. Istuin
kuten tavallisesti korituolissani ommellen. Sinä, Yrjö, olit valveilla
ja katsoit minua ja työtäni. Silmissäsi oli tuo sinulle ominainen rauha
ja säteilevä loisto, jota olin niissä ihaillut lapsuudestasi asti.
Korkean kuumeen vuoksi en uskaltanut kuin nimeksi puhua kanssasi.
Ainoastaan silloin tällöin sanan:
— Eikö ole suloista olla näin kahden — ja tietää, että maailma on
pitkän matkan päässä?
Vastasit ainoastaan hymyn väreellä.
— Huomenna on isäkin täällä luonasi koko päivän.
Nyökäytit päätäsi. Mutta muistit sitten:
— Ehkei hänellä ole aikaa?
— Meillä on molemmilla aikaa panna sinuun miten paljon tahansa. Nyt ei
meillä olekaan mitään muuta.
Nyökkäsit taas päätäsi kuin itsestään selvälle asialle.
Auto ajoi ohitse, mutta et näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotasi.
Suljit silmäsi, mutta avasit ne jälleen ja seurasit neulani liikettä
ommellessani.
— Pidätkö ompelemisesta? kysyit sitten.
— Pidän — varsinkin kun tiedän että tästä tulee sinulle mieluinen
kapine uuteen huoneeseesi. Ja sen ohessa ajatukseni lepäävät
ommellessani.
— Kaikkien pitäisi oppia tekemään jotakin käsityötä — sanoit yhä
katsoen sormieni askartelua.
— Minäpä tiedän, mitä sinä voisit oppia sitten kun tulet terveeksi.
Oppisit kutomaan verkkoja. Se tulisi olemaan sinulle sopivaa työtä ensi
syksynä.
— Ensi syksynä? Minulleko sopivaa? Miten minulla voisi olla aikaa
sellaiseen ensi syksynä? Minunhan pitää mennä tehtaaseen!
Ihmeellistä, ettet aavistanut miten vakava sairautesi oli ja että
kestäisi kauan, ennenkuin kykenisit työhön. Kuvittelit, että
tervehtyisit parin kolmen viikon perästä, ja tietysti sinun piti
saada olla siinä uskossasi. Vakuutin sentakia, että ainoastaan
lauantai-iltoina ottaisit esille tuon turhanpäiväisen näpertelyn,
kun olit kotona etkä tahtonut muutakaan tehdä. Ja siitä olisi sitten
hyötyäkin, kun vähitellen saisit valmista seuraa van kesän kalaretkien
välineeksi.
Selitys kävi täydestä. Ja vaikenit katsellen ulos ikkunasta, josta
näkyi kiiltävä meren ulappa. Molemmat ajattelimme omia ajatuksiamme.
— Oletko ostanut minulle sen kellonpitimen? — kysyit taas hetkisen
kuluttua.
Olin tietysti ostanut sen ja otin sen esille käärepaperista iloissani
siitä että olin muistanut sen sinulle toimittaa. Noin. Nyt oli sinun
mukavampi seurata ajan kulkua. Se olikin siistin näköinen ja saavutti
täyden hyväksymisesi. Jalka oli lasista ja yläpuoli hopeoitu.
— Hyvä on — sanoit vain ja kiitit.
Ja pitkään aikaan et kääntänyt katsettasi kellosta.
Silloin ymmärsin, ettet ainoastaan kellon tähden ollut toivonut
pidintä, voidaksesi sen aina nähdä. Sinulla oli jotakin kellon kannen
sisäpuolella. Muistin Kirstin kerran kertoneen minulle, että olit
nostanut hänet polvellesi, avannut kellosi ja näyttänyt hänelle
pienoiskuvan Marjasta. Sitten olit painanut ulkokuoren taas kiinni ja
se oli napsahtanut somasti. Nyt katsoit siis Marjaa kellon kuoren läpi.
Sitten sulkeutuivat taas suuret silmäsi ja sinä nukahdit. Nukuit tuota
levotonta kuumeunta, jonka kestäessä silmämunat vaelsivat luomien
alla hitaasti edestakaisin ja hetkittäin näkyivät kauankin valkoisina
silmäripsien väliltä. Silloin kävivät kasvot äärettömän riutuneen ja
elottoman näköisiksi, ikäänkuin olisit jo haihtumaisillasi pois meidän
luotamme tuntemattomiin etäisyyksiin.
Silloin kouristi sydäntäni taas ahdistus ja rupesin huutamaan apua
sieluni tuskassa. Anoin armoa elämän ja luonnon haltijoilta, kaikilta
salatuilta terveydenvoimilta, kaikilta taivaan ja maan mahtajilta,
joita koetin rukouksen voimalla puoleeni taivuttaa. Huusin avukseni
Jumalaa Kaikkivaltiasta, pyysin häneltä armahdusta tämän ainoan kerran
— armoa ja apua epätoivoisessa hädässäni.
En tahtonut pojastani luopua — en voinut hänestä luopua, en mistään
hinnasta. — Kiviä ja santaa! — olit kuumehoureissa huutanut lapsena —
ennustellen? — Ei, ei! Kamppailisin sinusta nyt niinkuin silloinkin —
ja sillä kertaa olin voittanut.
Yötä päivää olin puolestasi rukoillut siitä hetkestä asti, jona sinut
vietiin kotoa. Viltteihin peitettynä oli sinut paareilla kannettu
puutarhan läpi ja sitten tietä pitkin pysäkille. Lehtolan asukkaat
olivat osaaottaen ikkunoistaan katselleet synkkää saattoa, ja Tapiolan
isäntä oli metsäpirtistään rientänyt sairasta saattamaan. Itse olit
ollut tyyni. Olin pannut sinisen harsoni kasvojesi yli, ettei tulisi
tomua sieramiisi, ja sinä olit harson alta seurannut molemmin puolin
tietä näkyviä peltojen lyhteitä.
Junan sitten kiitäessä eteenpäin ja sinun maatessasi paareillasi silmät
tuijottaen epämääräiseen kaukaisuuteen, olin istunut siinä sinun
vieressäsi kädet puristettuina yhteen, ja mieleni oli ollut kuin yhtenä
ainoana avun parahduksena. Suuri Jumala! Avun täytyi tulla, muu ei
ollut mahdollista! — Suuri Jumala!
Siitä asti oli jatkunut yhtämittaista kamppailua yötä päivää kestävänä
hiljaisena huutona ja varsinkin silloin kun näin sinussa tuon kärsivän
ilmeen nukkuessasi.
Mutta herättyäsi kasvoihisi tuli eloa ja katseesi oli taasen valoisa
ja onnellinen. Silloin aina tyynnyin ja antauduin uudestaan toivoni
valtaan, koettaen juuri toivoni voimalla parantumistasi kannustaa.
Ja oli kuin olisit tahtonut minua siinä auttaa ja kuin olisin kuullut
iloisen äänesi lapsuutesi ajoilta, kun keinutuolissa istuen huudahdit:
Niin mutta kyllä teillä olisi ikävä, ellei minua olisi!
Eikö niin, Yrjö, sehän olisi vallan mahdotonta. Sellaista ei voine
koskaan tapahtua.
Ja sinä katsoit taasen eteesi hymyillen kuin olisit muistanut jotakin
iloista, ja kasvosi loistivat.
— Mitä ajattelet, Yrjö? — kysyin varovasti.
— Matkaani.
Olisin mielelläni tahtonut tietää lähemmin mitä muistelit, mutta en
uskaltanut väsyttää sinua kysymyksilläni. Ajattelitko auringonnousua
Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin
hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi — ilmestyit äkkiä vieraan
pikkukaupungin kaduille — tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien
kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli koko pitkä
kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla. Lepäilit
niissä kuin olisit herttaisena kesäpäivänä heittäytynyt pitkällesi
veneen pohjalle, antaen tuulen sitä kuljetella, ja katsellut taivaan
sinertävää lakea ja vedenpinnan välkettä puoleksi ummistuneitten
silmäluomien alta. Ja kuin olisit tuntenut kasvoillasi lämpimän
tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua.
Mutta olit kuitenkin hyvin kaukana elämästä.
Laskin käteni vuoteellesi ja aloin houkutella sinua takaisin
epämääräisestä kaukaisuudestasi lupailemalla sinulle kaikenlaista, jota
ehkä haluaisit.
— Ensi kesänä meillä pitää olla kalastajamaja meren rannalla ja siinä
kuisti länteen päin. Ja sen saat ihan omaksesi.
Et vastannut mitään.
— Ja ellet ensi vuosina saa ajaa pyörällä, niin saat moottoripyörän
sijaan. Täytyy sinun voida liikkua minne haluat. Ja purjeveneen saat,
jos tahdot. Kai pitäisit siitä?
— Ehkäpä — mutta en jaksa sitä nyt ajatella.
Ei. Et ollut houkuteltavissa. Et ehkä millään enää. Koko sairautesi
aikana olit ollut kuin jossakin poissa. Laihduit laihtumistasi, kädet
kävivät valkoisen läpikuultaviksi, haivenet leuan alla kasvoivat,
mutta et mitään huomannut. Mistään huolehtimatta, mitään toivomatta
näytit ainoastaan jotakin odottelevan. Mutta itse tuskin tiesit mitä
odotit. Kaiketi luulit edottavasi terveyttä, mutta itse asiassa olivat
ajatuksesi jossain tavallisen tajuntapiirisi ulkopuolella. Otit vastaan
mitä sait, ja kiitit kaikesta, mutta et mitään pyytänyt, et mitään
halunnut. Ja kuitenkin elit omituisessa onnen tilassa, joka sai kasvosi
salaperäisesti sädehtimään.
Mutta kun isä tuli sinua katsomaan tuoden sinulle kukkia puutarhastamme
ja kun hän sitten jäi vuoteesi viereen istumaan ensin tunniksi,
sitten päiväksi ja vihdoin istui siinä yötä päivää, silloin iloitsit
kukkien väriloisteesta ja halusit ne asetettaviksi niin että näit ne
hyvin ja että valo somasti taittui niihin ja niiden takana olevaan
siniharmaaseen seinään. Taikka kun isä kauan hyväili tukkaasi, suljit
mielihyvästä silmäsi. Isä otti silloin usein peililaatikosta esille
kampasi ja antoi sen kevyesti solua läpi hiuksiesi. Se tyynnytti ja
vilvoitti kuumeista päätä; avasit puoleksi silmäsi ja sanoit hymyillen:
— Isä kampaa kevyemmin kuin äiti. — Anna anteeksi äiti!
Nukahdit taas. Ja nuo ihanat kasvot kävivät entistään kalpeammiksi
ja riutuneemmiksi, silmät vaelsivat taas luomiensa alla, ja näytti
taaskin siltä kuin tuo nuori elämä olisi ollut sammumaisillaan ja henki
rientämäisillään muille maille, joihin ei jälkiä mene ja joista ei
viesti saavu.
Oi Yrjö! Kuinka voin sinulle enää pitemmälle kertoa? Siitä kaikesta
tuskin itse tiedät — tai tiedät ehkä paljon enemmän kuin minä. Tiedätkö
senkin, mitä vanhempasi tähän aikaan kokivat? Tiedätpä tai et, niin se
oli suurta ja ihmeellistä aikaa. Siitä pitäen ei kuolema ole meille
ollut enää mitä se ennen oli.
35.
Siinä istuimme sinun luonasi päivästä päivään ja valvoimme vuorotellen
öisin. Ainoa ihminen jonka tapasimme, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria
lukuunottamatta, oli eräs tuttava, joka kesähelteestä huolimatta
oleskeli kaupungissa ja joka silloin tällöin pistäysi meitä katsomassa.
Hän oli omaperäinen ja välitön ihminen, eteläisemmän auringon
kasvattama. Meille hän tuotti lohdutusta tänä raskaana aikana. Ja hän
sanoi meille:
— Antakaa valonne loistaa ihmisille! — Antakaa sen loistaa Yrjölle!
— Valomme! Ei meissä ole valoa.
— On sitä, mutta näen kyllä, että nyt olette surun ja pelon pimittämät.
Ei saa olla. Pitää olla rohkea ja toivorikas, sillä siitä saa Yrjö
voimaa. Pitää antaa valon loistaa hänen ylitsensä.
— Pitäisi kaiketi antaa, jos vain voisi sen jostakin ottaa.
— Se on teissä, olen sen ennen nähnyt. Se on kaikissa, kun vain ihmiset
antaisivat sen näkyä, kunhan vain asettaisivat sen kynttiläjalkaan
eivätkä sitä piilottaisi sielunsa perimmäiseen nurkkaan. Ja nyt Yrjö
tarvitsee sitä enemmän kuin koskaan ennen, ja teidän täytyy antaa se
hänelle.
— Jospa vain jaksaisimme!
Mutta neuvojamme sanoi että meidän täytyi jaksaa. Tuossa oven takana
oli poikamme, ja hänellä oli matka edessään, kohti elämää vai kuolemaa,
sitä emme tienneet. Mutta ei se ollutkaan tässä pääasia. Pääasia oli
että hän rohkeasti astui astuttavansa. Meidän tuli luottaa Jumalaan ja
hänen pyhään tahtoonsa. Siten voimamme meihin palajaisi ja virtaisi
siunauksena meistä poikaamme.
Hän lähti ja me katsoimme toisiimme. — Antakaa valonne loistaa
ihmisille! — kumma kehoitus! — Älkää asettako sitä vakan alle, vaan
kynttiläjalkaan, niin että sen kaikki näkevät! — neuvo vanha ja sentään
outo!
Kai hän oli oikeassa. Ja kaiketi olikin niin, että ihmisten sieluissa
tuikki valo ja että heistä itsestään riippui, pääsikö se valaisemaan
heidän silmäinsä ikkunoista elämän hämärään. Useimmat tuskin ovat
mistään niin varuillaan kuin siitä, ettei heidän sisäinen minänsä
millään tavoin pääse itseään ilmaisemaan. Luukut kiinni ja ovet
salpaan! Ja niinpä jääkin elämä monelle erämaaksi, jossa jokainen astuu
polkuansa muista paljoa tietämättä.
Oikein kai hän oli sen vanhan kehoituksen ymmärtänyt. Piti asettua
yhteyteen elämänsä lähteen kanssa ja siten tulla kuin kanavaksi, jonka
kautta elävöittävä voima pääsee virtaamaan ihmiselämään. Olihan se
vanha totuus, jota vain olisi koetettava toteuttaa.
Me puolestamme tietysti koettaisimme poikaamme palvella kaikella sillä,
mikä oli meissä parasta. Etsisimme itsestämme viimeisen kipinänkin ja
kurottaisimme taivaasta valoa lisää, ja koettaisimme antaa hänelle
voimaa niin paljon kuin vain meiltä liikenisi ja itse voisimme
korkeuksilta saada.
Mutta sinä, Yrjö, lepäsit kuten ennen vuoteessasi, tuskattomana ja
kirkkain katsein eteesi katsoen. Hyvin vähän puhuimme keskenämme.
Meni päiviä ettemme vaihtaneet kuin muutamia sanoja. Mutta oloomme
ja suhteeseemme oli tullut jotakin uutta lisää. Olimme ainaisessa
sanattomassa ajatuksenvaihdossa asioista, jotka eivät kuuluneet tähän
maailmaan.
Kuuntelitko ehkä sitä ihmeellistä satua, jota Jumala ei koskaan
kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät aina vain häneen odottaen
katsoisivat? Oli ehkä nyt kysymys siitä erikoisesta satusalaisuudesta,
joka oli hänen ja itse kunkin ihmislapsen yhteisomaisuutta. Ehkäpä jo
aavistit oman salaisuutesi ja puhuit sanatta siitä.
Sinä et ajatellut etkä odottanut kuolemaa — sinä odotit elämää — ja
meistä rupesi tuntumaan kuin mekin sinun kanssasi kulkisimme elämää
kohti. Elämääkö? Siinä ei ollut mitään selvästi tai tietoisesti
ajateltua, päinvastoin se oli jotakin itseltämmekin verhottua. Mutta
emme olleet koskaan olleet toisiamme ja sinua niin lähellä, ja vaikka
meissä oli jäljellä sinun kadottamisesi pelko ja ainainen tuska siitä,
olimme tyyntyneet ja voimistuneet ja koetimme sinua voimallamme tukea.
Ja elimme yhdessä kuin kaukana tavallisesta minästämme ja kuin olisimme
nähneet unta itsestämme ja toisistamme.
Huoneemme seinät olivat avartuneet. Taivaan laki tähtineen oli meillä
kattona.
* * * * *
Joskus kysyit kuin ohimennen, oliko Marjalle kirjoitettu, ja kun sait
myöntävän vastauksen, olit tyytyväisen näköinen. Näytit kirjettä
odottavan. Mutta et mitenkään kärsimättömästi, sillä tiesithän, että
postinkulku ulkomaille oli sodan takia sattuman varassa. Marja oli
hyvässä tallessa omaistensa luona siellä meren toisella puolella,
ja hän muisti kyllä sinua, vaikka kirje viipyi. Vielä se tulisi. Ja
syksyllä hän palaisi — ja sinä tehtaasta vapaana ollessasi menisit
häntä tervehtimään. — Kaikki oli nytkin hyvin. Tämäkin tauti oli lepoa
vain — tosin hiukan liian pitkää. Mutta vielä sekin loppuisi ja elämä
alkaisi.
Siihen suuntaan näkyivät ajatuksesi joskus kulkevan, ja silloin
katselit pitempään kelloasi. Sitten kääntyivät silmäsi ikkunaa kohti
ja kävivät päivä päivältä loistavammiksi. Seurasit yhä useammin
isää tai minua katseellasi, kuin olisit nähnyt meissä jotakin aivan
erikoista tai kuin olisit katsonut lävitsemme. Minusta tuntui kuin
emme voisi siltä katseelta mitään salata, se näki mitä oikeastaan
sisimmässä itsessämme olimme, ja mielelläsi saitkin nähdä ajatustemme
ja tunteittemme pohjaan asti. Olisin antanut kaikkeni saadakseni
huuliltasi kuulla, mitä meissä näit ja minkä kuvan meistä mukanasi
veisit, jos tulisi eron hetki. Mutta minua esti hienotunteisuus ja
varovaisuus. Silmissäsi paloi niin outo kirkkaus, etten voinut häiritä
rauhaasi ja sielusi sisäisiä näkemyksiä.
Niin kului päiviä ja öitä.
Lääkärit tulivat ja menivät ja olivat tervehtymisen toiveessa. Mutta
hiljainen huone kävi yhä hiljaisemmaksi, ja sairaan silmäluomet
sulkeutuivat yhä pitempiaikaisempaan horrostilaan.
36.
Eräänä iltana kävelin edestakaisin talomme edustalla sen saman
tuttavamme seurassa, joka meitä joskus kävi tervehtimässä. Oli lämmin
ja tumma elokuun ilta ja meri välkkyi himmeästi äsken sytytettyjen
lyhtyjen valossa. Aallot liplattivat hiljaa rantalaiturin tasaista
kivireunaa vastaan.
Hän puhui minulle siitä, että kuolema on elämän palvelija. Ei tarvinnut
epäillä kuoleman jälkeistä elämää, hän uskoi siihen varmemmin kuin hän
uskoi silmäinsä todistusta siitä minkä näki. Monta kertaa ollessaan
ankarasti sairaana oli hän tuntenut loittonevansa jonnekin kauas pois
— ja aina palatessaan tästä välitilastaan oli hän ollut toinen kuin
ennen. Sen oli saanut aikaan kokemus, johon hän oli taudissaan tullut.
Mutta kun ihminen kuolee, on hän nimeltään kutsuttu. Eikä häntä silloin
mikään pidätä. Hän on tietämättään luonut katseensa verhon toiselle
puolelle, ja hänet valtaa sellainen itsetiedoton ikävä, että hän
rientämällä rientää pois. Silloin ei mikään hoito auta, ja me teemme
rikoksen, jos koetamme häntä estää.
Voimme joskus tahtomme voimalla — jatkoi hän taas — viivyttää ehkäpä
vuosiakin jonkun meille rakkaan ihmisen kuolemaa. Mutta jos olemme
pakottaneet palaamaan takaisin jonkun jo lähdössä olevan, niin olemme
sillä asettuneet Jumalan tahtoa vastustamaan ja kasanneet onnettomuutta
sen tielle, jota tahdoimme auttaa. Hän luuli itse kaksi kertaa
käyttäneensä voimaansa väärin toisen ihmisen kohtaloon vaikuttaessaan.
Hänen aikaisempina nuoruusvuosinaan sairasti hänen isänsä kerran niin
ankarasti, että lääkärit jo olivat hänet hylänneet. Mutta tytär jumaloi
isäänsä. Hän manasi häntä palavin rukouksin takaisin elämään, hän
makasi polvillaan hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, kunnes hänet
miltei tajutonna kannettiin pois. Ja hän sai isänsä jälleen, mutta
ei koskaan enää tuntenut häntä samaksi. Hän oli kokonaan muuttunut.
Voimakkaasta, älykkäästä, hyväntahtoisesta miehestä oli tullut ärtyisä,
vallanhimoinen, sielunsa ja ruumiinsa puolesta vaivaantunut sairas
olento. Hän oli elänyt yli aikansa.
Myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli taistellut tyttärensä elämästä.
Hän oli luvannut mitä tahansa saadakseen hänet pitää. Tytär itse saisi
tuottaa hänelle tuskaa ja vaikeuksia, se ei mitään merkitsisi, kunhan
vain jäisi elämään. Omasta puolestaan oli tytär jo vapautunut — oli
valmis lähtemään. Mutta kuume aleni ja hän parani. Vuotta myöhemmin
teki hän äitinsä ja itsensä niin onnettomaksi, ettei mikään voinut
hänen aikaansaamaansa haavaa parantaa. Heidän välilleen oli syntynyt
niin ammottava juopa, että kuoleman tuottama ero ei olisi ollut mitään
sen rinnalla. Äiti oli hänet tuhansin verroin katkerammin menettänyt,
sillä kuolema olisi sittenkin yhdistänyt, tämä taas todella erotti.
Kuolema on oikeastaan lempeä — sanoi vieras hiljaa koettaen saada minut
siitä vakuutetuksi — ja se antaa aikaa myöten uudessa muodossa takaisin
minkä on ottanut. Harvat tuntevat sen todellisen olemuksen. Kuoleman
tuottamassa surussa on elämän itu sille, joka ei itse pane elämälle
esteitä. Mutta moni muu suru on kuin se sadun myrkky, joka tippui
vuoren onkaloon kahlehditun Loken päälaelle.
Lokella oli sentään vaimo, joka kokosi myrkyn maljaansa, mutta
harvoin niin onnellisesti käy. Moni menehtyy pieniinkin suruihin
ja pettymyksiin. Totta kyllä on, ettei mikään kärsimys voi meitä
vahingoittaa, jos meillä vain on voimaa kaikesta kasvaa ja kirkastua.
Silloin kasvamme eniten juuri kärsimyksestämme. Kaikkein vähimmin meitä
saisi heikontaa se, mikä tulee Jumalan viestinä tuntemattoman, iäisen
maailman sanansaattajana. Sen edessä meidän on nöyrästi taipuminen,
sille antaminen mitä se vaatii ja siltä ottaminen mitä se antaa. Jos
sen teemme, saamme voimaa kestämään kaikki minkä elämä ja minkä kuolema
tuo, ja tunnustamaan molempien käsittämättömän suuruuden.
Kaiketi se oli totta. Mutta voi, kuinka raskasta opittavaa se sentään
oli!
Yrjön uutimien lomitse lankesi valoviiru pienen puistikon
ruohokentälle. Katseemme kulki valoa pitkin ikkunalle. Siellä
sisällä istui yöhoitajatar kirjansa ääressä, ja isä lepäili jalat
ojona lepotuolissaan. Oli hänen vuoronsa valvoa sairaan luona yö.
Mutta tuttavani sanoi hyvästit ja minä jatkoin kävelyäni sähkölampun
himmeässä valossa, kuunnellen aaltojen yksitoikkoista loisketta rantaa
vastaan.
En enää tiennyt mitään ajasta enkä paikasta, ainoastaan suuresta
äänettömyydestä, joka kaiken synnyttää ja joka siunaten ottaa kaikki
jälleen vastaan tummaan helmaansa. Kuolemaa ei ole — ainoastaan
muuttumista. Ja muutoksesta kehittyy uutta elämää iankaikkisuuksien
iankaikkisuuksissa.
Jumalasta Jumalaan kulkee kaikki loppumattomassa kiertokulussa. Jumala
singahuttaa ajatuksensa maailmaansa, mutta hänen aatoksensa harhailevat
rauhattomina ympäri, kunnes löytävät tiensä alkuperäänsä takaisin.
Silloinhan täytyy minunkin voida sanoa: tapahtukoon Sinun tahtosi!
Sinun tähtesi, Yrjö, täytyi minun voida niin sanoa, sillä en saanut
ajatella itseäni.
Minusta oli kuin olisin kulkenut elämän virran rantaa ja kuunnellut
puitten huminaa toiselta puolen. Se oli samaa maailmaa, se ja
tämänpuoleinen, saman taivaan alla. Toisen näemme, toista emme,
lieneekö ollut kaukainen vai muuten peitossa. Ja niin syvyyksien kuin
korkeuksienkin yli liitelee Jumalan henki vielä tänään, kuten luomisen
ensimmäisenä päivänä.
37.
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Aamu oli häikäisevän kaunis. Meri oli kuin peili ja kalalokit kiersivät
ilmassa tehden pitkiä, loivia kaaria. Oli kuin ennen muinoin kerran —
eräällä matkalla.
Oli sellainen sunnuntaipäivä, jolloin luulisi kirkonkellojen soivan
aamusta iltaan pelkkää kauneuden hartautta ja kesäisen luonnon juhlaa.
Isä tuli vastaani loistavin kasvoin käytävässä Yrjön huoneen edustalla.
Tänä aamuna oli tullut käänne parempaan! Ei kuumetta enää! Se oli
kuin ihme — eilen vielä korkea kuume kuten muuten koko ajan — ja nyt
yhtäkkiä ei ensinkään!
Hän oli niin onnellinen, että hänen äänensä värisi.
Aukaisin oven sairaan huoneeseen, ja vuoteesta hymyilivät vastaani
läpikuultavat, mutta iloiset kasvot. Ne todensivat äskeisen ilosanoman.
Ja Yrjö kertoi, miten syvästi hän oli nukkunut, ja miten virkistävää
oli herätä ilman kuumetta.
— Katsos nyt äiti! Nyt tulee terveys itsestään. Niin, niin! — Saisit
lähettää sanan Kaimalle — en ole ennen jaksanut ketään tavata — mutta
nyt tahtoisin hänet nähdä.
Seurasin yöhoitajatarta käytävää pitkin saadakseni kuulla tarkemmin.
Hän kertoi nuoren herran heränneen aikaisin ja heti näyttäneen
tavallista virkeämmältä. Kun isä aamulla oli nukahtanut lepotuoliinsa,
niin poika ei ollut tahtonut puhua edes kuiskaamalla, vaan oli käsin
viittaamalla lausunut toivomuksensa aamuhoidosta, jonka suhteen hän
tähän saakka oli ollut täysin välinpitämätön. Ankarasti hän oli
valvonut, ettei isän unta saanut mitenkään häiritä. Sitten valmiiksi
tultuaan ja levätessään puhtaalla tyynyllään, oli hän kuiskaten
kertonut hoitajattarelle lähimmistä aikeistaan. Hän oli katsellut
käsiään ja naurahtanut niiden kalpeudelle. Miten ne olivatkaan käyneet
laihoiksi ja ohuiksi ja vallan verettömiksi! Ainoastaan kolme päivää
oli hän työskennellyt työpajassa — se ei vielä voinut niissä näkyä.
Mutta terveeksi tultuaan hän harjoittelisi konepajoissa vaikkapa
kokonaisen vuoden. Sittenpähän kädetkin muuttuisivat karkeammiksi!
Ja insinöörikoulun jälkeen tulisivat toiset koulut — ja sen jälkeen
alkaisi hauska aika.
Oliko hän todellakin puhunut niin paljon hänen kanssaan?
Oli hän puhunut. Se oli terveyden merkki.
Hoitajatar oli ylpeä hänen luottamuksestaan ja siitä, että
tervehtyminen oli alkanut hänen valvomisvuorollaan. Hän pani sen
jotenkin omalle tililleen.
Tämähän oli vallan ihmeellinen päivä. Nyt piti Yrjön saada levähtää
oikein rauhassa, nukkua niin paljon kuin suinkin, niin että hän
saisi voimia päästäkseen todella parantumisen alkuun. Me päätimme
oleskella parvekkeen muotoisessa ikkunansyvennyksessä juuri Yrjön oven
ulkopuolella, josta kuulimme jokaisen äänen sairashuoneesta häntä
läsnäolollamme häiritsemättä. Ja katselimme sieltä välkkyvää meren
ulappaa.
Kaupungissa astuivat ihmiset kirkkoon ja urut soivat. Yli koko maan
ne soivat tänä kirkkaana sunnuntaipäivänä, ja virrenveisuu nousi
kuorona kirkot täyttäen ja levisi pitkin siintäviä selkiä ja metsäisiä
rinteitä kauas syrjäisille poluille. Ja kaikissa kirkoissa puhuttiin
tänään Kristuksen kirkastuksesta, miten hän yhtäkkiä nousi ystäviensä
näkyvistä ja katosi auringonpaisteeseen. Se sana kertoi vapautuksesta
ja onnesta, kaikkien toiveitten toteutumisesta. Oli mahtanut silloinkin
olla sellainen sabatinpäivä, jolloin öljyvuoret tuoksuivat ja laaksot
huokuivat lämpöä ja hedelmällisyyttä ja päivä paistoi täydeltä terältä.
Sellainen sabatti, jolloin voi ihmeitä tapahtua sen takia että päivä
itse oli päivien ihme.
Palasin hetkisen jälkeen Yrjön luo. Hän nukkui vielä. Aurinko paistoi
vinosti sisään ja valaisi hänen vuodettaan. Tuokion perästä hän heräsi
ja näytti jotakin ajattelevan.
— Äiti — sanoi hän äkkiä — anna minulle vaatteeni kaapista!
— Ethän aikone nousta?
— En, mutta minun pitää etsiä pientä kuulaa, jonka olen kadottanut.
Katsoin häneen hämmästyneenä. — Äkillinen ahdistus kouristi sydäntäni
— mitä tämä merkitsi? Hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, mutta hyvin
pingoittunut, hänen kätensä harhailivat levottomasti peitteellä, kuin
hän olisi kiireesti tahtonut löytää kuulan. Kuumehouretta se ei ollut —
mitä saattoi se merkitä?
Tein hänelle mieliksi ja otin esille kaapista hänen vaalean
kesäpukunsa, joka hänellä oli ollut yllään hänen saadessaan
ylioppilaslakkinsa ja viimeksi matkalla kotoa. Ja hän alkoi hapuilla
taskuja, sitten takin ja housujen alaskäännettyjä ompeleita. Sitä
tehdessään hän katsoi suoraan eteensä johonkin kaukaiseen etäisyyteen.
Mutta hänen laihat sormensa etsivät ja etsivät, kopeloivat ja
kopeloivat ompeleittenkin alta.
Tulin aivan kuumaksi tuskasta. Jospa lääkäri pian saapuisi!
Silloin astui isä sisään.
— Isä — sanoi Yrjö vakavasti — minun täytyy nyt olla kahden äidin
kanssa. Anteeksi, mutta hän auttaa minua juuri löytämään mitä etsin.
— Ja mitä sinä etsit?
— Tiedäthän — tuollaista kuulaa — olen käyttänyt sellaisia
valokuvatessani.
— Mutta nythän sinä et sitä tarvitse.
— Tarvitsen minä — ne valaisevat äkkiä — niitä voi milloin tahansa
käyttää.
Isä kalpeni ja katseli poikaa silmänräpäyksen neuvotonna, nyökkäsi
hänelle lempeästi päätään ja lähti huoneesta telefonoimaan lääkärille.
Jäimme Yrjön kanssa kahden.
— Äiti — sanoi hän taas miltei käskevällä äänellä — anna minulle kaikki
mitä minulla oli päälläni tänne tullessani!
Annoin hänelle lakin, harson, sukat — kaikki — ja hän tapaili taas
reunoja ja ompeleita, silmissä tähystävä, kuulostava ilme.
— Sano, poikani, mitä sinä oikeastaan etsit?
— Sellaista, jota tarvitaan matkoilla.
— Mutta ethän sinä nyt tule matkustamaan.
— En tiedä — katsohan äiti, nouse tuolille ja katso, onko se vasemmalla
hyllyllä — tuon kaapin — tuon — minä tarvitsen sitä välttämättä.
Tein mitä hän pyysi.
— Ei, Yrjö, täällä ei ole mitään.
Astuin alas tuoliltani ja näytin hänelle tyhjät käteni.
Silloin hän huokasi syvään ja lakkasi etsimästä.
Sydämeni oli kuin kivi rinnassani, kun käänsin hitaasti kokoon kaikki
nuo hänen matkatamineensa ja asetin ne takaisin kaappiin.
Hyvä Jumala — oliko hänellä sittenkin matka edessään!
Hän oli kääntynyt ikkunaa kohti ja piti kätensä hiljaa peitteellä.
Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut sen, mikä äsken oli häntä
askaroittanut. Annoin hänelle siemauksen viiniä, järjestin tyynyt hänen
päänsä alla ja näin että hän nukahti.
Käytävässä puhelimme hiljaa keskenämme. Emme voineet tätä selittää.
Lääkäri oli saaristossa huvilallaan ja oli luvannut tulla tunnin
kuluttua. Emme saaneet muitakaan käsiimme, sillä olihan sunnuntai ja
kesän helteisin aika, jolloin lääkärit nauttivat vapauttaan, ja ne
harvat jotka olivat kaupungissa, olivat tällä tuokiolla työssä muualla.
Meidän täytyi odottaa. Istuuduimme taas nojatuoleihin käytävän ikkunan
ääreen ja koetimme toivoa parasta. Ehkäpä tämä olikin käänne, jota aina
odotettiin tällaisessa tapauksessa — olihan kuume laskeutunut, ja tästä
päivästä alkaen ehkä saisimme seurata hänen varmaa paranemistaan.
Silloin kuulin äkkiä huudahduksen. Hypähdin pystyyn — katsahdin
ympärilleni — se tuli kuin hyvin kaukaa:
— Äiti!
Ääni oli voimakas kuin olisi se voinut tunkeutua sairashuoneen
kiviseinien läpi.
Kiiruhdin sisään.
Yrjö oli noussut kyynärpäilleen vuoteessaan ja katsoi minuun,
selittämätön ilme silmissään. Hänen kasvonsa loistivat ja hänen
silmänsä säteilivät jännitettyä odotusta.
— Äiti, kuka sieltä tulee?
— Kuuletko jonkun tulevan? — ehkäpä tohtori? — ehkäpä Kaima —!
— Oletko sanonut hänelle — olen odottanut — en ole ennen pyytänyt —
mutta nyt —
— Olen Yrjö — jo lähetettiin sana.
Hän vaipui tyynylle ja varjo kulki hänen kasvojensa yli —.
— Äiti, minä en voi hengittää — —
Samalla silmät sulkeutuivat puoleksi — ja harmaa kalpeus levisi yli
otsan — suun —
Heitin oven auki ja isä juoksi sisään. Hän näki silmänräpäyksessä
kaiken, kiersi käsivartensa poikansa ympärille ja nosti hänet istualle
rintaansa vasten.
Mutta yhä syvempi varjo peitti hänen kasvonsa.
— Yrjö! Yrjö!
Yrjö ei enää kuullut meitä.
Hänen päänsä lepäsi raskaana isän rinnalla ja hänen silmänsä olivat
murtuneet.
38.
Siinä me ihmislapset olimme maahan lyötyinä — masentuneina —
menehtymäisillämme.
Siinä olimme avuttomina vihlovan tuskan vallassa — tietämätöntä
tietämättä — uskomatonta uskomatta — käsittämätöntä käsittämättä.
Katsoimme poikamme kalvenneita kasvoja — ja valoviirua, jonka hän oli
jälkeensä jättänyt kadotessaan näkyvistämme.
Oi kaikkien kysymysten kysymystä!
Ja kaikkien arvoitusten arvoitusta!
Sinä olevaisuuden avain, jolla Jumala sulkee ja taasen avaa —!
Olimme siinä poikamme vuoteen ääressä — kuoleman voiman iskeminä —
Jumalan sormen koskettamina.
39.
Ja mummo tuli kotoa kukkia tuoden.
Hän lyyhistyi tuolille peittäen vanhat kasvonsa käsiinsä ja hiljaa
valittaen.
Hiljaa ja tuskissaan valittaen — kuin jos olisi hänen sydämensä
lävistetty.
* * * * *
Mutta sinä Yrjö, minne olit hävinnyt? Mikä käsittämätön arvoitus!
Siinä olit sinä, mutta et sittenkään enää ollut.
Äsken puhuit — äsken katsoit sinä — minne pakenit?
Itse — itse — minne katosit sinä?
Yhtäkkiä ainiaaksi poissa!
Mutta voima ei kuole.
Ihmishenki ei sammu.
Olit lähtenyt luotamme, emmekä saaneet sinua häiritä kaipauksellamme ja
kysymyksillämme.
Ainoastaan sydämemme pohjasta kiittäen sinua siunata.
40.
Muukalainen, joka oli käynyt meitä tervehtimässä, oli aamupäivällä
ollut sairaalassa kysymässä Yrjön tilaa ja saanut kuulla hänen olevan
parempana. Päivä oli tukahduttavan kuuma ja autiot kadut painostavan
helteiset. Matka oli ollut pitkä, ja asuntoonsa palattuaan hän paneutui
levolle.
Hän nukahti.
Jonkun tunnin kuluttua hän heräsi jälleen, nousi istualleen
vuoteessansa, katsoi kysyvänä vanhaa, hienopiirteistä miestä, joka
istui nojatuolissa hänen vieressään, ja sanoi:
— Mitenkä mahtaa olla Yrjön laita? Näin hänestä niin ihanaa unta.
Mies laski kirjansa pöydälle, nojasi tuolin selustimeen ja odotti. Ja
nainen kertoi:
— Olin seisovinani sairaalan edustalla. Eilen illalla kävelimme
siellä yhdessä, Yrjön äiti ja minä — mutta nyt oli aamu. Katselin
merta, mutta kun käännyin mennäkseni sisään, tuli Yrjö astuen alas
sairaalan portaita. Hän oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuunsa,
kuten viimein hänet nähdessäni, ja käsissään hänellä oli suuri määrä
kukkia, värikkäitä ja minulle outoja, mutta ikäänkuin juuri puutarhasta
poimittuja. Hän tuli kiirehtien siivekkäin askelin, ja hänen kasvonsa
loistivat ilosta.
— Mitenkä? — kysyin hämmästyneenä. — Minne olette menossa?
— Menen matkalle — vastasi hän reippaasti.
— Te matkalle? — Ja tietävätkö ne tuolla sisällä teidän aikeistanne?
— En ennättänyt heiltä kysyä.
— Ettekö te ajattele heidän kauhuansa, kun huomaavat teidän lähteneen?
— Kauhuako? — Enhän minä kauas matkusta ja pääsen milloin tahansa
takaisin.
— Niinkö? — Mistä teillä sitten on nuo kauniit kukkaset käsissänne?
— Ne sain heiltä — ne ovat heidän rakkautensa minuun!
— Ja kuitenkin te riennätte heidän luotaan pois?
— Ah, ei se mitään merkitse. — Sanokaa te heille, että kaikki minkä
ovat minulle antaneet, sen lähetän heille takaisin — moninkertaisesti.
Sanokaa heille, että tulen takaisin monin tavoin — tuhansin muodoin! —
Ja näin että kellertävä valo ympäröi häntä. Se oli kuin auringonnousun
enne — se kasvoi — se punertui — se hehkui kullankarvaisena. Muistin
nähneeni sentapaista joskus ennenkin — jonkun maalarin mielikuvituksen
ja pensselin tuotteena —? Missä — Roomassa? — Guido Renin aamuruskon
taivaana Auroran takana. Tiedäthän!
Vanha mies nyökkäsi päätään.
— Ja Yrjö seisoi keskellä aamuruskoa ja kiirehti pois. Mutta aurinko
kultasi kiviportaat, veistokset, seinät, puut ja puistot. Se heitti
heijastuksensa yli kiiltävän ulapan, se sulki maat ja taivaat
hohteeseensa. Ja nuori mies oli hohteeseen hävinnyt.
41.
Sitten sytytimme ne kahdeksantoista kynttilää, jotka olivat hänen
elämänsä kahdeksantoista vuotta. Liekkukoot ne hautakappelin hämärässä
ja sammukoot yksitellen, kuten hänen vuotensakin olivat sammuneet.
Noudimme kotoa sen korkean kellokukan, joka täydessä kukassa ollen
oli kuin valtava vahakynttilä, ja asetimme sen hänen leposijansa
pääpuoleen. Taittukoon ikkunasta tuleva valovirta sen lumivalkoiseen
kruunuun.
Hymiskööt sitten urut hänen lapsuutensa laulua säestäen. Se oli häntä
varten säestetty ja vuosittain jouluna laulettu hänen kodissaan.
Hänelle oli hänen isänsä tehnyt virren ja Kaima aamuhymnin, ja vanha
perheenystävä professori kauniin muistorunon. Ei tarvinnut hänen
hahmonsa lähteä laulutta, runotta eikä kukatta maan poven lepoon.
* * * * *
Kiviä ja santaa!
Ja kuitenkin tahdoimme viettää hänen muistojuhlaansa eikä hänen
hautajaisiaan.
42.
Syksy oli saapunut. Silloin palasi matkaltansa hän, jota Yrjö ei
koskaan väsynyt saattamaan ja taasen kohtaamaan ja jota mekin olimme
malttamattomasti odottaneet, saadaksemme puhua hänen kanssaan
pojastamme.
Hän tuli rata vallin portaita alas. Katsomatta ympärilleen hän astui
suoraa päätä liejuisen maantien yli odottavaa kohti.
Ja hän sulki odottajan syliinsä ja painoi poskensa poskelleni.
Minkälainen kevät ja kesä hänestä uhkui! Kyyneleet valuivat hänen
silmistänsä ja kostuttivat hänen kasvojansa, mutta hän katsoi vain
kosteitten silmäripsien lomitse eteensä kotiamme, joka siinä näkyi
koivujen takaa.
— Miksi? — Miksi piti sen tapahtua?
Kuljimme vaieten käsikädessä syksyisen pilvitaivaan alla lautakäytävää
pitkin. Molemmin puolin kiilsivät mustat peltomaat ja maantienkuopat
olivat vettä täynnänsä. Ne peitti ohut jääkuori, joka särkyi
pienestäkin kosketuksesta. Harmaata ja liikkumatonta oli kaikki.
Surullista oli kaikki. Lakastunutta oli kaikki.
Siinä oli veräjä. Niin monta kertaa iloisesti auki temmattu. Hakanen
nousi ja portti sulkeutui itsestään. Siinä oli tuttu tie, ruusupensaat
molemmin puolin. Kun ne juhannuksena kukkivat, oli käytävä valkoisten
ruusulehtien vallassa. Sivuutimme hitaasti korkeat koivut.
Tien käänteessä verannan ovella seisoi isä meitä vastassa.
Hän oli iloisen näköinen, sillä olihan nyt Marja luonamme. Hän, joka
tiesi pojastamme enemmän kuin kukaan muu ja joka ei väsyisi hänestä
kertomasta.
Marja riippui isän kaulassa ja Kirsti odotti vain vuoroansa lentääkseen
hänen syliinsä. Palvelijatkin kiersivät keittiön portaita häntä
tervehtimään.
Mutta hän, joka ennen vallatonna oli rynnännyt sisään ja sitten
vihurina huoneitten läpi ja portaita ylös yläkertaan, astui nyt
vitkalleen miltei seiniin painautuen. Äänetönnä hän lähenteli sinun
huoneesi ovea, Yrjö, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti rajusti. Ovi
oli raollaan, kuin olisit juuri lähtenyt huoneestasi ulos.
Ja Marja hoiperteli sisään.
Voi sen pienen huoneen muistoja! Jokainen esine oli hänelle
tuttu. Kirjojesi rivit hyllylläsi, monet kerrat yhdessä katsotut.
Kirjoituspöytäsi laatikot, yhdessä pengotut. Pikku tavarat pöydälläsi —
kynätelineesi, suurennuslasisi — kaikki entisellään. Tuossa oli lamppu,
jolla olit näyttänyt hänelle tietä rappusissa. Tuossa avainkimppusi —
tuossa nuo pikkuesineet, joita olit kantanut taskuissasi. Sinulla oli
tuskin mitään, jota et ollut hänelle joskus näyttänyt.
Siellä oli myöskin kehityspuitteet ja siinä kuva, jonka olit
auringonpaisteessa kehittänyt istuessamme mäellä viimeisenä päivänä
ennenkuin menit konepajaan. Marja otti sen käteensä ja katseli sitä.
Hän näki siinä sinut ja itsensä Kaivopuiston juhlan jälkeisenä päivänä,
jolloin Martti veli oli valokuvannut teidät yhteisine kukkinenne Marjan
kodissa.
Miten arvoituksellinen oli elämä! Mikä tarkoitus mahtoi siinäkin olla,
että Marjan piti seistä tuossa itkemässä? Miksi piti isän menehtyä
kaipaukseensa ja suruunsa — miksi piti kotimme jäädä autioksi kuin
hävitystään odottaen?
Mutta turhaa on kysyä. Tule, Marja, tule isän huoneeseen ja anna
hänelle nuoruutesi lohdutusta. Sinulla on tulevaisuutesi, kaikesta
huolimatta. Itse et siitä nyt tiedä, mutta tuolla tienkäänteessä se
sinua odottaa. Silti tämä nuoruutesi tarina ei menetä pyhyyttään
elämässäsi, ja se tulee sitä aina tuhannesti rikastuttamaan. Tule, anna
isän se aavistaa, anna hänen katsoa elämään nuorilla silmilläsi. Ja
puhu hänelle siitä jota hän aina ikävöi, puhu meille molemmille Yrjöstä!
Silloin Marja puhui sinusta, Yrjö. Kuinkahan kauan me siinä muistojamme
täydensimme, sitä en aavista. Kysyimme häneltä tiettyäkin, vain
houkutellaksemme häntä kertomaan lisää. Ja kaikkien kysymystemme
alla piili arkana se yksi ja tärkein, jota emme voineet keneltäkään
suoraan tiedustella. Mutta Marja aavisti sen sanojemme alta. Ja kun hän
vakuutti, että sinä olit kodissasi onnellinen ja että teillä molemmilla
oli tapana kilvan kehua kotejanne, niin se oli kuin juomaa erämaan
janoavalle vaeltajalle.
— Sanoiko Yrjö sen milloinkaan suoraan?
— Sanoi toki monta kertaa. Silloinkin kun tapasimme viimeisen kerran
ennen matkaani ja hän kertoi minulle siitä yöllisestä keskustelusta.
— Miten hän silloin sanoi?
— Että hän oli sen yön jälkeen kokonaan vapautunut ja että hän nyt
vasta oikein tiesi, miten paljon hän teistä piti.
Emme kysyneet enempää — eikä meidän tarvinnut enää kaipauksella
ikävöidä Yrjön omaa suoraa vastausta.
43.
Sen jälkeen kun sinä, Yrjö, lähdit, ei meillä ole arkea ollutkaan. Sinä
olet kokonaan täyttänyt jokaisen sunnuntain kuten tänään, ja se sama
sunnuntaitunnelma on seurannut meitä läpi viikon, kunnes on koittanut
uusi sunnuntai, joka on vaeltanut päivää kohti ja laskeutunut iltaan,
kuten tämäkin päivä, jolloin olemme yhdessä entisiä muistelleet.
Sentakia meistä nyt perästäpäin tuntuu siltä kuin olisi elämäsi ollut
yhtämittainen, päivänpaisteinen pyhäpäivä. Oli sunnuntai, kun maailmaan
saavuit, ja sunnuntai, kun lähdit. Ja sunnuntain olet jättänyt jälkeesi
kodillesi.
Se onkin meille tarpeen. Sillä emme ole jaksaneet vielä arkitouhuihin
antautua.
Katso isää tässä, Yrjö! Milloin luulet sinä hänen voivan elämää
ajatella? Kasvot ovat kalvenneet, katse sisäänpäin kääntynyt. Maailma
on niin kaukana, ettei mikään ääni sieltä saavuta häntä. Vaikka
hän kuulee ääntemme sorinan, niin luulee hän ehkä sittenkin vain
kuuntelevansa omien ajatustensa kulkua. Jospa hän jaksaisi luottaa
siihen, että niin rikkaana lähdit, että sentakia taaksesi katsot ja
viivähdät meillä! Mutta kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Hän kysyy
kysymistään saamatta mistään vastausta — — kysyy tuota kysymysten
kysymystä, johon elämä ja iäisyys eivät vastaa — tuota tuskallista
_miksi_ ja _mitä varten?_
Mutta mehän emme tiedä miksi ja mitä varten, emmekä saa tietää. Lähdit
pois ja tulit takaisin ja muistat sinäkin menneisyyttämme ja menet
edelleen ja tottelet Korkeimman tahtoa. Luulen, että olit jo opittavasi
oppinut, olit jo ennen jossain koulusi käynyt ja olit jo tullessasi
miltei valmis. Mutta kai sinulla oli muutamia jumalallisia sanoja
vielä tajuntaasi painettavina, ja kun olit ne oivaltanut, sait kutsun
pois. Hyvä olisi meistä ollut, jos olisit jäänyt tänne meidän muiden
tähtemme, sillä me kaipaamme kipeästi sinunlaisiasi ristiriitaiseen
maailmaamme. Mutta kai tehtäväsi oli suoritettu ja sinulla oli
tärkeämpää tehtävää muualla. En tiedä.
Emmehän varmuudella tiedä mitään kaikkein syvimmistä asioista. Niiden
suhteen voimme ainoastaan aavistaa. Olen sentakia lakannut kysymästä,
kun en sittenkään saa mihinkään vastausta, ja sen sijaan uskon. Uskon
lujasti siihen, että vaikka lähditkin, olet kuitenkin luonamme uudella
tavalla ja täytät elämämme uudella voimalla, josta meillä ei ole ennen
ollut aavistustakaan. Eikä minun tarvitse edes uskooni turvautua, sillä
tunnen sen, huomaan sen kaikesta.
Koettakaamme saada isäkin huomaamaan se. Hän on tähän asti katsonut
vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen
valosäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi
nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan
ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko
hänkin valmis?
En tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kanssamme
muistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkutuolinsa jalas
on pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä
ilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana
sunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään
ja hymyilee meille.
Ja talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun
valossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti huojuvan
ikkunaimme edessä.