Mutta miten täytin lupaukseni, sen tiedät hyvin. Isänhän olisi pitänyt

apuun rientää, mutta miten kävi hänen? Niin. Eihän minulla ollut

sammakoita spriissä eikä neulaperhosia eikä muutakaan ainehistoa.

Minulla oli juuri sillä alalla se heikko kohtani, jonka hyvin tunsit.

Ja isältä puuttui aikaa.

Sentakia jäi kuin jäikin Erik yhä edelleen siksi, joka toverilleen

avasi luonnontieteitten salaisuudet. Ja Yrjö oli hänen kiitollinen

oppilaansa.

Kun tuli kevät ja aurinko paahtoi sammaltuneita rantapaasia kaupungin

ulkopuolella, silloin te yhdessä juoksentelitte pitkin kallioita

molemmin puolin Havin tietä, harhailitte harventuneessa metsässä, istua

kyykötitte kevätlampien liepeillä kooten haaveihinne sammakonpoikasia

ja sisiliskoja. Aarteita! Aarteita! Muistatko, miten kostea sammal

tuoksui! Ja miten vesi lätäköissä lämpimänä huokui! Ja miten lakki

kuumensi päätä! Havi! Se oli ihmemaa, mistä saattoi löytää mitä

tahansa. Hiostunein kasvoin ja kiihkein käsin te sitten siellä kotona

Erikin luona täytitte pesuvadit vedellä antaen sammakoiden niissä

uiskennella ja veditte esille säiliöistänne lehtiä ja korsia ja

ensimmäisiä horroksissa olevia kovakuoriaisia.

Kun sitten tulit kotiin, tuoksuit kosteaa multaa, havumetsää ja

kevättä. Kengistä miltei tippui vettä — ja kaulus! Missä se oli? — No

niin, se oli kaulusnapin syy. Mutta minkänäköinen oli nenäliina?

Nautimme keväästä yhdessä. Nuo illat, nuo läpikuultavat kevätillat,

jolloin vedet siinsivät ikkunoihimme ja aavistimme käen kukuntaa ja

pihkan hajua noitten Saimaan reittien metsiköissä! Muistatko ne?

Sellaisena kevätiltana poika sai kerran sattumalta käsiinsä pienen

rasian, joka pitkät ajat oli ollut unohduksissa hänen hyllyllään ja

jonka hän oli saanut Etalta pikkujouluksi. Siinä oli pienen pieniä

puisia elukoita, kaikki jokseenkin yhdennäköisiä. Neljä jäykkää jalkaa

ja häntä.

Illat olivat niin valoisat, ettei tarvinnut mennä niin aikaisin

nukkumaan kuin muuten. Äitikin unohti muistuttaa, ja isä viipyi

kävelyllä. Ja näin, miten poika ikäänkuin aikansa kuluksi alkoi

asetella pikkuelukoita riviin, kaksi ja kaksi aina vierekkäin.

— Oli sentään hyvä — sanoi hän äkkiä — että Noak oli.

— Noak! Miten niin? — kysäisin, kummastellen hänen ajatusjuoksuaan.

— Niin, no, muutenhan Jumalalla olisi ollut niin paljon vaivaa — olisi

pitänyt synnyttää ihmisetkin uudestaan ja kaikki eläimet! — Nyt ei

tarvinnut muuta kuin antoi näiden vain mennä arkkiin — joka lajia aina

kaksi — kaksi aina joka lajia.

— Niin, jokaisen eläinlajin isä ja äiti.

— Eihän?!

Hän katsahti minuun epäröiden ja miettiväisenä:

— Miten niin isä ja äiti?

— Onhan eläimilläkin isänsä ja äitinsä kuten ihmisillä.

— Niin taitaa —.

Hän vaikeni taasen ja antoi elukkainsa jatkaa matkaa arkkia kohti.

Minä ikkunan luona parsin sukkaa käyttäen illan heikkenevää valoa, ja

molemmat vaivuimme mietteisiimme.

— Mutta äiti — keskeytti hän hiljaisuuden ja katsoi minuun — on niitä

muijia, jotka eivät ollenkaan ole kihloissa, ja sentään he synnyttävät

poikia tai tyttöjä.

— Vai on! — Se tuli niin odottamatta, että minun oli vaikea pysyä

totisena. — Tiedätkö sinä sitten semmoisia?

— En minä tiedä, mutta kyllä niitä on.

Taasen oli hiljaista. Poika oli sovitellut elukat rasiaan ja asettanut

sen takaisin hyllylle. Mutta hän ei halunnut mennä vielä nukkumaan. Hän

lojui mieluummin lattialla piirtäen koukerolta paperille.

— Äiti — tuli sieltä taas — aina kun joku saa lapsia, niin hän laskee

ensin mätiä.

Kumarruin työni yli ja odotin jatkoa.

— Niin, niin — älä naura — aivan kuin sammakot.

— Mutta eihän ihmiset ole sammakoita.

— Jos kohta — ne tekevät vain samalla lailla.

— Miksi niin luulet?

— Minä luulen vaan — ja tiedätkös äiti, että kun sammakko on laskenut

mätinsä rannalle, niin sitten tulee isä ja panee semmoista maidon

tapaista päälle, ja siitä syntyy sitten poikasia. — Minäkin olen

mädistä syntynyt ja ollut noin rannalla. Jos olisit aikaisemmin

hakenut, niin olisit voinut löytää minut sieltä — mutta sinäpä et

etsinyt silloin. Etta ja Erikkin ovat syntyneet mädistä — niin minä

uskon.

— Jaha — ja sen on Erik kertonut?

— Eikä vain Erik, vaan myös hänen isänsä — ja olen minä senkin nähnyt,

miten mäti kelluu veden pinnalla ja tarttuu pesuvadin reunoihin. Ja

siitä tulee sitten mitä tahansa.

Mikä saattoi olla vakuuttavampaa? Newton oli puhunut. Arkimedes oli

pisteensä löytänyt. Pieni mieheni paisui viisautta.

Silti otti äiti hänet polvellensa ja alkoi kertoa hänelle vielä

merkillisempiä asioita. Eihän sen aina tarvinnut olla mätiäkään, mutta

jotakin sinne päin se kyllä aina oli. Kukkiin muodostui siemeniä, ja

munista tuli linnunpoikasia. Ja oliko poju äskettäin nähnyt Väinön

Donnaa? Sille tulee pian pentuja. Ihmeellisiä asioita oli muutenkin

elämässä, mutta nämä ne olivat kaikkein ihmeellisimmät. Ja kaunista

oli paljon, mutta tämä oli kaikkein kauneinta. Sillä siten elämä aina

uudistui ja loi aina uutta elämää vanhan sijalle.

Niin kai se sitten oli, päättivät pojan suuret silmät. Ja äiti kertoi

vieläkin enemmän. Niin viisaasti oli Jumala kaikki järjestänyt, että

vaikka ihmiset vuosisadasta toiseen sitä tutkivat, niin se kävi vain

yhä ihmeellisemmäksi heidän silmissään. Ja kuta enemmän oppi siitä

tietämään, sitä enemmän huomattiin siinä olevan sellaista, jota ei

vielä ymmärretty. Sillä se on kaikki Jumalan suurta satua, jota hän

ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät vain aina häneen

katsoisivat jatkoa odottaen. Jumala näes on suurin kaikista satujen

kertojista — ja hänkin pitää siitä, että hänellä on jokin kohta

ikäänkuin erikoisena salaisuutena kunkin ihmislapsen kanssa. Pojullekin

hän tulisi vielä paljon kertomaan — tämä oli vain pikkiriikkinen

alku, tämä nyt äidiltä kuultu — ja Yrjöllä voi vielä olla merkillisiä

yhteisiä salaisuuksia sen hyvän ja viisaan Jumalan kanssa.

Nojasit minuun ja katsoit totisin silmin ulos ikkunasta punertavaa

iltataivasta.

12.

Mutta maailma kasvoi Yrjön silmissä ja antoi yhä enemmän tuumimisen

aihetta. Nyt hänestä oli päivänselvä asia, että piti olla sekä poikia

että tyttöjä.

Isä tuli eräänä iltana sanomaan hänelle hyvää yötä ja istuutui kuten

muulloinkin pojan levolle mentyä hänen vuoteensa laidalle jutellen

hänen kanssaan niitä näitä.

— Tiedätkös, kenen otan rouvakseni sitten kun tulen suureksi? — kysyi

poika.

— Mistäpä minä sen tietäisin?

— Otan Ainon.

— Vai Ainon! Mutta ethän sinä voi tietää sitä niin hirveän paljon

aikaisemmin!

— Tiedän minä, kun kerran niin paljon pidän Ainosta.

— Mutta sinähän vasta olet pieni poika ja Aino pieni tyttö, eikä rouvaa

tarvitse ajatella ennenkuin vasta sitten suurena.

— Jaa, mutta itsehän sanot, ettei saa olla ajattelematon — aina pitää

kaikkea punnita, ennenkuin mitä tekee.

— Tietenkin — hymyili isä.

— Ja kun oikein kauan tuumii yhtä asiaa, niin siitä tulee sitten hyvä.

— Voi niinkin olla — myönsi isä — mutta tiedätkös, sellaisia asioita

ei voi lainkaan edeltäkäsin tietää. Ne tulla tupsahtavat arvaamatta

eteen, ja paras ystävä on usein sellainen, jota ei ole koskaan ennen

nähnytkään.

Yrjö katsoi pienellä epäluulolla isää. Isä vain ei hänelle Ainoa

suonutkaan. Siinä kaikki.

— Jaa. Kyllä minä hänet otan.

— Mutta mitäs, ellei Aino huolisikaan?

— Kyllä hän huolii. Ja voi kuinka hän ihastuisi, jos minä sen hänelle

sanoisin!

— Älähän toki — isän ääni kävi hyvin vakuuttavaksi — ei sellaista saa

sanoa ennenkuin sitten, kun on aikamies. Älähän nyt vain virka mitään

— tottele isää! Eikö niin — ethän? Ajatteles, kun sinun pitää vielä

paljon oppia ja käydä monet koulut ennenkuin tulet suureksi ja saat

ottaa rouvan itsellesi tai edes sitä ajatellakaan.

Niin tosiaankin — oppia! — Sen hän tässä oli vallan unohtanut.

Yrjön silmät kävivät tummiksi. Hänenhän piti oppia tuntemaan kaikki

sisiliskot, kovakuoriaiset ja kärpäset ja muut Erikin elukat. — Ja

ennen kaikkea koneet, miltä ne näyttivät sisäpuolelta — ja lokomotiivit

ja laivat. Se oli tärkeintä. Menisi siihen aikaa.

— Menee siihen vuosia — vakuutti isä. — Kas, sellaisissa asioissa

pitää osata odottaa, siksi kunnes se oikea tulee. Opit sitten joskus

tuntemaan jonkun, josta pidät yhtä paljon kuin nyt äidistä ja joka on

sinulle kuin sisar ja kuitenkin vielä rakkaampi kuin sisar. Ehkäpä

hänellä onkin tumma tukka kuin äidillä ja ehkäpä hänen silmänsä

nauravat. Hän puhuu ehkä pehmeällä äänellä ja katsoo pehmeällä

katseella, ja koskettaa pehmeällä kädellä. Sellaisen isä sinulle toivoo

sitten kun olet aikamies.

Poika katsoi isää tutkivin silmin. Hän puhui kuin olisi hän jotakin

tietänyt. Kai tiesikin. Piti siis sellaista odottaa.

— Mutta sen minä nyt ainakin sanon hänelle — lopetti hän keskustelun —

ettei heillä aina olisi riisiryynipuuroa päivälliseksi, kun tulen sinne

vieraisille. En pidä niin suurista ryyneistä.

Siihen asia jäi. Ja hän käytti ensimmäistä tilaisuutta saadakseen

asiansa toimitetuksi Ainon äidille. Hän sanoi sen hänelle heti jo

eteisessä.

— Teillä ei aina pitäisi olla riisiryynipuuroa kun tulen teille kylään.

Ja Ainon äiti oli kumma kyllä ihastuksissaan huomautuksesta.

Tulevaisuuden suunnitelmat saivat siis toistaiseksi väistyä

tuonnemmaksi, mutta ei aivan kokonaan.

Eräänä päivänä hain, esille hänen vanhoja, pieniksi käyneitä

vaatteitaan antaakseni ne pois. Hän seisoi siinä tarkastellen, miten

tein niistä mytyn ja sidoin nuoran sen ympäri.

— Panisit talteen, niin ne sopisivat sitten lapsilleni.

— Kuinka monta lasta sinulle sitten tulee?

— Neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, niin että ne voivat leikkiä

keskenään.

— Jaha — jaa — en tullut sitä ajatelleeksi. Mutta kyllä melkein luulen,

että vaatteet kävisivät liian vanhoiksi.

— No niin, anna vain. Täytyyhän minullekin aina vähän väliä ostaa uudet

kengät ja kalossit, kun se isä ei ole säästänyt minulle yhtään paria

vanhoistaan.

Yrjölle oli säästäväisyyden ihanne selvinnyt erään keskustelun jälkeen

äidin kanssa heidän ja muiden ihmisten varallisuussuhteista. Poika

nimittäin eräänä päivänä kysyi, olivatko he rikkaita, kun asuivat niin

suuressa talossa. Johon äiti antoi hänelle sen hämmästyttävän tiedon,

ettei tämä talo heidän omansa ollutkaan, se oli sen vanhan herran,

joka oli täyttänyt hiekkalaatikon pihalla ja joka joskus tuli vastaan

portaissa aina kiirehtien heitä niin kohteliaasti tervehtimään. Hän

oli kohtelias, vaikka oli rikas, ja samalla lailla kohtelias kaikille.

Ottihan hän hatun päästään Yrjöllekin, kun poju seisoa töllisteli

pihalla ja vanha herra kulki ohitse — eikö totta? — Äiti oli nähnyt

parvekkeelta, kun se vanha herra tälle äidin nassikalle oikein kumarsi.

Niin. Hän oli hieno herra, ei sentakia että oli rikas, vaan sentakia

että oli hieno. Hänellä oli tämä talo ja monta muuta taloa ja metsiä

ja sahoja ja kaivoksia ja saikin olla — hän oli hyvä ihminen — äiti

hänestä piti. Ja hän antoi meidän asua tässä kodissamme. Meillä oli

mitä me tarvitsimme, ja meitä sentakia voitiin sanoa toimeentuleviksi,

mutta ei rikkaiksi. Rikkaus sitä paitsi ei aina ollut onneksi — välistä

oli, mutta toisinaan ei ensinkään — ja usein teki se ihmiset ylpeiksi

ja tuhmiksi.

Niin. Yrjö oli nähnyt muutamia ylpeitä rouvia — ne olivat varmaan

rikkaita.

— Mahtoivat olla. Mutta kaikki ne, joilla on mitä he tarvitsevat, ne

ovat toimeentulevia.

— Onko Väinökin toimeentuleva?

— On Väinökin.

— Minusta olisi hauskempi, jos meilläkin olisi vain kaksi huonetta kuin

Väinölläkin.

— Miksi niin?

— Silloin sinä lakaisisit ja keittäisit — vaikka minä kyllä Liisasta

pidän — mutta me olisimme aina yhdessä.

— Niin, miksikä ei? Mutta olemmehan nytkin yhdessä, kun melkein aina

olemme samassa huoneessa. Ja kun se vanha herra nyt on rakentanut

meille näin monta huonetta, niin ollaan me nyt täällä tyytyväisiä. — Ja

kukapa sen tiennee, vaikka meillä joskus toiste olisi kaksi huonetta ja

Väinöllä ties miten monta.

Jaa! — Yrjö paisui jo etukäteen Väinön rikkauksista.

Mutta sen keskustelun jälkeen hän ei enää ollut niin varma vanhempiensa

loppumattomista tulolähteistä. Kun hän eräänä päivänä aukaisi eteisen

oven äidillensä ja huomasi hänellä olevan kädet täynnä paketteja, niin

että hän tuskin mahtui ovesta sisään, nosti hän vakavasti sormensa ja

sanoi varoittavasti:

— Ai, ai, äiti — älä osta vain niin paljon tavaraa, että leipä loppuu!

13.

Seuraavana syksynä koulu jatkui Erikin tädin luona, joka asui

kaupungissa. Hänellä oli se suuri etu minun rinnallani, että hänen

luokseen piti mennä oikein katua pitkin kuten muihin kouluihin.

Sielläkään ei ollut kuin kuusi oppilasta. Mutta vaikkei heitä ollutkaan

sen useampia, oli tädillä täysi työ koettaessaan hillitä heidän

puheluintoansa tunnilla. Sillä he olivat tottuneet heti paikalla

ilmaisemaan kaikki ajatuksensa ja tunteensa, ja luettava kappale tai

laskettava esimerkki toi usein niin merkillisen tärkeitä muistoja tai

mielijohteita kielelle. Täti keksi sentakia sen keinon, että rupesi

vetämään muistikirjaansa viivan aina kun joku heistä turhanpäiten

jutteli heidän siinä lukiessaan tai laskiessaan.

Kysyin jonkun ajan kuluttua pieneltä rupattelijaltani, montako viivaa

hän oli jo saanut.

— En minä tiedä.

— Kuinka? Etkö ole laskenut?

— Tiedätkö äiti, ne muut ovat niin uteliaita, että ne laskevat viivansa

joka päivä — minä en huoli.

Ymmärsin yskän. Vedin hänet luokseni kuiskaten:

— Sanopas oikein totta — eikö sinulla lie kaikkein eniten viivoja?

O-on! — kuiskasi hän vastaukseksi.

Myöhemmin koetettiin tehostaa huolellisuutta antamalla pieniä

kotimuistutuksia. Kerran sai Yrjökin sellaisen ja hän toi kotiin pienen

vihkosen. Näin hänestä selvään, ettei hän oikein tiennyt, oliko se

suuri vai mahdollisesti aivan pieni häpeä, mutta kun otin näyttääkseni

vakavalta, punastui hän ja häpesi — kuten täti oli tarkoittanutkin.

Jonkun ajan kuluttua oli Erikin vuoro, ja silloin Yrjö ehdotti, että

he menisivät joukolla katsomaan, mitä Erikin äiti sanoo. Erikillä ei

ollut mitään sitä vastaan, ja koko roikka karkasi sisään lääkärin

ruokahuoneeseen, jossa tohtorinna istui ompelunsa äärellä. Siinä he

sitten äänetönnä seisoa töllistelivät odottaen vihkosen vaikutusta,

Erik ensimmäisenä, tirkistäen syrjästä tovereitaan. Mutta kun Yrjö

palasi kotiin ja kertoi äidilleen retkeilystään, niin hän ei ollut

hullua hurskaampi, sillä Erikin äiti ei ollut sanonut mitään. Eikä hän

liioin ollut miltään näyttänyt.

Tässä pienessä koulussa luki Yrjö maantiedettänsä ja

raamatunhistoriaansa ilman päähänpänttäystä vapaasti ja iloisesti, ja

kaikki tuli eläväksi. Hänellä oli kaikesta oma käsityksensä ja hän

lausui sen rohkeasti julki. Kun hän luki syntiinlankeemuksesta, oli

hän kovin pahoillaan Aatamin ja Eevan tottelemattomuudesta. Mutta hän

arveli samalla, ettei Jumalan olisi pitänyt millään muotoa istuttaa

paratiisiin sellaista puuta, jossa oli niin makeat kielletyt omenat,

ettei niihin voinut olla vilkaisematta ohitse kulkiessaan. Jumala ei

koskaan sanonut. No ota nyt sieltä omena! Ei. Niihin ei saanut koskea.

Olisi ainakin asettanut sen puun vähän syrjemmälle lähelle aitausta!

Kun sitten kerran nuo ihmisparat olivat syöneet yhden omenan, oli hän

niin pahoillaan, että ajoi heidät ulos. Kaikki olisi mennyt hyvin,

ellei sitä puuta olisi ollut.

Ja kun hän kerran kuuli puhuttavan Jumalan pojasta, löi hän kätensä

yhteen huudahtaen.

— Ai, onko hänelläkin poika!

Eräänä iltana riisuutuessaan mennäkseen levolle kiskoi hän takkinsa

niin rajusti auki että nappeja lensi irti:

— Näin ne papit tekevät!

— Papit? Milloin olet nähnyt pappien tekevän sillä lailla?

— Näin tekivät papit Jerusalemissa. He repivät vaatteensa eivätkä

yhtään välittäneet siitä, mitä heidän äitinsä sanoi.

Minulla oli loppumatonta iloa hänen välittömyydestään ja

vastaanottavaisuudestaan. Ja ajattelin usein, että sellaisena pitäisi

ihmisen säilyä myöhemminkin, kun syvemmät tiedonlähteet hänelle

avautuvat. Miten paljon rikkaampia olisimmekaan, jos kaikki tietomme

tulisivat eläviksi tajunnassamme!

14.

OLI KAUNIS kesäpäivä. Seisoin pienen höyrylaivan kannella keskellä

vakkoja ja voipyttyjä tähystellen sitä saaristolaituria, jonne minun

oli noustava. Puitten lomitse näkyi kesähuvilamme katto. Poukamassa oli

kyläläisten verkkoja kuivumassa pitkät rivit, oli nähtävästi ollut hyvä

kalansaalis-aika. Veneitään olivat vetäneet korkealle hiekkarannalle,

lieneekö ollut myrsky viime yönä. Siinä olivat joukolla vastassa vanhat

ja nuoret, vilisi valkoisia liinoja ja lippalakkeja laivasillalla. Ja

ilma henki merisammalta, ruskolevää ja hailia, auringon paahdetta ja

apilasta.

Ja laituri oli pitkä ja kallistunut.

Olin ollut poissa parin viikon ajan ja odotin näkeväni perheeni

sillalla. Siellä havaitsinkin ensin isän ja sitten mummon, mutta Yrjöä

ei näkynyt missään. Ja kuitenkin hän oli tavallisesti etumaisena

huitomassa lakkiansa tervetuliaisiksi sille, jota odotettiin. Hänen

piti aina jollakin näkyvällä tavalla purkaa ilonsa.

Olin ihmeissäni. Varjostin silmiäni kädelläni nähdäkseni paremmin.

Vaikka hän olisi seisonutkin toisten takana, olisin sittenkin huomannut

hänet, sillä hän oli yksitoistavuotiaaksi tavattoman kookas. Ja kotona

hän oli varmaan. Retkeltään serkkujensa luo Saimaan rannalle hän oli jo

viikko sitten kotiutunut.

Laiva laski maihin. Isä otti kantamukseni ja aukoi minulle tietä

tutussa tungoksessa. Pari kertaa piti pysähtyä tervehtimään naapuria.

Sitten noustiin käsikoukussa koivumäkeä huvilallemme.

Miten ihanaa taas olla kotona!

— Mutta missä on Yrjö? — kysäisin samalla.

Isä katsahti hiukan kummissaan ympärilleen. Niin tosiaankin! Äsken hän

oli ollut verannalla ja isä oli luullut hänen juosseen alas rantaan.

Poika oli ollut tavallista vakavampi viime aikoina, kertoi isä,

eikä Väinönkään tulo ollut saanut muutosta aikaan. Hän oli iltaisin

soittanut selloa isän säestyksellä, ja he olivat harjoittaneet uuttakin

äidin tuloa varten. Mutta ei siihenkään saatu oikein vauhtia. Nyt

isäkin oudoksuen etsi poikaa silmillään. Mutta kylläpä hän löytynee.

Jatkoimme matkaamme koivumetsikön halki. Pihalla tuli poika meitä

vastaan hitaasti astuen.

— Mikä sinun on, Yrjö? — kysyin heti hänet nähtyäni levottomana. —

Oletko sairas?

— En.

— Mikä sinua sitten vaivaa? Oletko jostakin pahoillasi?

Hän ei vastannut, tarttui vain käteeni ja veti minut portaita ylös

eteiseen.

Nyt oli jotain aivan erikoista tapahtunut. Hädissäni heitin jonnekin

päällystakkini ja hattuni, laukkuni ja päivänvarjoni. Poika ei ollut

lainkaan entisellään.

— Tule!

Tuokiossa olimme ullakkohuoneessa ja ovi kiinni. Vaisto neuvoi puhumaan

hänen kanssaan kahden kesken.

Hän hyökkäsi heti kaulaani ja itki rajusti.

— Mitä on tapahtunut, Yrjö? Miksi olet noin suruissasi?

— Äiti! — tuli nyyhkytysten kesken hätäisesti ja puoliääneen — onko

totta, ettei tämä ole minun oma kotini?

— Oma kotisi! — Miten tulet sellaista ajatelleeksi?

— Sanottiin Toivolassa, ettei ole.

— Kuka sanoi sellaisen valheen?

— Hanna

— Ja kuka Hanna on?

— Heidän palvelijansa.

— Ja kuinka hän sen sinulle sanoi?

— Sitä en tiedä.

— Hänkö se vain niin sinulle sanoi?

— Hän, mutta serkut olivat siinä myöskin eivätkä sanoneet mitään.

Vedin pojan viereeni sohvaan ja olin aivan masentunut. — Olipa siis

sittenkin tullut se, jota olin niin huolellisesti koettanut välttää!

— Ja hän nosti minuun katseensa ikäänkuin hänen sielunsa autuus olisi

riippunut siitä, mitä tulisin hänelle sanomaan.

Kokosin voimani ja puhuin hitaasti ja vakuuttavasti:

— Se ei ole totta. Ilman vain on Hanna sen keksinyt, koska hän on raaka

ja häijy ihminen. Eikö tämä muka ole sinun kotisi? Onko kummempaa

kuultu? Kenellä sitten koti on! — Ei, hyvä lapsi, ajattelepa vähän ja

sano oikein totta! Etkö aina ole ollut täällä kotonasi? — Rakastammeko

ketään tai mitään niinkuin sinua? — Onko olemassa ketään tai mitään,

josta huolehdimme enemmän kuin sinusta? — Sano, kyllä sinä sen tiedät!

— Tiedäthän ja uskothan, että joka päivä ja kaikessa ajatellaan sinua?

Oletko koskaan muuta huomannut?

Ei. Ei hän ollut muuta huomannut. Hän nojasi minuun, uupuneena

mielenliikutuksesta hänkin, mutta jo tyynempänä. Ei hän sitä ollut

uskonut itsekään. Hän oli vain tullut niin surulliseksi ja ajatellut

että ehkä sentään. Kun kerran niin voitiin sanoa.

— Niinpä niin — tuo Hanna kai niin ajatteli — mitäpä hän ymmärsi, hän

oli mitä oli. Sanoiko hän ehkä vielä muutakin?

— Hän sanoi vielä, ettei minulla ollut oikeaa isää ja äitiä — että olin

vain kasvatti — ja ettei minulla siksi ollut oikein omaa kotiakaan.

— Oliko hän jostain syystä suuttunut sinuun?

— Ei ensinkään — muuten vain hän niin puhui.

Sisässäni kuohui. Jos tuo ihmishirviö olisi ollut edessäni, olisin

halunnut hänet nujertaa ja olisin voinut syytää hänen silmillensä mitä

vihansanoja tahansa. On niitä ilkiöitä maailmassa, eikä maa kuitenkaan

aukea nielaisemaan heitä.

Ja heidän tähtensä piti minun lapseni kärsiä! Minun poikani, joka

kuitenkin oli sellainen, ettei heidän olisi tullut saada kajota häneen

pikkusormellaankaan, saatikka sitten tällä lailla haavoittaa häntä

hänen sielunsa syvimpään.

Saisi kosto kohdata sekä häntä että kaikkia hänen laisiansa! Koko tuota

kylmäkiskoista, pahansuopaa, järkeilevää ihmislajia, jolla voi olla

sivistynytkin kuori päällä. Kyllä minä ne tiesin!

En voinut heti vastata. Minun piti ensin rauhoittua. Eikä tässä sitä

paitsi viha auttanut. En saanut itse myrkyttyä enkä millään ehdolla

myrkyttää häntä. Vahinkoa olivat nuo ilkeämieliset sanat saaneet aivan

tarpeeksi jo aikaan. Karistin siis pois kaikki pahat päältäni ja

jatkoin:

— Katsos Yrjö! — On kummallista, mutta totta, että on ihmisiä, jotka

nauttivat siitä, että he pahoittavat muitten mieltä. He eivät viihdy,

elleivät saa lausua pistäviä sanoja — se on heidän virkistyskeinonsa.

Tuo Hanna kuuluu niihin. Mutta ei välitetä hänestä. Et tiedä, miten

olen hyvilläni yhdestä asiasta!

— Mistä niin?

— Siitä, että kerroin sinulle sen sadun!

Poika hymyili.

— Niin — sanoi hän miettivästi — siitähän tiedän, että minulla pienenä

on ollut toinen isä ja toinen äiti ja että he ovat kuolleet. — Enkä sen

takia viitsinyt niin paljon huoliakaan siitä, mitä hän oli jutellut —

ensin — mutta sitten muistin hänen sanoneen, ettei minulla ollut omaa

kotiakaan sen takia. Äiti, miksi hän niin sanoi?

— Miksi? — Kai hän niin uskoi. Moni muukin luulee, ettei missään

muualla voi olla hyvä olla kuin luonnollisten vanhempain luona. Missä

on hyvä, siellä on, ja useimmilla kylläkin on hyvä. Mutta tiedän

varmaan, että on paljon lapsia — niitä on enemmän kuin otaksutaankaan

— joiden olisi parempi olla muualla ja jotka muilta saisivat enemmän

rakkautta kuin saavat omilta vanhemmiltaan. Ja riippuuhan kaikki

kuitenkin siitä, kuinka paljon rakkautta saa.

Poika painoi päänsä olkaani vasten.

— Monella on sama käsitys kuin hänellä — jatkoin puhettani — siksi

etteivät ole muuta nähneet tai kokeneet — eivätkä voi muuta kuvitella.

Mutta mitä me muitten uskosta, me, jotka tiedämme! Isä ja sinä

ja minä — me tiedämme enemmän kuin useat muut niistä asioista —

tiedämme, ettemme koskaan voisi pitää kenestäkään enemmän kuin pidämme

toisistamme. Sen takia olemmekin isäsi ja äitisi, ja sinä olet lapsemme

— eikä muu merkitse mitään. Ja missä isä ja äiti on, siellä on myös

koti.

Poika laski kätensä minun käteeni ja katsoi hymyillen eteensä.

— Ja miltä luulet tämän kodin näyttävän ilman sinua? Mahtaisiko

meillä olla tätä huvilaakaan, ellei sinua olisi! Ja olisiko meillä

niin hauskoja suunnitelmia — ja tulevaisuuden tuumia? Emmehän pelkää

vanhuuttakaan! Ei, kyllä asia on niin, että sinua me ennen kaikkea

ajattelemme — ja sinun pitää olla luonamme, kun me kerran tämän

maallisen elämän jätämme. — Sinulle jää silloin kaikki — kaikki vanhat

muistommekin menneiltä ajoilta — koko kotimme, sinä ainokaisemme!

Sinullako ei kotia olisi!

Yrjöltä pääsi syvä vapautuksen huokaus. Hänen surunsa oli jo kokonaan

haihtunut. Tartuin molemmin käsin hänen päähänsä, suutelin häntä monta

kertaa ja katsoin häntä silmiin. Hän vastasi katseeseeni suoralla,

iloisella silmäyksellä.

— Kyllähän minä sen tiesin — sanoi hän — mutta tahdoin kuulla sinun sen

sanovan.

— Ja olet sentakia odottanut minua?

— Olen vain odottanut ja odottanut. Minulla oli sitten niin ikävä

Toivolassa — halusin vain kotiin — ja sitten en ole muuta tehnyt kuin

vartonut sinua tulevaksi.

Hän kyyneltyi hiukan muistaessaan jälleen tätä pitkää ikäväänsä.

— Mikset kysynyt isältä — tai mummolta — hehän olivat kotona —? Tai

olisit jutellut edes Väinölle, joka on seuranasi ollut.

— En, en voinut — tahdoin kysyä sitä sinulta. Ja nythän minä sen tiedän

— tiedän oikein varmaan — enkä ajattele koko asiaa enää.

Niinpä päätimme yhdessä olla välittämättä sydämettömien ihmisten

puheista — eihän meidän tarvinnut olla heidän kanssaan tekemisissä, me

kun voimme turvautua hyvien ihmisten seuraan. Ja hyvänsuovat ihmiset

ovat kaikki samaa mieltä meidän kanssamme — serkut myöskin, vaikka

olivat olleet liian pienet mitään virkkaakseen. Vihdoin päätimme mennä

Pellonpään Ierikka-isäntää tapaamaan pyytääksemme häntä lähtemään

purjehdusmatkalle saaristovenheellään. Väinö otettaisiin mukaan — isä

hoitaisi kaiketi jalusnuoria — ja Ierikka tietysti tapansa mukaan

peräsintä.

Oli kaunis päivä ja hyvä tuuli, ja lähtisimme vaikka Seiskariin asti,

josta niin monta kertaa oli ollut kysymys. Mitä sinä, Yrjö, siitä

arvelet?

Tietysti! Se oli kädenkäänteessä sovittu. Ja portaat jymisivät hänen

jalkainsa alla hänen juostessansa alas — ja samassa kuului hänen heleä

äänensä verannalta.

Mutta sen jälkeen sattui sangen usein, että illoin tartuit käsiini

kuiskaten:

— Et tiedä miten olenkaan iloinen siitä, että minulla on isä ja äiti ja

oma kotini!

— Entä minä, Yrjö! Tuskin jaksaisin elääkään ilman sinua!

15.

Sen vannon ja vakuutan, ettei silloin sumu peittänyt maailmaa, kun

valmistimme tuota pitkää matkaa.

Olimme pariksi viikoksi asettuneet asumaan pieneen satamakaupunkiin,

jossa oli aallonmurtaja. Se oli ylpeytesi, Yrjö. Sen kylkeen

ankkuroivat Ariadne ja Astræa ja muut Itämeren höyrylaivat, jotka

kukin vuorostaan mennä porhalsivat muita maita kohti. Siellä olimme

vuokranneet pienen huvilan meren rannalla vartoaksemme sitä päivää,

jolloin sinä, Yrjö, lähtisit ensimmäiselle ulkomaanmatkallesi.

Sehän oli meille kaikille merkkitapaus. Ja sitä odottaessamme päivä

paistoi täydeltä terältään, ja tuulen henkäys pani vain huviksensa

veden kalvon väreilemään. Illoin peitti hämärä taivaanrannan, ja

majakan valo vilkkui hetkittäin sumussa. Meillä oli huvilamme

verannalla lamppu, joka valaisi mäntyjen runkoja ja niiden

lomitse rantahiekkaa. Isä istui illan tullen teelasinsa ääressä

amerikkalaisessa keinutuolissaan, ja sinä, Yrjö, verannan kaiteella

katselit merelle päin. Joskus isä umpimähkään kurottautui ottamaan

kirjan verannan pöydältä ja luki siitä jotakin ääneen, tuokion perästä

sen taasen unhottaakseen ja tuijottaaksensa vilkuttavaan majakan

silmään.

Myöhästyneitä kylpyvieraita harhaili ryhmittäin pitkin rantaa ja hävisi

huvila-alueittensa varjoon. Rantaravintolasta kuului jouhiorkesterin

hillittyä soittoa.

»Kuin joki — kuin vuolas virta on aika» — luki isä — »tuskin on jotakin

noussut pinnalle, kun se jälleen huuhtoutuu pois. Ja uutta kumpuaa

esiin vuorostaan jälleen kadotakseen.»

Niinhän kyllä on, ajattelin itsekseni, mutta älkäämme sitä nyt

muistako. Harvoin on näin hyvä olla, uskotelkaamme, että tämä aika

ei lopukaan — ja että jokaisesta tällaisesta hetkestä syntyy uusia

samanlaisia.

»Pian kuolet» — jatkoi isä — »etkä kumminkaan ole vilpitön ja

vapaa intohimoista, vielä uskot ulkonaisten seikkojen voivan sinua

vahingoittaa, vielä et ole lempeä kaikille, menetellä oikein ei ole

vielä ainoa halusi.»

Sinä käänsit silmäsi isään. Katsoit pitkään hänen valkoista tukkaansa

ja hänen puhdasta profiliansa hänen siinä istuessaan lampun valossa.

Meri lauloi yksitoikkoista lauluaan ja ilma tuoksui suolaista

kosteutta ja havumetsää. Ilta oli lämmin ja valoisa, ja meri ja taivas

sulautuivat yhteen.

»Älä elä ikäänkuin sinulla olisi tuhat ikävuotta edessäsi» — kuului

taas isän ääni. — »Niin kauan kuin vielä elät, niin kauan kuin vielä

voit, ole hyvä!»

Hän laski kirjan pöydälle ja nosti polven toisen polven yli.

Keinutuoli narisi heikosti.

— Luit itsestäsi, isä — lausuit vakavasti — olet jo sellainen, vaikka

siinä sanot, ettet vielä ole.

Isä katsahti sinuun hieman oudoksuen. Hän oli itse harvasanainen, ja

sinäkin olit häneen nähden tottunut ehkä pidättyväisemmäksi kuin muuten

olit, joten tunteenpurkaukset teidän kesken kuuluivat harvinaisuuksiin.

Mutta jos kohta isä vaatimattomuudessaan tuskin uskoi sinun todella

tarkoittavan mitä sanoit, tuntui äänensävysi hänestä nähtävästi hyvältä.

Istuin siinä äänetönnä tarkastellen teitä molempia. Ja

kummastelin silloin, kuten niin monesti ennen, teidän keskinäistä

yhdennäköisyyttänne. Oliko se pelkkä sattuma? Kuta vanhemmaksi sinä,

Yrjö, tulit, sitä selvemmin sinä myös ulkonaisissa piirteissäsi

muistutit isää. Eikä se ollut mielikuvitusta, se minun täytyi itselleni

tunnustaa, ja sen sanoivat muutkin. Muistin niitä tilaisuuksia, jolloin

olin nähnyt teidät yhdessä jossakin konsertissa istumassa vieretysten,

tukka ylöspäin kammattuna, samanlainen kaulus kaulassa, musta

kaulaliina samalla tapaa solmittuna molemmilla, yllä musta verkatakki,

kasvot molemmilla käännettyinä orkesteria kohti — niin, ei voinut olla

naurahtamatta aivan ilmeiselle piirteiden ja ilmeen yhtäläisyydelle.

Sinä, Yrjö, olit ruvennut tervehtimäänkin kuten isä, olit käytökseltäsi

käynyt yhä vaatimattomammaksi ja hienotunteisemmaksi ja omaksunut isän

koruttoman ja hyväntahtoisen seurustelutavan. Niin, niin. Huomasin

selvästi tuon sisäisenkin yhtäläisyyden ja aprikoin itsekseni, mikä

lopulta lieneekään ihmisessä synnynnäistä ja mikä itsetiedottoman

vaikutuksen aikaansaamaa. Miten voimakkaasti kaikissa tapauksissa

kasvattajan persoonallisuus vaikuttaa lapsen herkkään sieluun!

Olimme ottaneet matkalaukkuumme muutamia kirjoja kesälukemiseksi,

ja isä oli juuri sattunut lausumaan kappaleen Marcus Aureliuksen

päiväkirjasta, joka oli ollut esillä pöydällä. Lieneekö hänellä ollut

kirjanmerkki siinä oman itsensä varalta? Ehkä, ehkei. Hän ei juuri

käyttänyt kirjanmerkkiä eikä hän tavallisesti alleviivannut mitään.

Muistin kirjan esipuheen, johon olin alleviivannut muutamia kohtia,

koska minulla on se paha tapa. Siinä oli semmoista, joka erikoisesti

kiinnitti mieltäni — nimittäin mitä siinä sanotaan kasvatusisän ja

pojan keskinäisestä suhteesta Marcus Aureliuksen oman todistuksen

ikuistamana jo tuhansia vuosia sitten.

Tarvitsiko minun mennä niin kauas taaksepäin ajassa, löytääkseni

vertauskohtia?

Ei tarvinnut, mutta tein sen huvin vuoksi. Kun ajattelen, etteivät

kahteenkymmeneen kolmeen vuoteen isä ja poika olleet erillään

päivääkään! Että he kaikesta olivat keskenään neuvotelleet! Siinä

olivat kulkeneet yhdessä pilarikäytäviä pitkin ja loistosaleissa

pehmeillä matoilla orjien palvelemina — nuo sielultaan stoalaiset! —

Eikä cæsarin valta noussut kumpaisellekaan vähääkään päähän, kuten

nousi Nerolle ja muille. Mitä vielä. Ei se sellaisilla ihmisillä päähän

nousekaan. Muistin lukeneeni Caesarin makuuhuoneesta, että siinä seisoi

onnen jumalatar kullasta valettuna. Se kuului sille cæsarille, joka

parastaikaa hallitsi. Mutta oliko kumpainenkaan kiinnittänyt siihen sen

enempää huomiota? Kaikissa tapauksissa — Antoninus Pius tuntiessaan,

että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, kannatti jumalattaren tulevan

cæsarin makuuhuoneeseen — niin kertoi esipuhe — ja hän puhui hänen

kanssaan viimeisen kerran, antaen hänelle perinnöksi tunnussanansa

ja elämänviisautensa, joka oli suurempiarvoinen kuin se valta ja

asema, jonka hän samalla jälkeensä jätti. — Niin, voiko mikään isä

tehdä enemmän poikansa hyväksi? Voiko hän lahjoittaa hänelle mitään

kalliimpaa kuin täyden luottamuksensa ja kokemuksensa varaston? —

Marcus Aureliuksella ei ollutkaan pitkän elämänsä taipaleella mitään

sen pyhempää kuin hänen isänsä muisto. Isän tunnussana oli hänen

elämänsä ohjeena. — Ja niin suuressa määrin oli hän kansansa rakastama,

että kaikki nimittivät häntä joko »isäkseen» tai »pojakseen» aina

kunkin ikäasteen mukaan.

Entä jälkimaailma!

Niin, jälkimaailmaa olimme me kolme tällä verannallamme meren rannalla.

Miltei kaksi tuhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Sellaista ja vielä paljon muuta tuumin itsekseni lampun palaessa ja

hämärän peittäessä meren rannan.

* * * * *

Mutta kun aamu valkeni, olivat kaikki syvämietteisyydet häipyneet

itsestänsä. Kahvi höyrysi verannan pöydällä ja uimahousut riippuivat

kaiteella. Ja ulapalla lähtivät ensimmäiset aallot liikkeelle

aamutuulen herättäminä Ensimmäiset purjeet välkkyivät auringossa ja

siellä täällä joku varhainen liikehtijä meloi kanootissaan rantaa

pitkin.

Silloin juoksit alas portaita lakki niskassa ja uimaliina mytyssä

kainalossa.

Se oli sellaista aikaa, ettemme tienneet ihanampaa. Me kolme kuin

kaukaisella merensaarella. Muistatko miten aurinko paahtoi selkäämme ja

miten koetin punaisella päivävarjollani suojella päätäni, hatuttomana

kun enimmäkseen kuljin? Välistä sama varjo siimesti meitä kaikkia

meidän rantahiekalla loikoessamme toistemme seurassa.

Ja isän silmät räpyttelivät hyväntuulisina panamahatun lierien alta,

ja näin, että aurinko loi pieniä valopilkkuja hänen kasvoihinsa hatun

punoksien lomitse.

Ja sinulla, Yrjö, oli pehmeät ja vielä kehittymättömät piirteet,

ojensit pitkät, laihat sääresi ja valoit hiekkaa niille, kunnes

ainoastaan sandaalien kärjet pistivät esiin kallionkärkinä

hiekkaharjujen päässä. Sinulla oli täysi miehen mitta, matala ääni,

jota itse mielelläsi kuuntelit, mutta joka hypähti diskanttiin, kun et

ollut vanuillasi. Ja sinulla oli jo pientä haituvaa huulten ympärillä,

vaikka olit ainoastaan viisitoistavuotias.

— Katsohan, Yrjö — sanoo isä ja osoittaa pään liikkeellä metsän rantaa

— heillä on siellä tenniskenttä — sinun pitäisi tutustua muihin nuoriin

ja lyödä tennistä heidän kanssaan.

— Juttelen mieluummin täällä teidän kanssanne.

— Meidän seuraahan sinulla on aina — mutta minun käy sinua sääli, kun

kuljet täällä niin yksin.

— Yksin? — sanot sinä kysyvästi. — Pian eroan teistä. Matkustanhan pian

pois.

— Jos kohta, tulet sitten takaisin ja kaikki on kuin ennenkin, mutta

tennistä sinulla ei ole syksyllä.

Mutta sinua ei haluta. Ajatuksesi askaroivat lakkaamatta siinä, mikä

sinulla on edessä. Kohottaudut istumaan vetäen sääret allesi ja rupeat

puhumaan siitä, mikä nykyään alati täyttää mielesi.

Matkasta. Pian nousisit tuollaiseen suureen höyrylaivaan ja

viilettäisit meren yli vieraaseen maahan, joka ei kuitenkaan ollut

kokonaan vieras. Saisit liikkua melkein omin neuvoinesi, mutta

laivamatkan tekisit yhdessä yhteisen ystävämme kanssa, joka oli sinua

vanhempi ja meitä nuorempi juuri sen verran, että hän oli molemmille

asianomaisille yhtä läheinen. Tämän ystävän saapuminen läheni päivä

päivältä. Ja sinä asuisit samojen omaistemme kodissa, joiden luona me

kerran suuren kaupungin surinassa olimme toisiamme odotelleet.

Tietysti olit siitä kaikesta jännityksessä. Olihan aluksi kyllin

merkillistä jo sekin, että sait lähteä ulkomaille näkemään kaikkea

sitä, mitä siellä olisi nähtävänä. Mutta sen lisäksi oli tuo vieras

maa synnyinmaasi. Olihan luonnollista, että se erikoisella tavalla

houkutteli puoleensa. Ja siitä riitti puhumista loppumattomiin.

Voisihan nyt ajatella, että meissä vastoin omaa tahtoamme olisi

herännyt jonkinlainen kateellisuus tai menetyksen pelko. Mutta

omaksi hämmästykseksemme emme lainkaan tunteneet mitään sellaista.

Mikset saisi rakastaa muitakin meidän rinnallamme — ja mikset muita

maita meidän maamme ohella? Toinen ei toistaan estänyt. Ja jos ehkä

näyttäisikin siltä, niin se ei olisi pysyväistä. Tuo toinen maa oli

meille itsellemme sangen tuttu ja rakas, ja meillä oli se käsitys, että

kuta laajempi on ihmisen kiintymys, sitä vapaampi ja suurempi on hänen

katseensa.

Olihan sinulle verraton onni saada viisitoistavuotiaana tehdä

ensimmäinen ulkomaanmatkasi tutustuaksesi maahan, johon suuresti

ihastuisit ja joka erikoisella tavalla olisi sinua muita maita lähempi.

Silloin välttäisit kaiketi myöhemmin ahdasmielisyyden etkä koskaan

salpautuisi erilleen siitä yhteisestä, joka kuuluu kaikille.

Sinä siis valmistauduit matkallesi kirjojen ja karttojen avulla, jotka

levitit eteesi hiekalle. Ja kyselit tuhansia seikkoja kotiutuaksesi

siellä.

Mutta kun iltapäivällä ilma viileni, teimme joskus kahden kesken

pienen kävelyretken rantaa pitkin niemelle asti, jonka kärjessä pieni

ravintola sijaitsee. Muistatko sen pienen suippokattoisen rakennuksen,

jota parvekkeet ympäröivät? Isä väsyi astumaan syvää hiekkaa ja jäi

mieluummin istumaan korkeaan rantatuoliinsa ja katselemaan merta.

Sellaisina iltahetkinä puhuin sinulle joskus niistä asioista,

joihin en omasta aloitteestani ollut kajonnut satusohvan ajoilta

saakka. Ajattelin, että sinussa voisi herätä uusia tunteita tämän

ulkomaanmatkan varrella, ja koetin evästää sinua kaiken varalta.

Olit täynnä kiitollisuutta luottamuksestani. Kerroin sinulle paljon

sukuperästäsi, mutta en sittenkään kaikkea. En hennonut. Etkä sinä

kysynytkään. Jäit siihen luuloon, etten viimeisiä yksityiskohtia

myöten kaikkea tiennytkään. Ne säilytti salaisuutenaan laitoksen

johtajatar-diakonissa, ja koulun lopetettuasi saisit häneltä kaikki

tiedustella. Sitten ylioppilaaksi tultuasi. Jos silloin tahtoisit.

Koetin sinua tutkia. Tein kiertäen kaartaen kysymyksiä ja katsoin sinua

silmiin. Mutta katseesi oli rauhallinen ja kirkas. Sinua ei mikään

epämääräisyys näkynyt häiritsevän. Eikä varmaan häirinnytkään.

Mutta minun olisi sittenkin pitänyt sanoa sinulle kaikki. Mitään ei

olisi ollut menetetty, mutta paljon voitettu. Annathan anteeksi,

etten sitä tehnyt? Se olisi estänyt sinua rupeamasta niitä asioita

myöhemmin mietiskelemään ja sureksimaan. Niin, niin. Tiedät hyvin, mitä

tarkoitan. Mutta en sitä silloin ymmärtänyt.

Olimme molemmat silloin huolettomat, seurasimme lokkien kiertoja

ilmassa ja niiden välkettä auringossa ja lasten hippasillajuoksua

veden rajassa. He räpyttelivät käsiänsä kuin olisivat lokkina kaaressa

viiltäneet rantaa pitkin. Ja istuessamme jälleen verannallamme isän

seurassa oli ranta yhä täynnänsä meren vaahtoa ja värikkyyttä,

rattoisuutta ja iloa.

16.

Sitä ilon päivää!

Kun myöhemmin tahdoit osoittaa jollekulle sitä luottamuksellisuutta,

jonka soit ainoastaan harvoille, kerroit joskus siitä päivästä.

Kuitenkaan ei silloin tapahtunut mitään odottamatonta tai

merkillisempää. Helle oli painavampi kuin koskaan ja havumetsä lemusi.

Ystävämme Kaima — kuten häntä kutsuimme, koska teillä oli sama nimi

— oli saapunut junalla. Hänellä oli Tapiola niminen talvihuvila

kuusimetsässä, mutta tapiolaisuudestaan huolimatta hän ilmestyi

hienot, ruskeat kengät jalassa ja uusi panamahattu päässä. Hänessä

oli mielestämme jotakin yleismaailmallista, joka meitä viehätti. Eikä

sitä ollut ainoastaan ulkonaisesti. Hän oli todella monipuolisesti

sivistynyt mies. Erikoinen ja hieno ilmiö. Hänen kanssaan puhuminen vei

laajemmille vesille.

Olimme hankkineet matkaliput ja tarkastuttaneet passit ja vielä oli

jäljellä puolisen tunnin odotus, ennenkuin Arcturus lähteä jyskyttäisi

laiturilta. Oli liian kuumaa olla liikkeellä ja matka liian pitkä

tavallisiin olinpaikkoihimme kylpylän puistoon. Istuuduimme sentakia

eräälle laiturin lautapinolle aikaamme kuluttamaan. Miksi tuo hetki

tuli meille niin unohtumattomaksi? Kuorimme appelsiineja ja vertasimme

niitä toisiinsa, kenen oli suurin ja mehevin, olimme kuin lapsia emmekä

puhuneet mitään maailman tärkeitä asioita. Ja punainen päivänvarjoni

suojasi meitä kaikkia auringolta.

Ainoastaan sivumennen ennätimme huomata pitkän murheellisen

siirtolaisjonon, joka vähitellen sai passinsa tarkastetuksi. Vihdoin

tuo toimitus loppui ja oli aika nousta laivaan. Olihan sitä olevinaan

jo puoleksi suuressa maailmassa Arcturuksen kannella liikkuessaan,

kun sai kurkistaa hytteihin ja salonkeihin, nähdä laivan peilit ja

samettisohvat ja kuulla monien vieraitten kielten sorinaa. Pian sitä

mennä viiletettäisiin ulapalle eikä näkyisi maasta siintoakaan.

Olimme jättäneet toisillemme lämpimät hyvästit.

Juoksit nostosiltaa ylös. Laiva hellitti köysiänsä, ja te seisoitte

vieretysten sen kannella, sinä ja ystävämme, huiskutellen meille

nenäliinojanne niin kauan kuin meidät erotitte.

* * * * *

Niinpä alkoi matkanne meren yli.

Nyt perästäpäin tuntuu minusta kummalta ajatella, että sinä sitten

aloit lähestyä sen toisen maan rantaa, sen maan, josta olit meille

tullut.

Näen mielikuvituksessani, miten seisoit laivankannella ja näit tuon

uuden maan tasaisena viivana kohoavan merestä. Tulit yhä lähemmäksi,

mutta se ei siitä paljoakaan muuttunut.

Miten toisenlaisia ääriviivoja olit tottunut kotona näkemään! Nyt

nousi ainoastaan Marmorikirkon kupu pyöreänä kukkulana esille

tasaiselta rannalta. Sitten alkoi torni toisensa jälkeen sukeltaa

esille, lopuksi suurten rakennusten julkisivut. Kuta lähemmäksi

tulitte, sitä enemmän teitä ympäröi kuhiseva elämä satamassa, laivat

kaikenkaltaiset, huvipurret ja kalastusveneet, hinaajalaivat ja suuret

valtamerentakaiset, jotka kumeasti ulisivat mennessään. Siinä olivat

suuret telakat vasarankalskeineen ja paukkeineen, ja laiturilla oli

kiirettä ja kirjavuutta.

Mitä sinä tunsit sitä nähdessäsi?

Matkakumppanisi tarkasti sinua sivulta päin. Et mitään muuta kuin iloa.

Vallatonta iloa.

Näkikö hän oikein, Yrjö? Kyselit, olit ihastuksissasi. Oi, Yrjö, se oli

ihana matka! Ja olitte, ystäväsi ja sinä, kuin kaksi laitumelle irti

laskettua varsaa.

Ennenkuin tiesittekään, olitte keskellä tuoksinaa ja katselitte

ympärillenne kihisevässä ihmispaljoudessa.

Hyvä Jumala, miten hyvällä tuulella täällä oltiin! Kaikki ihmiset!

Ajuri seisoi vaunujensa ääressä ja nauroi, poika vihelsi operettia,

odottaja raitiovaunujen risteyspaikassa kuori banaaneja, herra löi

kupeitaan ja käänsi taskunsa nurin pienen tyttönsä huviksi. Ei

murjottamisen varjoakaan missään. Kaikki vain täydessä touhussa, mutta

miltei kuin huvikseen. Huoleton mieliala tarttui heti teihinkin.

Teidänkin piti heti paikalla keksiä jotakin hauskaa. Ja samaa vauhtia

te hyökkäsitte alas erääseen kellarikerrokseen, joka vanhastaan on

tunnettu parhaimmista hyötymansikoistaan. Minkä niminen? Aivan niin,

»Jacobs kælder» se oli, kirjoitit siitä, kuten kaikesta muustakin,

sitten meille. Teidän eteenne tuodaan vadit kukkuroillaan mansikoita ja

paksua kermaa päälle. Jordbær med flöde! Ja sokeria lisäksi!

Jordbær med flöde!

Osaako mikään tavallinen ihmiskieli ääntää noita sanoja? Kuitenkin

te niitä harjoittelitte, nauroitte toisillenne ja itsellenne ja

harjoittelitte uudestaan.

Sitten te lähditte tavaroinenne siihen huvilakaupunginosaan, jossa

ystävämme asuivat.

Mutta tuskin te olitte ennättäneet lausua terveisenne kotoa ja hiukan

perehtyä asuntoon, kun sinä, Yrjö, hävisit. Muut kyselivät sinua

toisiltaan ja katsoivat ulos ikkunasta. Sinä lähdit yksin ulos,

läheiseen pyökkimetsään.

Mikä sinua sinne veti? Mika kummallinen kaukainen vaisto? Siinä seisoit

ja katsoit ympärillesi.

Tällainen on nyt pyökkimetsä, ajattelit itseksesi.

Sen varjo oli syvä, sen harmaat rungot mahtavat, valotäpliä siellä

täällä, auringon läikät hohtaen läpi lehtiverkon. Ja korkealla

latvoissa oli vaalea, mehevä vihreys.

Suurta ja uhkeata ja rehevää. Ja samalla pehmoista ja ystävällistä.

Niin, tämä oli syntymämaasi.

Ymmärrän, mitä tunsit, Yrjö. Uuvuttava, onnea uhkuva riemu valtasi

sinut, mutta et tehnyt siitä itsellesi selvää. Seisoit vain ja hengitit

ja hymyilit itseksesi. Ja olit valmis täysin aistimin vastaanottamaan

mitä tämä maa sinulle tarjoaisi ja sen itsellesi omistamaan. Tavallaan.

* * * * *

Ensiksi tutustuit pääkaupunkiin.

Harhailit ympäri polkupyörä toverinasi. Kuta vilkkaampi ihmishyörinä,

sitä hauskempaa oli sinun huomata, miten keskinäinen hienotunteisuus

ja sopuisuus saivat katuelämän miellyttäväksi. Ainoastaan pieni

kädenliike, niin väistyivät polkupyöräilijät toistensa tieltä.

Automobiilit ajoivat hitaasti, vältellen turhaa häiritsemistä, ja

raitiovaunut lähtivät odotussilloiltaan soittamatta. Ja aurinko paistoi

näitten hyväntahtoisten ihmisten yli, jotka omaksi huvikseen koettivat

tehdä elämän mieluisaksi ja hauskaksi toinen toiselleen.

Sillä välin isä ja äiti istuivat parvekkeellaan sisämaan järven

rannalla ja katselivat portille päin, tulisiko sieltä ehkä

kirjeenkantaja. Ja portti narahti tuon tuostakin ja he tunsivat

käsialasi kuorella. Kiireisesti se avattiin, ja he lukivat sinun vielä

jonkun verran lapsellisia kirjaimiasi. Rakas isä ja äiti! He saivat

tietää, että olit kotiutunut »Strögetilla», jossa hieno maailma ennen

päivällistä kävelee, ja olit astunut kukkastyttöjen ohi Amagertorvilla,

jossa Absalonin kuvapatsas korkeudestansa tähystelee maailman

turhuutta. Että sieltä olit jatkanut pitkin Östergadea alas Kongens

Nytorville, istuutunut polkupyörällesi ja rientänyt eteenpäin puistoja

ja katuja pitkin.

Samaa tietä olit kiertänyt, kun kerran eräänä iltapäivänä yhdessä

olimme kulkeneet sanomalehtipoikien kilvan huutaessa, grammofonien

laulaessa kahviloissa, ensimmäisten lyhtyjen syttyessä palamaan ja

pojan painuessa yhä väsyneempänä rinnalleni. Ehkäpä kertomukseni muisto

joskus oli vilahtanut tajuntasi läpi. Mutta sinulla ei ollut aikaa

missään kauemmin viivähtää. Elit kokonaan hetken elämää. Ja tultuasi

ajostasi sekä kuumaksi että väsyneeksi lepäsit välistä katukulmien

käsirattaitten ääressä, syöden omenia, päärynöitä, banaaneja!

Ei ollut vielä sota-aika.

Tiedän, että tarkastit kaikki nähtävyydet. Taidemuseot, kirkot,

automobiiliasemat, rautatiekonepajat ja telakat. Seisoit Finsenin valo

parannuslaitoksen ulkopuolella ja näit ihmisten, kasvot käärittyinä,

kulkevan siellä edestakaisin. Muistit silloin kuulleesi, miten tämä

Finsen jo poikana talonpoikien tavasta käyttää punaisia uutimia

tarttuvien tautien vastustamiseksi saa ensimmäisen herätteensä

myöhempään keksintöönsä. Minkälainen nero hän oli ollut — ja miten hän

sillä nerollaan oli palvellut muita! Finsen — kas hän se vasta olikin

ollut suurmies! Hänestä kerroit meille vielä perästäpäinkin — muistatko

— säihkyvin silmin!

* * * * *

Pari kolme vuotta aikaisemmin olin kerran kysynyt sinulta, mitä

historiallisia henkilöitä eniten ihailit. — Ja olit vähääkään

epäröimättä heti luetellut nimet: Galilei, Newton ja Edison. Ikäänkuin

muut heidän rinnallaan eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään.

Mutta eräänä iltana sullottiin sinut kymmenien muitten poikain

kera laivaan, joka vei teidät kohti kesän suurinta tapahtumaa —

partiopoikien kesäleirille Kalöhön. Sinä yönä saitte puolinukuksissa

väristä vilusta laivan kannella tai sälylaatikoilla, ainoastaan ohut

huopaviltti ympärillänne, tuntien partioelämän kieltäymyksien esimakua.

Mutta aamulla oli edessänne Kalön poukama ja sileä ranta-alue, jonne

jo muutamia telttoja oli pystytetty. Ja aloitte salvaa ja paukutella

täysin voimin.

Kun kuvittelen sinua seitsemänsadan partiolaisen seurassa!

Englantilaisiakin oli saapunut, ja norjalaisia ja kourallinen

ruotsalaisia. Saksalaisia tuskin oli kutsuttukaan, eivät he ainakaan

olleet mukana.

Entä suomalaiset! Silloin oli vielä se aika, jolloin meidän piti istua

kotona harmistuneina siitä, ettemme missään saaneet olla näkyvissä.

Eikö totta, Yrjö, sitä oli vaikea sulattaa? Se harmi paisutti mieltäsi

siinä pystyttäessäsi telttaasi. Jospa edes nuo tanskalaiset pojat

olisivat ymmärtäneet panna arvoa sille mikä heillä oli, mutta eivät he

käsittäneet sitä onneksi eikä miksikään. Pitivät sitä vain itsestään

selvänä asiana. Sitä oman maasi kohtaloa ajattelit viikon varrella yhä

enemmän, varsinkin päivän parhaimpana hetkenä, sinä hetkenä, joka sinut

eniten tenhosi.

Se oli heti aamulla. Ensin juoksivat kaikki pojat uimaan, ja siinä oli

polskuntaa ja huitomista ja huutamista. Mutta hetkeä myöhemmin oli

suuri kenttä aivan äänetön. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa

yhteen ainoaan pisteeseen, lipputankoon kummulla — ja siihen nousi

hitaasti Tanskan lippu. Kaikki päät paljastuivat ja tangon juurella

soitettiin kansallislaulu. Ensin Tanskan, sitten Norjan ja Ruotsin.

Viimein Englannin.

Entä Suomen? Niin. Meidän kansallislauluamme ei saanut missään kuulua.

Seisoit kauemmin kuin muut katselemassa tuota punaista vaatetta

valkoisine ristineen ja kerroit kirjeissäsi niistä hetkistä. Mitä

tunsit, sitä eivät muut aavistaneet. Tuskinpa oikein itsekään selvästi

sitä tajusit.

Siellä lepatteli sitten »Dannebrogen» koko päivän, hohtaen auringossa,

kunnes se yhtä juhlallisesti laskettiin alas illalla.

Mutta sinä punnitsit mielessäsi, mahtoiko kukaan noista toisista

pojista voida aavistaa, minkälaisissa oloissa kotona Suomessa elettiin.

Millaiselta oli tuntunut piilottaa partioveitsi kirjoituspöydän

laatikkoon ja pusero ullakkokonttoriin, jottei niitä keksittäisi,

jos venäläinen santarmi lähetettäisiin kotitarkastukselle. Sillä

partioliike oli Suomessa kielletty!

Punastuit suuttumuksesta sitä muistaessasi. Minnekä olitkaan pistänyt

suomalaisen partiomerkkisi? Kaikkihan siellä kotimaassa oli kiellettyä

ja parhaimmat ihmiset aina jostakin epäilyksenalaisia. Nytkin niitä oli

maanpaossa mikä Venäjällä Siperiassa asti, mikä taas Euroopan maissa.

Olit ainoa näistä pojista, jonka tarvitsi sellaisia ajatella. Muilla

oli kaikki valmiina.

Etkä sentään olisi tahtonut heidän kanssaan vaihtaa osia. Et. Saavatpa

joskus nähdä —!

Sitten otit osaa maastoleikkeihin ja leirielämään, avustusretkeilyihin

ja kaikenlaisiin harjoituksiin. Teidänhän piti harjoitella monenlaisia

kansainvälisiä partiotaitoja. Kerran tuli kuningas kuningattarensa

kanssa tervehtimään poikiaan, jotka olivat mukana leirissä, ja lähetti

sitten poikajoukolle monet kymmenet kilot mansikoita. Siinä maassa on

kaikki korutonta ja herttaista. Siis mansikoita niin että sai syödä

aivan vatsansa täydeltä. Eläköön kuningas! Hän johonkin kelpasi. Ja

eläköön kuningatar, Frederikillä ja Knudilla oli suurenmoinen äiti!

Ja kun ilta joutui, pidettiin hauskaa suuren nuotion ääressä, ja

silloin oli uljain sankari se, joka oli suulain kokkapuheitten keksijä.

* * * * *

Mutta partioleirin jälkeen tuli vielä eräs kokemus, ja se oli paras

kaikista. Se oli pitkä polkupyörämatka omaistemme seurassa läpi koko

Jyllannin pohjoisesta etelään.

Jyllanti! Se oli oma maakuntasi. Sieltä olit kotoisin.

Näit hiekkasärkät, Yrjö! Näit meren, kun se hengittää kuin nukkuva ja

soudattaa aallon aallon jälkeen rannalle. Silloin katsahdit ympärillesi

ja huomasit, että tuuli ajaa riuttojen hiekkaa yhtä herkästi ja

vaivattomasti kuin vettä niiden alapuolella. Molemmat aaltoilevat.

Vinha tuuli vinkuu jaloissa, vaikka onkin tyven. Kun se myrskynä ulvoo,

vyöryvät hiekka-aallot korkeana kuohuna kanervikkokankaalle asti.

Annoit meren huuhtoa paljaita jalkojasi ja muistit, että olit lapsena

leikkinyt näkinkengillä, joita oli tältä samalta länsirannalta poimittu.

Muistatko kanervakankaan, Yrjö? Ja metsäistutukset, tämän kansan

sitkeyden Korkean veisun? Seisoit kukkulalla ja näit viljavan maan.

Tuon suuren herraskartanon, jossa sitten vierailit, sen näin minäkin

perästäpäin eräänä kesänä ohi kulkiessani. Kaukaa kimalsivat suuret

ikkunat sen linnamaisissa julkisivuissa, ja puistossa ylenivät vanhat

puut. Ajattelin silloin sinua ja gobeliinipeitteisiä salinseiniä,

joista olit kertonut, ruokahuoneen vanhoja kirkkomaalauksia

ja puuleikkauksia, mistä lienevät olleet jostakin muinaisesta

luostarikirkosta, puistojen pronssi- ja marmoripatsaita, ja

päivällisiä, joihin tullessa kaikkien oli tapana pukeutua vartavasten

päivällispukuun. Se oli teistä nuorista orjallista. Ajattelin vanhaa

periytynyttä hienostumista ja sen merkitystä sivistyselämässä. Mutta

juuri sieltä kirjoitit kerran kotiin, että välistä ikävöit kesäiltojen

rauhaa kivisellä rannallamme ja koskematonta metsää, missä kasvaa

mustikoita miltei portaille asti ja joita poimiessa kuulee kellojen

kalkatusta lähimmästä viidakosta.

Kaikkein mieluimmin näen sinun istuvan Klaus Klausenin portailla.

Sieltä on laaja näköala. Ruis- ja vehnäpeltoja niin kauas kuin silmä

kantaa. Talonpoikaistaloja, pappiloita ja pikku viljelijäin asuntoja,

valkoisia, tilavia ristikkorakennuksia vähäisimmälläkin pieneläjällä,

maalaiskirkkoja ja pitkiä rivejä hedelmäpuita teitten varsilla.

Koko maa puutarhana vainioihin ruudutettuna, ja vainioitten välillä

kukkais-aidat.

Siinä istuu nyt Klaus Klausen talonväkensä ympäröimänä, selvittelee

ääntään, yskähtää hiukan ja aloittaa sitten jonkin noista vanhoista

grundtvigilaisista lauluista, joka kaikuu illan hiljaisuudessa.

Silloin vasta oikein tunnet olevasi Tanskassa. Siinä kuulet maan

sydämen sykinnän. Aavistat mitkä henkiset voimat ovat luoneet tämän

ulkonaisenkin hyvinvoinnin. Sillä mikään ei synny itsestään. Siellä on

ajoissa ymmärretty, että toisen onni on oleva myöskin toisen, ja Tanska

on tullut siksi maaksi, jossa kohtalon arpa on langennut tasaisemmin

kuin muualla. Yleinen hyvinvointi levitteleikse siunauksena lakeuksien

yli ja kuvastuu ihmisten keskinäisessä ystävällisyydessä, avarana

hymynä, joka ulottuu Beltiltä Beltille.

Ja ilta-aurinko valaisee Klaus Klausenin portaita, hänen kaljua

päätään, hänen vaimonsa leveätä selkää, hänen väkensä kovettuneita

käsiä ja suomalaisen pojan miettiväisiä kasvoja.

Heillä on kaikki valmiina, ajattelee hän. Niitä laulujakin, joita he

nyt laulavat, ovat he jo ennen laulaneet.

Mutta meillä lauletaan vielä kerran aivan uusia lauluja.

* * * * *

Helsingin satamassa seisoivat isä ja äiti sinua odottamassa.

Tavarasi sullotaan ajurinrattaille, ja nouset itsekin niihin. Me

seuraamme toisissa heti kintereillä. Mutta jo Kauppatorilla pyörähdät

ympäri ja istut sitten meihin käännettynä ja jalat riippumassa koko

matkan kaupungin halki asemalle, josta jatkamme edelleen uuteen

kotiimme, omalle konnullemme, Helsingin ulkopuolella. Tämä Koivulamme

oli jo ennättänyt tulla meille muita paikkoja rakkaammaksi, ja olit

jo paluumatkallasi kuvitellut sitä ilon hetkeä, jolloin saisit avata

veräjän ja nähdä koivut tien varrella, saisit juosta sisään, missä

kaikki on tuttua.

Ja kun ajoit kaupungin läpi, jalat vallattomasti riipuksissa

ajoneuvojen matalan selustan yli, oli sinulla sellainen

jälleennäkemisen ilo kasvoissasi, että siitä ilman muuta varmasti

tiesimme, mitä kaikesta mieluimmin halusimme tietää.

Jumala sinua siitä siunatkoon, Yrjö poika!

17.

Sangen pian kotiintulon jälkeen täyttyi arvaamatta eräs Yrjön

lapsuudentoivomus. Etsimättä löysi äiti sen pienen sisaren, jota poika

oli odottanut. Hänet lähetettiin heille heidän sukulaistensa toimesta.

Äiti seisoi eräänä päivänä uuden kotinsa ikkunassa avoin kirje

kädessään — luki sen vielä kerran — yhdellä silmäyksellä — ja katseli

moneen kertaan valokuvaa, joka oli seurannut kirjettä. Hän laski

valokuvan ikkunalaudalle, mutta otti sen taas käteensä oikein sitä

tarkastaakseen.

Hän aikoi heti mennä tapaamaan isää, mutta jäi kuitenkin seisomaan,

katse tuijottaen puutarhan laajaa ruohokenttää. Se alkoi jo kellertää

syyssateista.

Vielä kerran hän tarttui kuvaan ja syventyi siihen.

— Vai niin? ajatteli hän. Vai niin?

Se oli tullut suurena yllätyksenä, ja nyt hän ei tiennyt, miltä

kannalta sen ottaisi.

Ensin hän ei tuntenut muuta kuin iloa. Tulihan tässä satu uudestaan

heidän tiellensä — uusi rikastuttava lisäys kaikkien heidän elämäänsä.

Hän piti kuvaa edessään iloisen uteliaana:

— Todellako! Sinuako siis olen joskus odotellut!

Vai onko tämä vain sattuma, joka ei merkitse mitään sen enempää?

Ihan piti istahtaa hiukan tuumimaan.

Ehkäpä siinä kuitenkin oli jokin järkevä tarkoitus. Miksi muuten

näin yhtäkkiä tulisi tuollainen kirje ja tuollainen suora kysymys?

Ei sellaista aivan ilman aikojaan tapahdu eikä sen suhteen noin vain

kädenkäänteessä suoriudu. Tämä uusi tapahtuma tuli oikealla tavalla

— hän ei ollut ryntäämällä rynnännyt sitä kohti, se oli siinä kuin

kypsä hedelmä maassa, se läheni häntä suorakatseisena kohtalon

lähettinä ja vaati häntä ottamaan varteen sanottavansa. Tänään kolkutan

ovellesi — mitä vastaat? — Oi, hänen teki mielensä vastata ilman muuta

myönteisesti.

Tule vain! Tuokaa pois!

Mutta seuraavassa tuokiossa heräsi taas hänen levottomuutensa sen uuden

johdosta, joka pyrki heidän elämäänsä.

Hän nousi portaita toiseen kerrokseen isän huoneeseen, kirje ja kuva

kädessään.

Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä katsahtaen koivujen lomitse

puutarhaan, missä Yrjö jäntevällä päättäväisyydellä oli alkanut käyttää

leikkuukonetta rehevällä ruohokentällä. Surina kuului selvästi ylös.

Isä otti kirjeen, luki sen ja katseli kuvaa, veitikkamainen ilme

kasvoillaan.

— Pidä hyvänäsi! Mutta syytön olen minä!

— Minä myöskin!

— Aaa — etpä niinkään! Olet sitä toivonut, ja nyt se tulee.

Niinpä kyllä. Olihan hän sitä tuon tuostakin toivonut ja oikeastaan

kauankin. Mutta ei asia silti ollut niin yksinkertainen.

— Eikö se ole yksinkertainen? — kysyi isä yhä vain leikkiä laskien. —

Ei se niin aivan mutkikaskaan ole. Kirjoita sinä vain, että pakettiin

ja postiin ja »varovasti!» päälle.

— Hm. Se on vakava asia.

— On. On se vakava asia. — Ja hän vajosi mietteisiinsä, lausuen ne

ääneen.

Siitä on ollut niin monta kertaa kysymys, muisteli hän, mutta se on

ilman muuta jäänyt sikseen, kun ei ole tilaisuus itsestään tarjoutunut.

Nyt se oli siinä ja tuli miellyttävässä muodossa. Siihen saattoi

kätkeytyä jotakin.

Äiti oli ihmeissään siitä, että isä, joka muuten oli niin varovainen

ja harkitseva, nyt otti asian välittömämmin ja huolettomammin kuin hän

itse.

— Tarkoitatko siis, että —?

— En tarkoita sitä enkä tätä omasta puolestani, mutta jos sinulla tai

Yrjöllä on siitä iloa, niin en tahdo vastaankaan panna.

— Ei se vielä riitä — sanoi äiti miettivästi.

— Eihän ajatus ole minulle enää vieras. Kun lisäksi tyttönen on niin

kokonaan turvaton ja hänet tällä tavalla meille lähetetään — tuossa on!

hoida omanasi — niin — en usko, että meissä kummassakaan on kieltäjää.

Niin. Taisipa niin olla, ajatteli äiti itsekseen. Ja täyttäisihän

tyttö aivan erikoisella tavalla kodin, varsinkin nyt, kun Yrjö alkoi

kasvaa suureksi ja pian lentäisi ehkä pesästään. Olihan hän sitä paitsi

aina seisonut taustassa — ikään kuin vuoroaan odotellen — ja Yrjö oli

lapsena alituisesti puhunut hänestä. Poika oli ajoittain polttavasti

ikävöinyt häntä, ja nyt oli ehkä se vanha ikävä tuonut hänet tänne,

vaikka Yrjö jo aikoja sitten oli lakannut odottamasta, kun mitään

pikkutyttöä ei kuulunut.

Ja nyt se seisoi oven ulkopuolella ja pyysi päästä sisään.

Isä istui ja katseli hänen kuvaansa. Hento hän mahtoi olla ja vaalea

— silmissä hyvä ja ystävällinen ilme. Kuka tiennee, tuumi hän, ehkäpä

hän oli heille se oikea — ehkä hänen sielunsa sointuisi yhteen heidän

sielunsa kanssa, ehkä hänen askeleensa sopeutuisi heidän askeltensa

tahtiin. Ja he kasvaisivat kiinni häneen, kuten olivat kasvaneet kiinni

Yrjöön. Ja hengenheimolaisuus ja aika muovailisivat heistä kaikista

kokonaisuuden. Näkeehän mieskin ventovieraan naisen ja heidän sielunsa

leimahtavat ja he ovat siitä pitäen toisilleen lähemmät kuin ovat

olleet omalle äidilleen. Elämässä on niin paljon salaperäistä, mitä

emme ymmärrä, ja sielujen keskinäinen kosketus ja se sisäinen silmä,

joka silloin avautuu toinen toisensa näkemään, on salaperäisintä

kaikesta. Sen vain tietää, ettei ihminen ole toista nähnytkään,

ennenkuin myötätunto tai rakkaus on avannut silmät havaitsemaan hänet

sellaisena kuin hän todella on.

Ehkäpä kuului tämä pieni lapsi jollakin erikoisella tavalla heille.

Hänellä ei ollut maailmassa ketään, joka häntä kysyi. Mikä oli kerran

ollut, sen oli kuolema vienyt. Hän oli täydelleen yksin — lastu —

tuulten heiteltävänä. Heillä oikeastaan ei ollut valitsemisen varaa —

ja se oli tällaisissa tapauksissa parasta.

Oli miten oli — päätteli isä — järkeilyllä ei tässä minnekään päästä.

Täytyy antaa tunteen päättää ja siihen luottaa. Usko se tässäkin vuoria

siirtää. Ken ei voinut uskoa sellaisen suhteen eheyden mahdollisuuteen,

hänen ei pitäisi siihen puuttuakaan. Mutta ei päätetä nyt mitään vielä

lopullisesti — tutkitaan itseämme — mietitään ja puhutaan Yrjönkin

kanssa.

Niin tietysti. Yrjön mielipide merkitsi tässä kohden yhtä paljon kuin

heidän omansakin.

Ja niin sitä mietittiin.

Seuraavan päivän iltana istuttiin isän huoneessa yhdessä. Pikku

tytön valokuva oli heidän edessään pöydällä ja äiti katseli

sitä isän olkapään yli. Hän oli tullut huomanneeksi, että isän

tähänastiset kokemukset olivat kehittäneet hänessä määräsuuntaisen

katsantokannan. Vaara siinä tietysti piilee — oli hän sanonut — ja

suuren vastuunalaisuuden se tuo mukanaan. Mutta vaaraa ja vastuuta

on omistakin lapsista. Kukaan ei tiedä, tuoko vastasyntynyt lapsi

onnea vai onnettomuutta mukanaan, ja kuitenkin sitä odotetaan

mitä varmimmalla luottamuksella ja vastaanotetaan ilolla. Sehän

elimellisesti kuuluu siihen piiriin, johon se syntyy, se on samaa lihaa

ja verta kuin se. Ja kukin omaansa luottaa. Mutta miten usein myöhemmin

käykään ilmi että perheeseen on sekaantunut jotakin hyvinkin vierasta,

ja että yhteys on säilynyt enimmäkseen molemminpuolisen mukautumisen

avulla. Luonnollisessa perheessä se tapahtuu itsetiedottomasti. Lapsi

muodostuu päivä päivältä ja hetki hetkeltä ympäristönsä mukaan, ja

ympäristökin mukautuu lapseen paljon suuremmassa määrässä kuin itse

aavistaakaan. Eikä kukaan ole vielä todennut, missä alkuperäinen

olennonyhteys on alkanut ja toisten vaikutus on jatkanut siinä iässä,

jossa aines on vahaakin pehmoisempaa.

Nyt istui isä tyttölapsen kuva kädessään ja kehitti edelleen

tämänaamuisia mietteitään.

Taipumusten ja luonteitten samansuuntaisuus — myönsi hän — oli tietysti

tärkeä asianhaara, joka onnellistutti perhe-elämää. Mutta liian suuri

yhtäläisyys oli samalla vaara, koska se oli omiansa synnyttämään

yksipuolisuutta ja itsekylläisyyttä. Kaikissa tapauksissa oli elämän

suuren puutarhurin pakko myöskin käyttää oksastusta välikeinonaan

jalostaakseen sukukuntaa ja sen yksilöitä yhä laajenevassa määrässä.

Ja kuten tiedetään, voidaan taitavalla oksastamisella saada ihmeitä

aikaan. Sitä pitäisi ihmiselämässä käyttää paljon enemmän kuin tähän

asti on ollut tapana. Sillä ihmiskunnalla ei ole apua hyleksivästä

perhe-eristäytymisestä, joka yliolkaisesti ja armotta jättää suuret

arvot hukkumaan. Ja kävisi varmaan ilmi, ettei ero oman ja vieraan

välillä ole niin suuri kuin ollaan taipuvaisia uskomaan.

Paras oksastusvaha — lopetti hän — oli ehdoton luottamus. Lapsi oli

oma, kun se kerran oli omaksi otettu. Ja oliko se sentakia huonompi,

ettei se ollut samaa lihaa ja verta? Olihan yhtä mahdollista, että

se oli parempi. Ja siitä kasvaisi paras esille samassa määrässä kuin

siihen luotettiin ja sitä todella rakastettiin.

Mikseivät ottaisi pikku Kirstiä vastaan elämän lahjana heille?

Äiti kuuli miltei ihmetellen isän kypsyneitä mietelmiä. Kukaan ei ollut

taipuisampi kuin hän niihin uskomaan.

— Mutta mitä sinä, Yrjö, sanot siihen?

— Minä! Miten minulla voisi olla mitään sitä vastaan? Se vain täältä

onkin puuttunut.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Mitäs siitä, jos nyt olette kymmenen vuotta vanhemmat kuin silloin,

kun minä tulin, kyllä te vielä jaksatte lapsia hoitaa. — Äläkä sinä,

äiti, ajattele, että hän saapuu liian myöhään, koskei minulla voi muka

olla hänestä enää seuraa. On minulla silti — tuollaisesta pienestä

lapsesta on kenelle tahansa seuraa.

— Mutta muistatko, Yrjö, että nyt omistat kaikki yksin, vaan jos hän

tulee, saisi hänkin osansa?

— Niin, se ei merkitse yhtään mitään. Ajatelkaa mikä suuri tapahtuma

tämä sentään on! Heti menisin häntä vastaan.

Sillä taholla siis ei kohdattu mitään vaikeuksia. Ja käsi kädessä me

vahvistimme yhteisen päätöksemme.

Parin viikon perästä tuli sitten se pieni tyttö, oman maan lapsi! Ja

minkälainen hahtuva hän oli! Minkälainen utukarvainen untuva! Hän oli

miltei poispuhallettavissa — eikä juuri minkään näköinen. Hiljainen ja

ihmettelevä, arka ja kiitollinen. Hän janosi rakkautta ja suli onnesta,

kun hän sitä sai, ja oli ensi hetkestä niin herkkä vaikutelmille, että

hän oli ikäänkuin ympäristönsä hypnotisoima.

Yrjön entinen vuode oli tuotu alas vinniltä. Ja nyt lepäilivät

Kirstin valkoiset palmikot samoilla pieluksilla kuin kerran Yrjön

tasatukkainen pää. Liinakaapista oli otettu esille reikäompeleiset

lakanat ja tyynynpäälliset, isänäidin ompelemat, joille isä aikoinaan

oli laskettu hänen päivän valon nähtyänsä. Ne oli Yrjön vuoteeseen

laskettu ensimmäisen yön tervetuliaisiksi, ja nyt ne ottivat vastaan

pienen tyttölapsen. Iltasuutelon jälkeen hän heti nukkui kuin

vihdoinkin pesän löydettyään. Ja mummo oli tyttöä sylissään tuuditellut

ja matkan jälkeen viihdytellyt, kunnes se laskettiin omaan pehmoiseen,

lumivalkoiseen vuoteeseensa.

18.

Nyt oli Yrjöllä kaipaamansa sisko, mummolla oli pieni seuranpitäjänsä,

ja isällä oli pellavatukkainen tyttönen polvella soudettavanaan, ellei

hän taluttanut häntä kädestä heidän kukkaslavoja tarkastaessaan.

Tytöllä oli suuret erikois-oikeudet. Milloin tahansa hän sai hävitä

hernemaahan syömään meheviä sokeriherneitä tai tekemään palkoherneistä

laivoja. Hän sai kiskoa porkkanoita suoraan puutarhapenkistä ja olla

mansikoita maistamassa, kun muut niitä päivälliseksi poimivat. Hän oli

kaikkialla ja hänen päänsä loisti valopilkkuna milloin metsikössä,

milloin ruohikolla, milloin kuistin portailla.

Kirsti oli tuonut uutta elämää taloon.

Ja kuukaudet alkoivat vieriä. Tyttö saattoi joka aamu isää asemalle

hänen työhön mennessään, juoksi Yrjöä vastaan hänen koulusta tullessaan

ja auttoi äitiä hänen kukkia kastellessaan ja kaappeja järjestäessään.

Hän syötti koiraa keittiön portailla ja ripotteli siemeniä maahan

pikkulinnuille.

Ja hän liittyi päivä päivältä yhä kiinteämmin ympäristöönsä, niin että

hän pian kuului siihen samalla luonnon ja tinkimättömyyden oikeudella

kuin Yrjökin. Ja vuosi vuodelta lujittivat siteitä hoito ja huolenpito,

öitten valvominen, päivien ilo ja murhe ja sairausaikojen pelon tuska.

Mikään lapsi ei tule rakkaaksi ilman vaivannäön siunausta!

Yrjö oli hänestä saanut todellisen pienen toverin, joka teki kotielämän

monipuolisemmaksi kuin se oli ollut ennen. Häntä huvittivat tytön

leikit ja hänen pienet tottumuksensa. Kirstiä hän aikaisin ja myöhään

tiedusteli, missä tämä oli ja mitä hommaili, varsinkin ensi aikoina,

ja kun hän sitten seurasi pienen sisarensa harrastuksia, loistivat

hänen silmänsä mielihyvästä. Yrjöstä oli kerrassaan mainiota, että

tyttösellä oli tapana herätä ja nukahtaa tarkalleen auringon mukaan. Ja

kun hänen pienet tuttavansa tulivat hänen luokseen käymään, oli heillä

usein asiaa Yrjön huoneeseen, koska tämä niin hauskasti jutteli heidän

kanssaan ja keksi niin hupaisia ehdotuksia.

Hänhän se useimmiten kantoi tyttötypykän yläkerran makuuhuoneeseen,

tämän vaivuttua unen helmoihin hämärän saapuessa. Talvella hän

vastustamattomasti heti päivällisen jälkeen nukkui makeimpaan uneensa,

iltaruskon valaistessa tapetin kuvioita. Hän nukahti vaikkapa

istualtaan ja hänen unensa oli niin syvää, että Yrjö olisi voinut

miltei häntä käyttää pallonaan hänen siitä heräämättä. Usein hän

kepertyi jollekin sohvalle tai isän kirjoituspöydän alle tai minne

tahansa. Äiti joskus kulki huoneesta huoneeseen, nostaen oviverhoja

tai siirtäen nojatuoleja nukkuvaa lasta etsiessään. Paras paikka oli

isän karhuntalja ja vielä parempi äidin syli, kun onni suosi että hän

iltapäiväkahvin jälkeen istui keinumassa, se lämmin liina hartioilla.

Silloin tyttö piiloutui sen syviin laskoksiin ja vaipui ennen pitkää

Nirvanan tiedottomuuteen. Se oli taivaallinen hetki, ja kun Yrjö

häntä varovaisesti herätteli viedäkseen hänet yläkertaan, hymyili hän

autuaasti kuin olisi kokenut paratiisin ilot.

Aamuisin hän taasen niin kesät kuin talvet heräsi auringon noustessa,

mikä monasti oli äidille hiukan epämukava aika. Eikä hän silloin

supatellut hiljaa niinkuin Yrjö oli tehnyt, vaan hän ponnahti

istualleen, alkoi laulaa ja lauloi koko ohjelmansa läpi kanoista ja

pupuista ja oravista ja

Uinuos armahin hiljaa,

uinuos hiljaa, niin hiljaa!

— Jospa antaisitkin äidin uinua hiukan kauemmin!

Laulu taukosi tuokioksi: aikomus vaieta oli rehellinen. Mutta muisti

oli lyhyt. Sillä hänen täytyi olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen

kanssa, ja sentakia hän rupatteli, ellei laulanut. Eikä hänen

juttelunsa ollut tuollaista itsekseen viihtymistä kuin Yrjön oli ollut,

vaan hän vaati vastauksia ja vastakaikua. Hänen sielunsa halusi aina

olla viritetty toisen sointuun ja soida itse toiselle. Ellei se soinut,

oli se turta. Sen takia hän ennen pitkää taas lauleli Pikku Lassista

tai »Luoja, Isä lapsien», eikä äiti hennonut hänen suutaan tukkia. Jos

Yrjö viereisessä huoneessa oli hereillä, sai hänkin kuunnella Kirstin

aamukonserttia.

Mutta joskus sattui, että syntyi epäsopu sisarusten kesken.

Eräänä päivänä äiti luki Yrjölle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut

ja josta hän tahtoi tietää pojan mielipidettä. Yrjö teki silloin

huomautuksen jostakin lausunnasta, jonka hän ehdotti muutettavaksi.

Kirsti istui äidin polvella ja pillahti äkkiä mitä rajuimpaan itkuun.

— Kuulehan, varpuseni, mikä sinulle nyt tuli? — Eihän täällä ole mitään

tapahtunut!

Kirsti loi leimuavan suuttumuksen katseen Yrjöön ja huusi nyyhkyttäen:

— Yrjö ei saa sanoa niin — ei saa sanoa niin!

— Mitä Yrjö ei saa sanoa?

— Yrjö on tuhma — äiti ei kirjoita väärin — äiti kirjoittaa hyvin!

Muistatko Yrjö, miten sait häntä tyynnyttää ja vakuuttaa, että äiti

tietysti oli erehtymätön? Pieni tumppuni! Et ollut vielä nähnyt

väriläikkiä seinillä ja niistä kysellyt.

Yrjölle tuntui tuottavan tyydytystä se, että hänellä nyt oli jokin,

joka tarvitsi hänen huolenpitoansa ja turvaansa. Ja tytön pienet

harrastukset ja tuumat rikastuttivat samalla hänenkin elämäänsä, koska

hänelle niissä lapsuuden valoisa maailma avautui uudelleen.

Siksipä Yrjökin ilostui nähdessään Eijan ilmestyvän kuistille.

Helmojaan heilutellen tämä miltei joka päivä tuli toimekkaana kysymään,

oliko Kirsti kotona. Hän oli Kuuselasta. Tai Sirkka, jonka silmäripset

hitaasti nousivat poskelta, kun hän nosti katseensa, niiasi ja ujosti

punastuen kysyi, saako Kirsti tulla heille. Hän oli aivan lähimmästä

naapurista, Tapiolasta. He olivat Kirstin parhaimmat ystävät. Mutta he

olivat myöskin Yrjön ystäviä, ja siitä he olivat ylpeät.

Usein hän auttoi heitä, kun heidän oli rakennettava talo metsänlaitaan

ja saatava siihen navetat ja laitumet ja lehmät kuusen kävyistä.

Uskomattoman sukkelaan hän vuoli lehmille jalat tikuista ja piti

tunnollisesti huolta siitä, etteivät ne ontuneet. Ja istuen kirja

kädessään kuistin portailla seurasi hän salavihkaa tyttöjen

taloushuolia heidän sisustaessaan kotiansa tuuhean kuusen juurella.

He laahasivat nuket, kalustot ja talouskalut alas yläkerroksesta,

ja pian heillä oli kaksi kolme eri taloutta käymässä lapsineen ja

palvelijoineen, äkillisine keuhkokuumeineen, lääkärin käynteineen ja

kylmine kääreineen. Ja kuta enemmän vaivaa he näkivät, sitä hauskempi

oli leikki.

Yrjö muisteli entistä aprikoimistaan tyttöjen ja poikien

erilaisuudesta. Nyt hän saattoi sen ilmeisesti todeta. Ja hän tuli

nyt ikäänkuin entistä tietoisemmaksi omasta miehekkyydestään, samalla

kuin mielenkiinto miehuuden vastakohtaan alkoi hänessä sarastaa. Ja se

rupesi aivan uudella tavalla häntä viehättämään.

Mutta kun tytöt väsyivät hommaansa, kantoivat he kapineensa takaisin

Kirstin leikkihuoneeseen ja häipyivät pitkäksi aikaa näkyvistä.

Epäilemättä he pitivät uutta hauskaa yläkerroksessa.

Vasta perästäpäin sai Yrjö tietää, minkä hurmaavan leikin he olivat

keksineet. He matkustelivat nimittäin laivalla suuressa, valoisassa

kylpyhuoneessa, jossa oli kaakeliseinät ja ruudutettu kaakelilattia ja

parveke. Kun he avasivat parvekkeen oven, virtasi raikas metsäntuoksu

huoneeseen ja kuului lintujen sirkutusta. He olivat ottaneet

silityslaudan laivaksi ja puulaatikko oli laituri. Äidin vaatekammiosta

he olivat löytäneet mainioita matkapukuja, hattuja ja päivän varjoja,

jotka suojelivat heitä etelän polttavalta helteeltä. Ja kun he nousivat

maihin palmulehtojen rannalle, riensivät he tietysti heti kylpemään

valkoisen hiekkapoukaman vilppaaseen veteen.

He avasivat ammeen vesihanan, riisuutuivat ihka alastomiksi ja

pulikoivat kirkuen kylmässä vedessä, joka loiskui ja räiskyi lattialle

ja valui pitkin heidän sätkyviä kinttujaan, kunnes he vihdoin hyppien

ja telmien pyrkivät lämpimiksi jälleen.

Isä ja äiti olivat poissa, ja mummo oli pannut ovensa kiinni, eivätkä

he uskaltaneet kertoa heille tuosta hurmaavasta Afrikanmatkasta

ennenkuin aikoja myöhemmin. Sillä silloin olisi heidät ehkä paha

perinyt, ja mitäs jos olisivat sairastuneet, niin olisi sanottu, että

oma syy!

Yrjö oli ainoa, joka heti sai siitä tietää. He juoksivat suoraa päätä

kuvaamaan hänelle seikkailuaan. Eivätkä he välittäneet vähääkään siitä,

että hän nosti sormensa ja oli olevinaan suuri. Sillä hän ymmärsi heitä

kuitenkin mainiosti.

Välistä näki hän ikkunastaan, miten Kirsti, Sirkka ja Eija juosta

lipittivät tien yli Lehtolaan. Silloin hän hymähti itsekseen, hyvin

tietäen, että heillä oli jotakin erikoisen hupaista mielessään.

Siellä asui täti kenraalitar, joka oli hauskin täti maailmassa.

Aina kun Kirsti tuli sinne tai kohtasi hänet tiellä, pani hän

liikkeelle parhaimman suomenkielensä ja sanoi aina samalla tavalla:

— Hyve peive, pikku rouva! Mite rouvalle kuulu?

Ja tyttö meni mykäksi pelkästä ihastuksesta, sillä oli niin hirveän

hauskaa, kun se täti aina sanoi rouvaksi.

Nyt kiitivät tytöt tien poikki kysymään, olisiko tädillä jotakin

pestävää:

— Tarvitseeko täti pyykkäreitä?

— Totta kai — täällähän on vallan surkea se työntekijäin puute — ei saa

rahalla eikä millään — hyvä, että tulitte!

Ja täti antoi heille muutamia nenäliinoja pestäviksi. Siinä he sitten

seisoivat verannalla hieroen kukin riepuansa omassa pesuvadissaan

ja juoksivat niin ahkerasti keittiöön muuttamaan vettä, että vanha

keittäjä Johanna lopulta siunaili ja päivitteli ja sanoi veden kaivosta

loppuvan.

Sitten pantiin pyykit kuivamaan korituolien selustoille ja palkaksi

annettiin niin monta suurta sokeripalaa, että ne yksin houkuttelivat

uuteen pyykinpesuun sopivassa tilaisuudessa. Sellaisia sokeripaloja ei

saanutkaan muualla, ne olivat ulkomailta.

19.

Joskus kouluaikanaan muisti Yrjö kaipauksella ensimmäistä pikkukouluaan

ja sen vapaata välittömyyttä, joka oli tehnyt kaiken eläväksi.

Varsinaisessa koulussa luettiin vuosi vuodelta tutkintoa varten. Siellä

ei ollut aikaa kiinnittää huomiota henkilökohtaisiin harrastuksiin ja

taipumuksiin. Se oli kaiketi auttamaton asia. Piti valaa kaikki samaan

muotoon, luonnon moninaisuudesta huolimatta. Mutta nämä tutkintoluvut

antoivat vain niukalti ravintoa pojan erikoislahjakkaisuudelle, joka

lapsesta asti oli selvästi tullut näkyviin, mutta joka ei koulussa

voinut päästä oikeuksiinsa. Hän oli luotu elävää elämää varten, ja hän

ikävöi sentakia sitä aikaa, jolloin yksipuolinen tietoperäisyys ei enää

pidättäisi hänen vapaata toimintahaluaan ja jolloin hän koko sielustaan

saisi antautua erikoisluvuilleen ja omalle käytännölliselle työlleen.

Siitä huolimatta hän tavallaan piti koulustaan ja varsinkin

tovereistaan. He saapuivatkin usein hänen luokseen maalle, joko

yksitellen tai oikein joukolla. Silloin he täyttivät talon iloisilla

äänillään ennenkuin lähtivät retkeilylle jalkaisin tai suksillaan.

Mutta samassa tuokiossa he olivatkin ikäänkuin kouluilman ulkopuolella,

ja kun äiti sitten heidän palattuaan tarjosi höyryävää kahvia

ruokahuoneessa, tuntui heistä kaikista, että he olivat jossain kaukana

poissa tavallisista oloistaan.

Eräs tovereista sanoi kerran äidin kanssa kahden jouduttuaan:

— Minulla ei ole ollut Yrjöstä aavistustakaan, ennenkuin olen nähnyt

hänet kotona.

— Miten niin?

— Hän on koulussa vakava ja sulkeutunut — melkeinpä hiukan jörö,

ikäänkuin hän ei siellä erikoisesti viihtyisi. Mutta kotona hän aina on

loistavalla tuulella.

Äiti ei virkkanut mitään. Hän ymmärsi poikaansa.

Mutta kuta vähemmän Yrjö tuli iltapäivisin olleeksi kaupungissa

toverien parissa, sitä enemmän merkitsi hänelle kodin seurustelupiiri

maalla. Heillähän oli suuri määrä naapureita ja tuttavia, ja kun

tavattiin, pitivät he hauskaa keskenään oikein sydämensä kyllyydestä,

unohtaen ikärajat ja muutkin eroavaisuudet.

Eniten Yrjö seurusteli Tapiolassa, ja siellä varsinkin sen ystävänsä

kanssa, joka oli saattanut hänet meren yli hänen synnyinmaahansa.

Tapiolassa harrastettiin soitantoa ja siellä luettiin kirjoja. Moniin

seikkoihin kirjallisuuden ja taiteen alalla hän siellä tutustui.

Mutta sattui myöskin usein että Kaima oikaisi tien poikki Koivulaan.

Silloin hän joskus soitti tuntikausia niin kauniisti, että Kirsti

ryömi flyygelin alle ja rupesi siellä pitkälleen, kuunnellen selällään

soittoa, kunnes hän lopulta nukahti ja sävel-aallot kantoivat hänet

kauneuden asuntoihin.

Mutta Kaima soitti kauan, kauan, ja usein omaa ennen sepittämäänsä

tai sellaista mikä juuri sillä hetkellä tuli hänen mieleensä. Hän

näkyi vallan unohtavan, oliko päivä vai yö, ja isä ja äiti ja Yrjö

eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan, vaikka olisivat kuinka myöhään

valvoneet. Kirstin mielestä he näyttivät vallan onnellisilta ja olivat

kuin toisessa maailmassa. Mutta hän ei voinut ymmärtää, miten sitä

sentään voi niin kauan istua yhdessä paikassa nukahtamatta.

Suoraan tien poikki mentiin Lehtolaan. Siellä elettiin niin muhkeasti,

että kenraalisetä kajahutti ilmoille milloin mitäkin omalla

orkesterilla, johon kuului kolmattakymmentä asianharrastajajäsentä.

Siinä istuivat hänen poikansa viulua vinguttaen ja Yrjö selloa

syvä-äänisesti tempaisten ja monet muut, mitkä puhallellen, mitkä

toitottaen, mitkä mitäkin jousta tai puhallinta käyttäen. Ja

Kukkaisrinteen täti tai isä säestivät pianolla.

Säännöllisesti kerran viikossa otti Yrjö sellonsa kainaloonsa ja

meni Lehtolaan orkesteriharjoitukseen. Hän tunsi silloin syvästi

edesvastuunsa, koska hän joskus yksin hoiti sello-osaa. Ja pitihän

tässä tehdä parastaan, sillä tämä orkesteri oli kenraalisedän ylpeys ja

koko paikkakunnan silmäterä, ja Yrjölle tuottikin kunniata se, että hän

sai siihen kuulua.

Kun sitten kenraali nosti tahtipuikkonsa, niin sävelet humisivat ja

soivat. Väliin viulut aivan hiljaa laulelivat, kunnes taasen kaikki

soittimet koskena pauhasivat. Siellä soitettiin vanhaa ja uutta,

suomalaista ja vierasta, joskus jotakin Kaimankin säveltämää. Milloin

isä ei säestänyt, istui hän sohvannurkassaan ja Kirsti painautuneena

toiseen. Ja isä sanoi, että se oli hienoa.

Vain harvoin oli kenraalilla kullatut olkalappunsa, loistavat napit

ja nauhat housuissaan. Mutta silloin hän olikin niin komea, että jos

Kirsti näki hänen siinä asussa tulevan vastaan tiellä, pistäysi hän

kotiveräjän sisäpuolelle niiatakseen sieltä kaukaa. Muuten hän astui

rohkeasti esiin antaen kättä, sillä tavallisissa oloissaan kenraali

oli puettu pumpuliseen puseroon eikä kukaan voinut häntä kenraaliksi

uskoakaan. Hän kulki ja kuokki siellä täällä puutarhassa tai naputteli

jotakin työpajassaan. Se työpaja oli muuten järjestyksenpidon ihme

ja sen monipuolisuus ihastutti Yrjöä. Siellä oli kaikki hienotaonnan

välineet, tämä kun oli kenraalin erikoisala soitannon rinnalla.

Yrjö ymmärsi enemmän kuin useimmat muut paikkakunnalla panna arvoa

sedän taituruudelle, ja sentakia sukeutui heidän välilleen erikoinen

ystävyys. Kenraalisetä oli muuten yksilöllistä vapauttaan rakastava,

herkkä ja tunteellinen ihminen, joka halusi antautua omille

harrastuksillensa ja sillä välin rauhassa nauttia luonnon vaihteluista.

Mutta suurin vetovoima Lehtolassa oli sentään täti kenraalitar. Hänen

luonaan oli Yrjökin usein, kuten kaikki huvilayhteiskunnan nuoret.

Sillä hän keksi heille jos mitä hauskaa. Väliin saivat pienemmät

keijukaisina tanssia, moniväriset siivet hartioilla, Kirsti, Eija

ja Sirkka ensimmäisinä. Toisinaan he taasen hyppivät tonttuina

ympäri, puettuina päästä kantapäähän harmaaseen, pieni punainen

tupsu päälaella. Toisin ajoin oli taasen suurten vuoro. Silloin he

alkajaisiksi lausuivat Runebergia tai Rydbergiä tai muuta juhlallista.

Minkä jälkeen seurasi soittonumero. Usein siellä oli jokin oikea

taiteilija läsnä, ja se oli tietysti suurenmoista, mutta yhtä hauskaa

oli itse esiintyä taiteilijana. Ja tädillä oli ihmeellinen taito

houkutella esiin taiteilija jokikisestä ihmisvesasta.

Eniten suosittiin Lehtolassa draamallista taidetta, sillä Thalia oli

ollut ensimmäinen jumalatarten joukossa tädin nuoruudesta asti. Sen

takia oli salissa näyttämö, jonka palkeilla Topeliuksen »Sotavanhus»

jutteli tai »Kadonnut kenkä» esitettiin vauhdikkaasti. Tai olivat

kaikki puetut ateenalaisiksi ja lauloivat »Ateenalaisten laulun»

alusta loppuun, nuorten sankarien kunniakas kuolema silmiensä edessä

ja kauniitten sanojen ja komean sävelen elähyttäminä. Elleivät olleet

»Värmlantilaisia» marssien liehuvin lipuin kuorossa helähyttäen:

Hatten från skallen!

Ropen och trallen:

Hurra! Hurra!

Koko tädin koti oli välistä yhtenä mylläkkänä, kun oli suuri

ohjelma-ilta ja talo lapsia täynnänsä. He täyttivät yläkerran ja

alakerran ja juoksivat portaissa ja muuttivat kuumeisella kiireellä

pukuja tädin omassa huoneessa. Ja se oli kaikki niin kauhean

jännittävää, sillä tädin tuttavat tulivat sitä sitten katsomaan.

Mutta kun nuoret tanssien lomassa harhailivat puutarhassa ja täti jäi

isän ja äidin ja Kaiman ja Kukkaisrinteeläisten ja muitten ystäväin

kanssa teetä juomaan verannalle, otti hän kitaransa seinältä, viritti

sitä hetkisen ja alkoi itseään säestäen laulaa — heleällä äänellä

ja synnynnäisellä draamallisuudella. Hänellä oli iloisia lauluja

kymmenittäin muistissaan ja hän esitti toisen toisensa jälkeen.

— Ja tahdotteko nyt kuulla Tapiolan isännälle omistetun laulun?

Tietysti tahdottiin.

Ja hän nousi seisomaan. Jotkut läsnäolevista olivat sen ennen kuulleet

ja selvittelivät ääntään laulaakseen joukolla kertosäkeet. Se, jolle

laulu oli omistettu, odotteli hymyillen, sillä se ei ollut hänellekään

enää uusi.

Ja soinnos kajahteli kitaran kielistä.

För vännen jag sjunger så vänt ett ord,

:,: Skål o' smutt :,:

Du är nog den trognaste granne på jord,

Rosa Lilja o' grön Persilja

o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd.

O' visan jag sjöng har jag själv satt ihop,

:,: Skål o' smutt :,:

På den ska du ha dej ett leverop!

Rosa Lilja o' grön Persilja

o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd!

Laulaessaan hän heitti kauniin harmaatukkaisen päänsä taaksepäin ja

silmät säteilivät. Hän oli oikeassa elementissään ja tempasi aina

kuulijat mukaansa.

Ja selvää oli kaikille jotka häntä kuuntelivat, että hän täten

seuraelämän puitteissa tyydytti synnynnäisiä taiteellisia

taipumuksiansa. Hänen kodissaan palvottiin iloisia kaunotaiteita

vanhanaikaisella hartaudella. Ja se on nykyään harvinaista.

Mutta sitten yksin jäätyään katsoi hän joskus eteensä synkin ja

surumielisin katsein. Ja tottunut silmä, joka sattui hänet näkemään,

huomasi helposti, että kärsimys oli hänelle hyvin läheinen tuttu.

Mutta siitä ei nuoriso tiennyt mitään. Heistä täti kenraalitar oli

maailman rattoisin ja iloisin täti.

Sillä jos hän tiellä keksi Kirstin, loistivat hänen äsken synkät

kasvonsa veitikkamaista hyväntuulisuutta ja kuului heti:

— Hyve peive, pikku rouva — mite rouvale kuulu?

Ja jos Yrjö tuli vastaan alempana kauppapuodin kohdalla, pysähtyi täti

hänen kanssaan juttelemaan siitä mikä häntä huvitti, ja he sopivat

jostakin hauskasta tilaisuudesta, jonka täti pian panisi toimeen heille

kaikille.

Ja Yrjö tuli kotiin hymy huulillaan ja sai Kirstin jännityksellä

odottamaan luvattua hetkeä.

Sellainen oli Lehtolan täti, Koivulan-lasten hyvä ystävä.

20.

Kodin piiriin sai Yrjö laskea myöskin mummon.

Hän asui yläkerroksen läntisessä huoneessa, joka oli aurinkoisin

kaikista, koska iltapäiväaurinko on lämpimin. Se paistoi sinne, kunnes

se vaipui metsän taakse, ja vielä maille mentyänsä se loi punaisen

hohteen mummon seinälle.

Siellä oli vanhanaikaiset huonekalut mummon lapsuuden kodista ja paljon

kuvia seinillä, hänen vanhemmistaan nuorimpiin lastenlapsiin asti.

Mummo istui siellä ikkunan ääressä muistojensa keskellä kutoen tai

ommellen ja katsellen vuoroin ulos ja vuoroin sisään.

Sieltä hän seurasi maailman menoa vilkkaalla katseellaan. Hän

tiesi mitä talossa häärättiin ja hoiti kukkia ja liinakaappia. Jos

puutarhassa kevättyöt olivat kesken, oli hän mukana kylvämässä ja

polkuja suoraksi astumassa lavojen välissä, tai jos syksyisin satoja

korjattiin, ripusti hänkin korin käsivarrelleen ja lähti papumaahan

tai hernemaahan tähystellen taivaanrantaa, tulisiko sieltä ehkä halla

yöksi, joka panisi kiirettä. Mummon päivätyö oli milloin mitäkin

lajia, ja hän lähetti sen ohessa valmistuneita käsitöitään ympäri

maata lapsilleen ja lastenlapsilleen itsekunkin syntymäpäiville

tervetulleeksi lahjaksi.

Suuren suuri kirjeenvaihto oli mummolla myöskin, sillä kaikki

pienet nallikatkin ja hienohelmat hänen suuressa perheessänsä

olivat mummon kanssa suoranaisessa kirjeenvaihdossa ja heidän

variksenjalka-kirjeisiinsä ja ukko-akka piirustuksiinsa piti

tunnollisesti vastata, puhumattakaan lasten ja muitten omaisten

kirjeistä.

Entä päivän lehdet! Ne oli tarkkaan luettava, sillä ei saanut tapahtua

mitään tärkeämpää omassa maassa eikä paljon muissakaan mummon siitä

tietämättä. Oli hänellä surunsa tai ilonsakin siitä, mitä lehdet

milloinkin kertoivat, mielipiteensä hänellä oli siitä myöskin, vaikkei

hän niitä juuri muille tyrkyttänyt, hän kun enimmäkseen tyytyi

toteamaan, miten kukin asia maailmassa kehittyi. Ne eivät hänen

puolestaan muuta kaivanneet kuin että hän ne tiesi.

Se oli aika mukavaa muille, sillä jos he kiireitten sattuessa

ennättivät vain ohimennen lehtiin vilkaista, niin ei tarvinnut muuta

kuin pistäytyä ammentamaan mummon tietovarastosta pääpiirteet rientävän

ajan tapahtumista. Tutkintojen ja kokeitten aikana Yrjö käytti

säännöllisesti tätä tapaa hyväkseen ja sillä välin muutenkin. Mummon

kautta hän siis tuli perehtyneeksi moniin oman aikansa tapahtumiin.