Ester Ståhlberg

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1922.

_Äidilleni_.

1.

Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa,

ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha

ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin

natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.

Siellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa.

On sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita,

samaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä

entisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja

jokainen esine on kertonut sinusta.

Olen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun

kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen

laihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat

entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee.

Ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai

mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä

ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä,

hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.

Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin

hyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan

toisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa

niitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten

portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi.

Silloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden

ympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta

pieni liinatukkainen tyttölapsi.

Kaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku

on pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai.

Yhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen

kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta

maailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin,

jota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule.

Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen

takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja

vieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku.

Astumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi

siitä ennen mitään aavistaneet.

Pelkään pahoin, ettei isän silmä koskaan enää käänny siitä maailmasta

pois edes sen verran, että hän jaksaisi nykypäivän kutsua seurata.

Pelkään, että hän on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei hän

tule mitään tulevaisuutta enää tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin

olla sitä uskomatta! — mutta uskon joskus, ettei hänen katseensa enää

koskaan palaja siltä veräjältä, jonka taakse sinä hävisit.

Menen hiljaa hänen huoneeseensa. Hän ei nosta päätään. Lasken käteni

hellävaroin hänen olkapäällensä. Hän ei näy huomaavan tuloani. Otsa

on uurtunut, suupielissä on syvät vaot. Annan katseeni liukua ulos

ikkunasta huurteisten oksien lomitse yli hämärtävien lumikenttien.

Miten kutsun hänet takaisin elämään?

Kaareutuuhan täällä vielä taivas ja paistaahan joskus taas aurinko.

Onhan tässä vielä koti tallella, on pieni tyttönen vuoteessansa, ovat

tuossa ruohokentät lumen alla, ja ensi keväänä ne taas viheriöinä

helottavat. Olethan täällä sinäkin, Yrjö. Olet — vaikka oletkin poissa,

olet kuitenkin luonamme pysyväisemmin, muuttumattomammin kuin koskaan

ennen.

— Onhan hän kuitenkin luonamme — sanon ääneen.

Valkotukkainen mies katsahtaa minuun ja nyökkää päätään. Sitä katsetta

en unohda. Siinä ei ollut sillä hetkellä kaipauksen katkeruutta. Siinä

on varmuutta jostakin. Mistä?

— Muistellaan yhdessä! — sanon taasen ääneen. — Kaivataan yhdessä!

Sillä lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu

elämän voimaksi. Se, mikä meillä on yhteistä, ei ole kenenkään muun

omaa kuin meidän kahden, ja meillä on suuret aarteet. Yrjö on avannut

meille portin omaan elämäämme ja elämään yleensä. Hän tulee itse meitä

vastaan kaikkialla. Nyt vasta näemme silmillämme, tajuamme toisin kuin

ennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat

loppumattomat avaruudet.

Hän sulkee käteni omaansa ja minä istuudun tuolille hänen viereensä.

Tuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin pöytää ja sohva pöydän

takana. Yrjö! Niissä istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon isän

tyhjään nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme keskenämme kuin ennen,

ja antakaamme tuon väsyneen miehen lämmetä ääntemme kuulemisesta.

Suokaamme hänelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten päivien

lohdutus. Yrjö, auttakaamme häntä, rohkaiskaamme häntä, niin että

hän entisyyden muistoista saa voimaa elämään uutta elämää. Aika ei

todellisuudessa pysähdy, ihmisen on riennettävä eteenpäin, sillä yksin

kohtalo asettaa hänelle hänen matkansa päämäärän. Mutta hän jaksaa

paremmin kestää kovat kaudet, kun hän saa rauhassa muistella ja niistä

muisteloistaan koota itsellensä uutta tarmoa. Niinpä tehkäämme hänelle

tämä ilta leppoisaksi ja rauhan täyttä suloa uhkuvaksi. Kulukoon

lohdullisesti tämä pyhäinen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti

valaistessa hänen kirjoituspöytäänsä ja hämärän kurkistaessa sisään

punaviiruisten uutimien lomitse.

* * * * *

Kerro, poikaseni, tulimmeko sinulle koskaan sanoneeksi, miten paljon me

sinua rakastimme? Emme suinkaan. Sillä emmehän tulleet vakuuttaneeksi

sinulle päivänselvää asiaa. Emmekä kiittäneeksi sinua siitä, että olit

olemassa. Emme siitäkään, että olit meille olemassa, sillä niin oli

kohtalomme säätänyt.

Jospa voisin puhua sinulle sanattomasti! Sanat eivät kuitenkaan ilmaise

sitä mitä tunnen. Niillä on ahtaat rajansa, mutta en tule ilman niitä

toimeen. Kun vaivun sinun kanssasi muistelemaan entistä elämäämme, olen

riippuvainen rajoista, muodoista ja väreistä Ja kuitenkin on kaiken

takana jotakin rannatonta, jotakin sanoin sanomatonta.

2.

Ajattelen sitä hetkeä, jolloin kohtalomme langat yhtyivät. Et voi sitä

muistaa, mutta olen usein kertonut siitä sinulle. Se oli se hetki,

jolloin näimme toisemme ensi kerran. Synnyit silloin toistamiseen,

sillä synnyit silloin meille.

Siinä huoneessa ei kuulunut kiirehtiviä askelia, ei valituksia, ei

huudahduksia. Et tervehtinyt minua kirkunalla enkä minä lähestynyt

sinua tyydyttääkseni alkuperäisintä vaistoasi. Siinä huoneessa

vallitsi äänettömyys. Ja me kohtasimme toisemme ainoastaan viipyvässä

ihmettelevässä katseessa, ikäänkuin olisimme jonkin kadonneen jälleen

nähneet.

Eikä ollut silloin muuta olemassa kuin tämä lapsi, joka oli äitinsä

löytänyt, ja tämä äiti, joka oli löytänyt lapsensa.

Varmaan sinäkin vaistomaisesti tunsit, että se päivä oli ratkaiseva.

Sillä sinä olit siitä asti toisessa suhteessa minuun kuin olit

kehenkään muuhun tutussa ympäristössäsi. Enkä koskaan unohda sitä onnen

hymyä, joka aina levisi kasvoillesi myöhemmin joskus puhuessamme tästä

yhtymisestämme ja lapsuutesi varhaisimmista muistoista.

Sinä päivänä istuit valkoisen jakkarapöydän ääressä, edessäsi kulunut

kuvakirja. Huoneen muusta sisustuksesta minulla ei ole aavistustakaan.

Sen vain tiedän, että siinä oli pieniä lastenvuoteita ja niissä

nukkuvia pikkulapsia, ja meidät saattoi sinne laitoksen johtajatar,

diakonissanpuku yllään. Hän oli korkeasukuinen nainen, hienopiirteinen

ja komearyhtinen, tottunut käskemään, mutta sinä olit hänen

silmäteränsä, ja hän valvoi tarkasti tulevaisuutesi kaikinpuolista

turvaamista. Meihin hän oli jostakin syystä saanut ehdottoman

luottamuksen. Ja sen takia hän seisoi syrjässä odottaen kohtalomme

kehitystä.

Isä jäi äänetönnä sinua katselemaan. Minä lähestyin sinua ja kyykistyin

viereesi lattialle. Sinä vain suurilla silmilläsi minua katsoit ja

katsoit. Sydämeni oli kuin vellova vesi, toivon ja pelon vaiheilla

läikkyvä. Uskaltaisinko koskettaa noita pehmeitä kämmeniä sinun siitä

säikkymättä? Otin kätesi omaani ja sinä annoit sen silmiä räpäyttämättä

tapahtua. Tunsin silkkisen hipiäsi kosketuksen ja suljin molemmat

kätesi omiini. Silloin irroitit ne otteestani ja kiersit hennot

käsivartesi kaulaani.

Silmistäni valahtivat kyyneleet ja minä nostin sinut käsivarsilleni.

Suljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.

Ja minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello lyönyt, erottaen

ajanjakson edellisestä. Se löi sinulle ja minulle. Ja sinä olit

kuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensimäisiä sanojasi.

Minä nousin ja käännyin isään päin. Näin, että asia hänenkin puoleltaan

oli ratkaistu. Huoneen kynnyksellä seisoi johtajatar-diakonissa, eikä

hänkään selvityksiä kaivannut. Mitään sanomatta läksimme huoneesta

pois, sillä tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat tässä

tarpeettomat.

Tuosta hetkestä tuli elämämme rajapyykki. Monet muut ovat vähitellen

häipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yhtä

kirkkaana muistojemme kätköistä.

3.

Niin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut

mukaamme kotiin, sillä olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa.

Odottaessamme asian laillista järjestelyä meidän oli pakko pysyä

kärsivällisinä kauankin, ja tämän ajan kestäessä oli aina mahdollista,

että jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.

Vihdoin isä ei enää voinut aikaansa hukata, hänen täytyi, jos kohta

vastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Minä jäin. Ja olin valmis

odottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.

Päivästä päivään elin vain sitä hetkeä varten, jolloin sain sinut

nähdä. Sinä tähystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan.

En tahtonut tavata sinua muitten läsnäollessa, ja siksi vein sinut

aina ulos. Pistin yllesi päällystakkisi, jos oli sateista, muuten

sait tulla kanssani kävelylle hoitolapuvussasi. Sinä astua tepastelit

vieressäni paksut villasukat jalassasi kesähelteestä huolimatta ja

punaruutuinen esiliina peittämässä harmaata mekkoasi. Mutta mitäpä minä

tamineistasi! Olit silmissäni maailman herttaisin lapsi, ja vieläkin

olen varmasti vakuutettu, että todella olitkin. Ja sitäpaitsi, kukapa

siinä suurkaupungin vilinässä olisi ennättänyt kiinnittää huomiotaan

nuoreen naiseen, joka talutti pientä palleroistaan!

Ne kävelyt olivat minulle elämän puhtainta onnea. Pojan pieni käsi

omassani tunsin hänen rajattoman luottamuksensa virtaavan lävitseni

ja oman sydämeni sykkivän rakkautta häntä kohtaan. Löytäessäni tyhjän

istuimen puistossa nostin hänet syliini ja hän nojasi minuun. Hän

istui siinä kuin varmimmassa turvassaan, hän nukkui siihen kuin

lintunen pesäänsä. Ja hänen herätessään laulelin hänelle outoja lauluja

omalla kielelläni, katsoen hänen ihmetteleviin silmiinsä hänen siinä

polvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun käännettyinä.

Silloin tunsin, ettei mikään mahti voisi erottaa minua sinusta. Että

kaikki äidinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirtää

vuoria sinun tähtesi.

Ja kuitenkin oli vielä mahdollista, että hän, joka oli sinut niin

vähäiseksi arvioinut, että miltei synnyinhetkenäsi oli sinut hylännyt,

voisi sinut minulta riistää.

Mutta en sitä mahdollisuutta muuta kuin ohimennen pelännyt. Sillä en

voinut uskoa hänen vaativan sinua takaisin. Hän oli luopunut sinusta

vapaaehtoisesti, jättäen sinut elämän purteen satunnaisen kohtalon

varaan. Olit kyllä ollut hyvissä käsissä tähän asti, mutta tällä

suojelijallasi oli lupa siirtää sinut eteenpäin muitten huomaan.

Synnyttäjäsi oli enää vain nimellisesti äitisi. Sillä elämän laki on

lahjomaton.

Eikä tässä ollut muusta kysymystäkään kuin hänen valkoisen kätensä

allekirjoituksesta. Uusi sormus välkkyi hänen sormessaan, tiesin

sen. Se kiiltäisi siinä hänen piirtäessään nimensä paperille, joka

ratkaisisi elämäsi kohtalon.

Vapaaksi hän oli tahtonut tulla — siis olkoon hän vapaa ainiaaksi.

Pukekoon hän yllensä nuoruutensa ja kauneutensa hulmuavat vaatteet

ja käyköön elämän karkeloon! Huuhdelkoon kulmiltaan öitten salaiset

murheet ja rientäköön onnen tanhuville! Tulkoon maailman loisto ja

upeus hänen osakseen, jos hän sitä haluaa, mutta älköön hän koskaan

vaipuko muistelemaan varhaisimman nuoruutensa haaveita! Silloin

hiipii ehkä hänen sydämeensä avuton autiuden tunne, joka hiljaa hänen

elinlankaansa jäytää.

Nyt hän ei halunnut menneestä ajasta mitään tietää. Hän tahtoi unohtaa

nuo keväiset yöt, jolloin satakielet lehdoissa lauloivat ja kastehelmet

ruohonkorsissa hohtivat. Hän heitti ne hetket unholan hämärään, sillä

hän ei voinut sitoa itseään siihen, joka oli vain virvatulen leikkiä.

Eikä siihenkään, joka teki tämän haihtuvan kuplan todelliseksi hänen

silmissään. Hän ei ollut niitä, jotka ottavat lapsensa käsivarrelleen

astuaksensa ulos elämään sen kanssa.

Hän siis pakeni, koska hän ei muuta voinut. Hän heitti kaikki luotansa

ja sulki portin takanansa, koska hän ei tahtonut mistään vastata.

Silloin tulin minä kulkien tietä pitkin ja löysin luomakunnan aarteen

hylättynä. Jouduttakoon hän askeleitansa, häntä ei enää tarvittu.

Suljin tämän hyljätyn olennon syliini ja kannoin sen ilosta laulahtaen

oman kotini kynnyksen yli.

Niin. Minä tunsin, että tämän lapsen takia olin valmis tekemään

mahdottomiakin. Nouskoon vaikka koko maailma sanomaan, ettei hän ole

omani! Uhmailisin maailmaa vastaten, että se tuomitsi harhaan. Kukaan

ei tule äidiksi synnyttämällä lapsen, jota hän ei ole voinut olla

synnyttämättä ja jonka hän sitten hylkää. Mutta äidiksi tulee se, joka

lasta rakastaen vaalii sitä omana sielunaan, oman elämänsä kukkana.

Mutta ainoastaan harvoin ja sivumennen ajattelin niitä, jotka olivat

antaneet sinulle elämän lahjan. Useimmiten unohdin ne tykkänään,

eivätkä ne koskaan tulleetkaan tajunnassani täysin eläviksi. Olin

ihmeteltävän huoleton. Todella tuntui sieltä, kuin olisit syntynyt sinä

hetkenä, jolloin sinut ensi kerran näin. He olivat vain kangastuksia,

jotka häipyivät olemattomiin, he olivat vain harhailevaa sumua, joka

utupilvinä pakenee päivän kehrän ensimmäisiä valoenteitä.

Mutta sinä — sinä olit kastehelminen kukkaiskupu, jonka yksin meidän

silmämme oli nähnyt. Sinä olit kaukaisessa vuoristossa säteilevä

hohtokivi, joka meidän yksin oli sallittu löytää. Tai olitko

linnunpoikanen, joka oli pudonnut pesästään ja jonka piipitystä me

yksin kuulimme? Jonka pelastin käteeni hoitaakseni sydänkäpynäni.

Ja elämä sulki meidät sykähtävään helmaansa, ja tuuli riemuitsi ohi

liitäessään. Sillä itse pyhä kohtalo oli tarttunut käteemme ohjaten

meidät sinne, missä sinä varroit. Se oli meidät vihkinyt löytämään

sinut ja ilolla ja ylpeydellä omistamaan sinut Jumalan ja ihmisten

edessä.

4.

Kävelyiltämme palattuamme tuli joskus diakonissa-täti vastaamme

käytävässä. Ja jos silloin kysäisin ratkaisun päivää tai hetkeä,

kohotti hän vain olkapäitään merkiksi siitä, ettei hän mitään tiennyt.

— Ei syytä pelkoon — sanoi hän. — Kukaan ei teiltä lastanne vie.

Olen kokenut tarpeeksi tietääkseni sen. On vain yhtä ja toista

huolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa järjestyksessä.

Hän oli oikeassa.

Koitti vihdoin se päivä, jolloin sain noutaa sinut luokseni viedäkseni

sinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.

Niinpä tulit omaksemme. Ja se päivä on ollut elämämme kohtalokkaimpia.

Viimeisen kerran tullessani laitokseen juoksit vastaani ilosta kirkuen

ja polviini kiinni tarrautuen. Nostin sinut korkealle ilmaan, jolloin

sinulta pääsi helähtävä nauru, ja olkapäilläni kieppuen ja käsiäsi

huitoen riensit kanssani käytävää pitkin huoneeseesi. Oivalsit heti,

että tänään sinua odotti jokin tavallista hauskempi, ja melkein vapisit

kuumeisesta malttamattomuudesta. Meillä oli molemmilla tulinen kiire

saada päällystakki yllesi ja lakki päähäsi. Ja sitten kiertää laitosta

sanoaksemme hyvästit kilteille tädeille.

Hyvästi ja kiitos kaikesta!

Ja sitten seisoimme yhdessä portaitten alla katukäytävällä, sinä ja

minä! Muistatko sinä sen — sinä ja minä!

Eikä meitä enää mikään eroittaisi!

Tartuit heti käteeni ja aloit epävakaisilla jaloillasi tarmokkaasti

taivaltaa eteenpäin ikäänkuin arvaten, että nyt oli kysymyksessä

pitempiaikainen matka. Sinä pieni veijari olit niin sanomattoman

tyytyväisen näköinen. Lyhyet jalantypykkäsi ponnistelivat

urhoollisesti ja syrjäsilmin kurkistit minuun ikäänkuin urkkien, mihin

maailmanmatkojen päähän nyt oli tarkoitus vaeltaa. Sinä et rahtuakaan

epäröinyt, sinä olit varma, että siellä paratiisin ovi meille

avautuisi. Enkä minäkään sitä epäillyt.

Asfaltti huokui lämpöä allamme, ja raitiovaunut kilisivät. Pikkupojat

nappipelineen unohtivat koko muun olevaisuuden, katukaupustelijat

huusivat hajamielisesti sanomalehtiänsä, banaanejansa,

kengänmustettansa kaupaksi. Avopäälapset tirkistelivät portinpielistä,

härnäsivät toisiansa ja tömistivät sitten yhtenä vilinänä pakoon

rotevaa poikaa, joka silmät vilkkuen ajoi heitä takaa.

Meitä ei mikään liikuttanut emmekä mitään huomanneet. Me kuljimme käsi

kädessä ja katse katseessa kohti yhteistä tulevaisuuttamme.

* * * * *

Millaisia päiviä sitten seurasikaan! Jos voisi niin varhaisista

ajoista ammentaa esille unholan pimentoon vajonneita kuvia, muistaisit

sinä kuten minäkin ennen kaikkea sen hämyhohteisen iltapäivän,

jolloin yhdessä liikuskelimme pauhaavan kaupungin keskuksessa. Oli

ainoastaan vuorokausi kulunut siitä, kun ensi kerran omana lapsenani

olit käsivarrelleni nukkunut. Seuraavana päivänä lähdimme ulos heti

päivällisen jälkeen, sillä en kärsinyt nähdä sinua hoitolavaatteissasi.

Pois siis kaikki vanha ja kuta pikemmin sitä parempi! Pojallani tuli

olla omat somat vaatteensa eikä rihmaakaan entisyydestään.

Tuo menneisyys oli kuitattu ja ainiaaksi lopussa, ja mikä sitä

muistutti, oli karkotettava pois tietoisuudestamme. Tule siis, mennään

hakemaan pikkumiehelle sellaiset vaatteet, jotka hänen arvolleen

sopivat!

Tuolla jo raitiovaunu tulla hurisi, ja saimme paikan siinä. Matka

syrjäkaupungilta keskikaupungille kesti kauan, ja minusta tuntui, että

noitten vieraitten vaunussa istujien huomio kiintyi meihin. Enkä sitä

ensinkään ihmetellyt. Sillä kukapa ei olisi sellaista lasta ihaillut

ja hänen äitiään kadehtinut! Tunsin arvoni monin verroin kohonneen.

Olimme siis nyt niin pitkällä, että istuit polvellani kenen tahansa

nähden ja olit omanani kaikkien näitten ihmisten edessä. Se oli meille

suuri-arvoinen ja merkillinen päivä.

Katsokaa te vain! Kyllä kannattaa!

Sinä et hiiskunut halaistua sanaa koko matkalla, mutta silmäsi

seisoivat tarkkaavaisina päässäsi ja korvasi olivat pystyssä.

Sinä sirkeäsilmäinen matkamies! Mistä minä silloin arvasin, että

luontaiset harrastuksesi sinä hetkenä saivat ensimmäisen vaistomaisen

herätteen, että sinussa paloi väkevä intohimo kaikkeen, mikä puhkuen,

säikkyen, sihisten tai ulisten liikkui tai pani liikkeelle. Sitten

sen selvästi huomasin myöhemmin, kun jouduit tavalla tai toisella

tekemiseen koneellisten ilmiöiden kanssa. Nyt katsoin vain hymyillen

vaaksanpituiseen mieheen ja hänen tutkivaan ilmeeseensä, jättäen hänet

omaan rauhaansa maailman ilmiöitä havaitsemaan.

Astuimme alas jonkin lasten vaatetusliikkeen kohdalla, ja aloin

tarkastaa sen varastoja. Seisoit tuolilla lampun alla hiukan ymmällä

kaikesta tuosta kääntämisestä ja koettelemisesta, pyörittelemisestä ja

mittaamisesta, jonka alaiseksi käsittämättömästä syystä olit joutunut.

Mutta koska täällä emme saaneet kaikkia tarpeitamme tyydytetyksi,

jatkoimme retkeämme seuraavaan ja sitä seuraavaan liikkeeseen, ja kun

nämäkin sijaitsivat keskikaupungilla, kannoin sinut toisesta toiseen

niiden välisen lyhyen matkan. Ensimmäiset valot sytytettiin katujen

kulmauksissa, sanomalehtipoikain kiljunta kävi yhä äänekkäämmäksi,

polkupyöräilijäin tiu'ut helisivät yhä tiheämmin, ja poika painoi yhä

enemmän käsivarsillani. Hänen päänsä lämmitti kosteana olkapäätäni,

hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja syväksi, hänen jäsenensä

raukenivat rennoiksi. Hän nukkui. Jo olin lysähtää kokoon uupumuksesta,

ennenkuin tapasin auton ja pääsin ystäviemme kotiin, jossa asuimme ja

jossa suurella myötätunnolla seurattiin tarinamme kehitystä.

Mutta tämä ensimmäinen uupumukseni sinun tähtesi värisi ruumiissani

niin suloisena raukeutena, että mieltäni vieläkin huumaa sen muisto.

Tunnen vieläkin pääsi painon rinnoillani ja käsivartesi kiinteän

puristuksen kaulani ympäri. Suu on puoliraollaan ja valkoisten

helmirivien lomitse hivelee poskeani hengityksesi keveä kosketus.

Ja minusta tuntuu kuin kaikella tällä minut olisi kultaisin

kirjaimin kirjoitettu onnellisten ihmisten kirjaan, ja kuin iloni

yltäkylläisyydessä tahtoisin jakaa omaa saamaani hyvää koko maailmalle,

siunaten kaikkia ja kaikkea.

Siunattu olkoon tämä hämärikkö ahtaitten katujen melussa! Siunattu

olkoon grammofoonien laulu avatuista kahvila-ikkunoista, rattaiden

räminä ja kellojen kilinä, raitiovaunujen vauhti ja näyteikkunoitten

silmiä hivelevä komeus! Siunattu olkoon tuokin ihmismeri, joka

hyväntahtoisesti sulki meidät hyrskivään helmaansa, kieltämättä meiltä

osuuttamme elämän onneen!

Siunattu olkoon tuo rauhaa henkivä päivänlaskun hetki, jolloin

olin vaipua maahan väsymyksestä sinua hoivatessani! Olisin iloiten

ponnistellut voimiani sinun tähtesi vielä tänäänkin ja joka päivä tämän

päivän maille mentyä. Ja tiedäthän, mikä onni minulle olisi ollut,

jos olisit pysynyt vanhuuteni huolenpidon esineenä ja päivieni valona

myöhäiseen iltaan asti.

* * * * *

Vihdoin olimme valmiit matkustamaan kotiin.

Teit sen matkan kerran myöhemmin edestakaisin. Tiedät, minkälainen on

meri, kun se kirkkaina elokuun päivinä auringonpaisteessa kimmeltää.

Silloin se oli kuin peili, ja kalalokit kiersivät laivaamme tehden

pitkiä, loivia kaaria.

Sinä peräkannella katselit potkurin kiertämää ryöppyävää vaahtoa tai

paistattelit päivää polvellani istuen valkoisessa korituolissa naisten

salongin ikkunan alla. Se oli toinen esittelysi maailmalle, paljon

tärkeämpi kuin ensimmäinen. Mutta hauskinta meistä oli piiloutua

hyttiimme, jossa saimme leikkiä ja jutella mielinmäärin kahden kesken.

Siellä kenkäsi purjehtivat edestakaisin sohvalla, ja sinä asuit

milloin matkalaukussa, milloin sohvatyynyn takana. Ja samallahan sinun

oli opittava ensimmäiset suomalaiset sanasi — minkä niminen oli oma

paitasi, mitä rannukkaat puolisukkasi ja nuo muutkin tavarat, jotka

olimme yhdessä ostaneet tuona puolihämyisenä iltapäivänä pauhaavassa

suurkaupungissa.

Näihin ensimmäisiin tavaroihin on liittynyt niin paljon muistoja, etten

koskaan ole hennonut luopua niistä kaikista. Tiedät, että minulla

on niitä vieläkin joitakuita piironginlaatikossani, ja olet joskus

nauraen levittänyt ne polvellesi tai vetänyt lastensukat suurille

kämmenillesi. Lapselliseksi olet minua silloin sanonut ja olkapäitäsi

kohottaen minulle naurahdellut, mutta uskon sentään, että olet salaa

siitä pitänytkin. Aina, kun sattumalta olemme tulleet niitä yhdessä

katselleeksi tai edes vilaukseltakaan nähneeksi, on edessämme ollut

hohtava meren pinta, kone on kumeasti jyskyttänyt lattian alla ja

olemme häiritsemättä omistaneet toisemme ja aarteemme ihastuttavassa

kammiossamme.

Oli ainoastaan pari tuttavaa laivassa, ja muistan vielä, miten eräänä

päivänä toinen heistä ihmetellen sanoi minulle:

3°

— Sinähän jumaloit häntä!

Totta hän puhui. Minä jumaloin sinua, Yrjö.

* * * * *

Kun kallioinen saaristomme lähestyi, nousimme kannelle. Siellä

näkyi — Suomi! Sitä sanaa olimme hartaasti harjoittaneet pitkin

matkaa, ja sinä lausuit sen jo miltei suomalaisesti ääntäen. Suomi

oli jotakin suunnattomasti hauskaa. Kaikki oli Suomea. Metsäiset

saaret, vaaleaksi maalatut huvilat, veneet laivasiltojen kupeella,

uivat lapset rannoilla, haukkuvat koirat kallioilla. Jo näkyivät

Viaporin linnoitukset ja vallit, kirkot ja sipulinmuotoiset kupukatot.

Molemmin puolin kapeata väylää laivat ja moottoriveneet jyskyttivät ja

täksyttivät, ja vihdoin sukelsi meren helmasta esille valkoisen hohtava

kaupunki torneineen ja huippuineen.

Näin tuon venäläisen lipun Viaporin valleilla ikäänkuin olisin nähnyt

sen ensi kerran. Ja nuo venäläiset sotamiehet, jotka siinä vahtia

pitivät pyssyt olallaan. Selkääni karmi ja melkein häpesin. Sellaisen

orjuutetun kansan jäseneksi hänet tuon! Vapaasta kansasta sorron

alaisuuteen! Mutta olkoon, se on sittenkin kunniakas maa, tämä maamme.

Emme ole koskaan sisäisesti taipuneet, ja kai kerran aika koittaa,

jolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se

onnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle

kotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.

Karu se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät

kirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden.

Vaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä

varmemmin täällä voimat karaistuvat.

Katso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä,

mutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin

kallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina

nostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin

aavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa,

laskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä

halki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli

tukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin

kesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi

laulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi

kertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat

vanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu

sinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan,

johon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!

Tuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut

liikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota

merestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu

loistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa

on käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille tikapuille, jotta

paremmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on

pääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!

Ja mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.

Vauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti

laituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan

päällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet

jo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille

nenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?

— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!

— Isä! Isä! — huudat heti sellaisella sykkivällä ilolla, että muut

matkustajat ympärillämme myötätunnosta hymyilevät.

— Katsos, tuolla! Katsohan tuolla!

— Isä! Isä!

Se kajahtaa vielä riemukkaammin, ja rannalla seisoja koskettaa

nenäliinallaan silmiään.

— Katsohan tuota, joka heiluttaa meille valkoista hattua!

Tunnet hänet todella, innostut sen huomatessasi ja huudat niin että

äänesi kaikuu yli kantajain ja tullitarkastajain vilinän ja kiireen:

— Isä! Isä! Isä!

5.

Mahtoiko kesä ennen muinoin saapua aikaisemmin kuin nykyään ja loppua

myöhemmin? Kaartuiko taivas korkeampana, tuoksuiko heinä hersyvämpänä,

hohtiko hanki valkoisempana?

Asuimme silloin maalla viljavassa seudussa, jossa oli laajalti

peltoja ja niittyjä. Keskellä tätä maalaisrauhaa kohosivat valtavat

tehtaan piiput kohti korkeutta ja niiden ympärille ryhmittyivät

tehdasalueet rakennuksineen. Paikkakunta oli kaupungin ja maalaiskylän

välimuotoa. Siellä risteilivät kadut, pienet talot molemmin puolin

puutarhoineen, ja keskellä oli tori. Mutta yltympäri lainehtivat

tasaiset pellot. Ja kadun suoranaisena jatkona oli maantie, joka johti

todelliselle maaseudulle, varakkaille talonpoikaistiloille ja näiden

karjalaitumille. Asukkaiden vaistot sitoivat heidät vielä vahvasti

maahan kiinni, ja maalaisleima oli sentakia vallitsevana yleissävynä.

Muistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi

puutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa,

ja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan

sivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.

Sinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat

ja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin,

kutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin

peipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta.

Karahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja

aloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt

tyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi,

jotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus

ja koputus, hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit

junia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit

ja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään

pulmahtaneella varpusen pojalla.

Ja niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein

vaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja

naurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit,

päästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit

telmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä

hikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes

äiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja

posket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.

— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?

— Saat, jos Nenne tulee mukaan.

Nenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki

luvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle

niitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon

joen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien

viidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli

merkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita

pitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.

Tuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen

ja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä

katsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen

kiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan

pumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita käsiänsä pumpulitukkoon,

koskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.

— Ota minut mukaan!

Ja poika karkasi junaa kohti.

Mutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes

kiskoja myöten junan perässä viilettämään.

— Nenne on tuhma — äiti lupasi!

— Ei luvannut — mennään rantaan!

Ja rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja

ja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja

olivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen

heittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen

polkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten

ihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.

Nenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna

jo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä

kauppapuodista.

Se oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta

toisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki

hevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä

lautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään.

Suloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut!

Nostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se

olikin kiltti.

Se olisi voinut purra vahingossa.

Meidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus,

jonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat

ja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään,

talosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä

ja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja

Turkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta,

livistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he

pistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä.

Mutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin

talonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja

se kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät

lovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten

väliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta

talonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti

koreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä

vielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä.

Silloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia

loimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän

kaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.

Lauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi

pihalla.

Meillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa

istuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä

vein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa

maailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori,

joka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja

sen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse

kärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä

ja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa

puistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä

ruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän

tasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta

suihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli

raskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi

leveälehtinen tuuhea kasvi.

Pysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan

maahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi

makuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin

halata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen

liikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.

Muistathan Prinssin, Yrjö?

Sisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja

kustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja

sitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli

hyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen

ilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin

että hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa.

Sinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta

ympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen

sylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan

porsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana

kumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet

jostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja

kyyrötit joen puoleisessa ikkunassa, josta näkyi matalavetinen koski

ja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu

punaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen

surina, johon et koskaan väsynyt.

Mutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen

ja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän

näytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit

niitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen

johtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä

vakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja

hihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä

ja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.

Se setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin,

joka kulki tehtaasta tehtaalle.

— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata?

— kysyi poika.

— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.

Mutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit.

Hän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa

työmieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia —

useampia — muistatko sen?

* * * * *

Mutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin

peitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli

laajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua.

Metsä häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi

tähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä,

kuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi

hämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen

ajajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai

pohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen

rakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka

yksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.

Sitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi

tietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se

oli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne

kulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies,

sen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut

sinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.

6.

Kun kesällä pienet viheriät kärryt tai talvella valkoinen työntöreki

seisoivat portaitten edessä, oli se merkki siitä, että aioimme lähteä

jonnekin vieraisille. Seurasit meitä tavallisesti minne menimmekään,

sillä harvoin kyläilimme sellaisissa paikoissa, jonne ei sinua voitu

ottaa mukaan. Olin mielestäni kuin lappalaisvaimo, jonka oli pakko

pistää lapsi selkäpussiin, jos mieli liikkua kotinsa ulkopuolella.

Mutta se ei tuntunut vaivalloiselta. Se oli mieleni mukaista.

Sattuihan kuitenkin joskus, että menimme isän kanssa jonnekin kylään

ilman sinua. Silloin jätimme sinut Maijan huostaan, joka sinua jumaloi

melkein yhtä paljon kuin me itse.

Maija oli Satakunnan sydämestä tullut, kotikutoinen harmaa villaleninki

yllä ja kiiltävät lasit korvissaan. Hän oli sitten jäänyt ja

kotiutunut ja tottunut herrasväen tavoille ja huvitti kaikkia ihmisiä

suorasukaisilla ja hyväntahtoisilla kokkapuheillaan. Mutta jos kukaan

keittiön oven takana uskalsi sanoa jotakin siitä, ettei muka tuo

oma ollutkaan, vieras lapsi vain, jonka ovat ottopojakseen ottaneet

— silloin kivahti Maija pystyyn, punastui hiusmartoa myöten ja

tuulispäänä tuiskahteli:

— Vai ei oma! Pidä nyt kitas, sanon minä! Kenen hän sitten olis? Kenen

mahtavat omat kakaras olla — oletkos pitänyt lukua — ja oletkos ne itse

mestaroinut itsellesi oman halusi ja kaavasi mukaan? Niinkuin eivät

olisi kaikki penikat yhtä paljon Jumalan luomia ja Jumalan lahjoja —

omat itsellesi könistettäviksi, koska vissiin sen ansaitsevat — ja tämä

näille kauniisti kasvatettavaksi, koska on kuin paratiisilintunen tai

kuin kuninkaan poika — sokeainkin nähdä.

— Älä sinä rähise — toinen ei toistaan parempi!

— Vai ei eroa! Oletko ikinäsi nähnyt puhtaampaa ja jalompaa muotoa —

toki vallan toista kuin nuo muut pörröpäiset nallikat, joita nurkissa

vilisee.

— No pitääkö sitä noin tuhista tuollaisen asian takia?

— Kannattaa se. Sillä ihmisten pitäisi tietämän, mitä he nurkissa

tirskuvat ja mitä pahaa he sillä aikaan saavat. Ovat aina omastaan

olevinaan ja valmiit nokka pystyssä eroa tekemään siinä missä ei eroa

olekaan muuta kuin ihmisten uskossa. — Usko autuaaksi tekee — no niin —

ole niin autuas kuin haluat. Minä annan palttua ihmisten puheille.

Jo tuli että ropsahti. Maija käänsi selkänsä ja paiskasi keittiön

oven kiinni. Toinen jäi sitä pykälää harkitsemaan ja sitä muille

selvittelemään, niin että pian kaikki tiesivät, miltä kannalta asia oli

otettava.

Mutta se mikä oli sanottu, oli Maijan mielestä topakasti sanottu. Hän

meni sisään, sieppasi pojan polvellensa ja silittäen hänen päätään

huvitti häntä herttaisella haasteellaan.

Ja poika katsahti häneen raikkaasti nauraen ja käpristyi hänen

kaulaansa itsetiedottomasti iloiten päiviensä rauhasta ja ystävällisten

silmäin paisteisesta lämmöstä.

Siten Maija rakensi muurin pojan ympäri, eikä kukaan uskaltanut sitä

murtaa. Hän sai elää lapsuutensa ajan pahaa sanaa miltään taholta

kuulematta, eikä kukaan eikä mikään häirinnyt hänen uskoaan ihmisten

hyvään tahtoon.

Senkö takia olit aina niin valoisa mieleltäsi? Kuin kukka aina

aurinkoon päin käännettynä. Vai oliko se sinulle synnynnäistä? Se

saattoi johtua niin toisesta kuin toisestakin. Totuit näkemään hyvää,

eikä usko siihen sitten ennättänytkään horjua. Eikä olisi itse asiassa

horjunut, vaikka olisi ennättänytkin — sydämesi syvimmässä.

* * * * *

Niin kului vuosi ja toinenkin. Yrjöstä tuli intohimoinen laivojen

ja rautateiden rakentaja, ja ne syntyivät aina sinne, minne äiti

sattumalta oli istuutunut. Jos hän pitemmän aikaa oli kumartuneena

työnsä ääressä tai ompelukoneensa ratasta tasaisesti pyöritteli,

silloin oli runsaasti tilaisuutta kaikkien temppujen noudattamiseen

junien määräaikaista lähtöä tai saapumista varten. Siinä oli signaalin

anto muistettava valkoisella tai punaisella, vihellys, alkuunpaneva

puhkuminen, töksähdys, sitten tasaista ja sitten lisääntyvää vauhtia

ilmaiseva puuskutus, joka herkeämättä jatkui ja kiihtyi, niin että

sylki suusta pärskähteli. Sillä jos tukuttaminen olisi jäänyt kesken,

olisi myös juna pysähtynyt. Sentakia piti keuhkoissa aina höyryä

riittää — ja kyllä sitä riittikin.

Välistä sai jakkara olla laivana keskellä pauhaavaa merta. Tämä ulottui

tuonne kynnykselle asti täältä rannan laiturilta, jona oli äidin

hameen liepeet. Se kellui vaahtopäisenä, siinä oli saaret ja salmet,

jonne pääsi pakoon pauhaavinta myrskyä, ja satamasta lähtö oli usein

vaivalloinen ja vaaranalainen. Sitä ennen liputettiin ja toitotettiin,

ja paljon puuhaa oli tavarain lastauksesta.

Mutta saattoi tapahtua, että yhtäkkiä laituri lähti kävelemään toiseen

huoneeseen ollenkaan ajattelematta sitä tavatonta hämminkiä, joka siitä

syntyi, varsinkin jos laiva vielä oli ankkuroituna rannassa ja suurin

osa lastista sikin sokin laiturilla. Mutta sinä et koskaan hölmistynyt,

harasit vain esiliinaasi tai koppaasi tavarasi jätteet ja ehätit

juoksujalkaa tuon uskottoman laiturin jälkeen, menettämättä koskaan

luottamustasi sen ehdottomaan uskollisuuteen.

Olin tottunut noihin pikaisiin muuttoihin. Kuulin vain pulikoitten

kolinaa ja askelien rapsahdusta takanani ja hymähdin itsekseni..

7.

Äiti otti ranskankielen tunteja ja istui sipisemässä itsekseen

käsittämättömiä sanoja.

Yrjö katsoi häneen pitkään kulmiensa alta. Hän ei voinut ymmärtää, että

tarvitsi osata muuta kuin suomea. Tosin isä ja äiti usein keskenään

puhuivat ruotsia, mutta se kuului heidän omituisuuksiinsa eikä koskenut

häntä.

Mutta siihen aikaan äiti sai päähänsä, että pojankin olisi opittava

ruotsia. Mitä varten?

Sen tähden, että oli olemassa kokonainen maa, jossa puhuttiin

pelkästään ruotsia, ja matkustaisimme joskus sinne. Siellä eivät

ihmiset suomea ymmärtäneetkään. Ja Suomessakin oli paljon ihmisiä,

jotka puhuivat ruotsia. Kun hän tulisi suureksi, saisi hän oppia

myöskin ranskaa ja joskus käydä siinä maassa, jossa kaikki ihmiset

puhuivat ranskaa, lapsetkin.

Vai oli niin merkillisiä maita. Maailma tuli yhtäkkiä niin suureksi.

Kolme lajia maita siis oli ja kolme lajia ihmisiä.

Tuli ilta, ja äiti toimitti poikansa vuoteeseen. Hän riisui, pesi

kasvot, kädet ja jalatkin. Poika polskutti vettä lattialle, ripsautti

kujeillen äitiä silmille ja retkautti itsensä selälleen vuoteeseen

potkien ja riemusta kirkuen.

Mutta äiti pingoitti peitteen kiinni molemmilta vuoteen laidoilta,

kiersi käsivartensa rauhoittavasti hänen ympärilleen ja odotti

iltarukousta ennen poistumistaan.

Poika tyyntyikin pian, silmät kävivät vakaviksi, ja hän aloitti

jokailtaisen värssynsä:

— Isä hyvä lapsien — — —

Se oli jo luettu, kädet kurottuivat jo äitiä syleilläkseen, mutta

sitten muistui jokin hänen mieleensä. Hän pani uudelleen kätensä

ristiin jotakin vielä lisätäkseen Jumalalle:

— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ihmisiä Suomessa, Ranskassa ja Venskassa.

Siinä se nyt oli koko maailma! Ja oli tärkeätä, että Jumala muistaisi

mitä siihen kuului. Olisi hän jo ennemmin huomauttanut, mutta kun ei

ollut edes tiennytkään, että heitä oli niin monta. Nyt oli kaikki

niinkuin ollakin piti ja sitä myöten hyvässä järjestyksessä.

Tyytyväisenä myötävaikutukseensa puristautui hän äidin kaulaan, otti

vastaan hänen suudelmansa, kellahti seinään päin ja nukkui.

Hänellä oli usein jotain kahdenkeskistä Jumalan kanssa. Oli

niin mukavaa, kun oli sellainen, jolta voi pyytää mitä tahansa,

sellaistakin, jota ei äiti eikä isäkään voinut antaa.

Ja niin hän yhdessä Jumalan kanssa järjesti monet asiat.

Ainoastaan silloin tällöin olin puhunut hänelle Jumalasta ja yleensä

harvoin uskonnollisista asioista. Halusin jättää hänet rauhaan

enkä tahtonut tyrkyttää hänelle sellaista, josta hän helposti

saisi kyllikseen. Kun hän myöhemmin tutustui uskonnon asioihin,

kirkastuisivat ne hänelle ehkä ilmestyksiksi, joita ei mikään kulunut

läksy ollut häiritsemässä. Pelkäsin, että kun niitä pienestä pitäen

tottuu ajattelemattomasti toistamaan, niin kuluu usein vuosia, ellei

vuosikymmeniä, ennenkuin niiden totuus ja kauneus leimahtaa näkyviin

kovettuneen sanakuoren alta.

Olemme siitä perästäpäin keskenämme keskustelleet, ja olet myöntänyt

minun olleen siinä oikeassa.

Annoin pojalleni hänen ensimmäisinä elinvuosinaan yhden ainoan

uskonnollisen käsitteen, sen nimittäin, että oli olemassa Jumala, joka

näki kaiken ja tiesi kaiken ja oli joka paikassa läsnä, koska hän asui

ihmisten sydämissä ja puissa ja eläimissä, vieläpä mullassakin ja

auringonpaisteessa. Hän kuuli, puhuipa hänelle milloin tahansa, ja hän

tahtoi kaikkia auttaa. Tämä oli Yrjöstä selvää ja käsitettävää puhetta

ja hänellä oli rajaton luottamus tätä korkeinta olentoa kohtaan.

Hän mietiskeli joskus otsa rypyssä näitä tällaisia asioita.

Muistan erään aamun, jolloin vielä aamutöissäni puuhaten kuljin

tomuviuhka ja liina kädessäni huoneesta huoneeseen ja poika

kintereilläni pyöriskeli. Silloin hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua

silmiin:

— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?

— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.

— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei

minua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?

— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.

Siirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.

— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan

silloin olisi olemassa.

Vai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin

taipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli

vain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti.

Ja totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.

Tällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään

määrässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi

hänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.

Mutta sattui joskus, että hän hänet unohti.

Eräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia

seinältä päin. Oli pilkko pimeä.

— Onko Yrjö hereillä?

Poika parahti ääneensä itkemään.

— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?

— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut

syödä!!

Hän parkui ja ulisi kauhusta.

Olin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena

vuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä

lakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.

— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää — miksei poju

tullut heti tänne äidin luo?

— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi

isän huoneen kynnyksellä!

Hän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.

— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein

tarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista — tuolla

on pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! —

Tuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa

hiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan

mitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain

nähnyt pahaa unta.

— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja

sen kita ulottui lattiasta kattoon.

Hän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.

Nyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen,

jossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua

sen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja

vielä vaunut päälle päätteeksi.

Mutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut

lähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin

hänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.

Eipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas

parkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut

kitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa

häntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään,

ei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana,

etteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan

juosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja

täällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.

Lamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja

nukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.

Ja pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia

lapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.

Yrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään

juoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:

Arvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?

— No mikä?

— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois

tuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin

hyvät korvat.

8.

Sitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri

eikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.

Sitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska

hänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.

Kotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen,

ja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen — kokonainen

huvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan kupeessa oli muhkea

vanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua.

Se katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei

sinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut

oikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei

tullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään

uskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.

Se oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen

Yrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi

laivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmis-

ja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.

Ja kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita

pitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille

selille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti

sieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien,

museotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki

Vallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.

Siinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua

pitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista

jäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika

karkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla,

joka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa

kirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja

sitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä

koivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen

nykypäivien touhuisaa elämää.

Mutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja

jyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa mennä. Ja

talvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.

Se oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu

Pyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin

kaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen

avoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja

ruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja

palvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.

Talomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka

ystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä

poika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla,

täyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä

tuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa

puurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa

sekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka

kesti kautta vuosien.

Mutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön

mielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä

voinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti

lattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen

tähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se

olisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin

Väinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen

poskensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos

piilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän

matkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita

piilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja

sieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä

seinän rakoon.

— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin

minä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.

— Mutta kuka silloin olisi äitinä?

Niin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.

— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi

edes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään

tee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!

Se oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä

pihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet

ne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja

Venäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli

tullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin,

että Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen

tullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla

pojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he

jättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti

paikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.

Mutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä

näpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen

lähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?

— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia

ollakaan.

Väinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä

kannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain

vasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua

parkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet

silmänsä auki.

Nyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti

saisi aikaan.

Illalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:

— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen

vähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa

voi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!

— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen — mutta ei

sitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.

— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai

ainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.

Jaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan

kimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan.

Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten

erinomaisesti kaikki järjestyisi:

— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen

Maijakseen!

Niin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän

torilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi

tiellä vastaan tulemaan.

Mutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt

vuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai

lätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen

kaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein

paras. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet Valleille, josta

näkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita

laivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä,

vaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että

eikä kukaan muu hänen tuttavistaan.

Poikia oli ja tyttöjä oli — oli somaa, että piti olla molempia lajia.

Herroja oli ja rouvia oli, mutta Maija ei ollut herra eikä rouva, hän

oli suuri tyttö. Ennen Yrjö oli luullut, ettei herrojen ja rouvien

välillä ollut muuta eroa kuin että herroilla oli sekä sääret että

jalat, mutta rouvilla vain jalat. Ei se tainnut niinkään olla. —

Herroilla oli viikset ja rouvilla ei. — Eroa siinä oli. Mutta ei siitä

oikein viisastunut. Eikä Väinökään siitä sen enempää tiennyt.

Yrjö oli kuitenkin huomannut, että tytöt olivat yhtä ja pojat toista.

Eivät he aina tahtoneet leikkiä samoja leikkejäkään. Mikä siinä lie

ollut.

— Onko sinusta hauska olla tyttö? — kysyi hän äidiltä.

— On kyllä — vastasi äiti.

— Mutta minusta on paljon hauskempi olla poika.

— Tietysti — sanoi äiti. — Jokainen on mieluimmin sitä mikä hän on,

sillä hän sopii siihen parhaiten.

9.

Joulut! — Millaiset olivat ennen joulut! Silloin oli joulupukkikin

vielä elossa ja häneen uskottiin. Eikä ollut rikkiviisaita vanhempia

sisaruksiakaan, jotka olisivat tätä uskoa häirinneet. Ei. Joulupukki

saapui turkiksissa ja poronnahka-saappaissa ja suuri kelkka perässään

kuten piti. Hänellä oli valkopartaiset, ystävälliset kasvot ja aina

hän puhui samalla äänellä, joka vähän muistutti Lasse enoa. Yrjö

seisoi hänen edessään kuin kiinninaulattuna, kuin puusta pudonneena,

silmät selällään. Sitten hän näytti ukolle hammasharjaansa, koska tämä

sitä kysyi. — Oli — oli hän sitä käyttänytkin — ei, ei aivan joka

aamu — ja oli hän pitänyt hyllynsä järjestyksessä, kuten isä vaati.

Joka ilta hän sitä siivosi. — Hän otti ukkoa kädestä ja vei sen,

jännitetty ilme silmissään, omaan huoneeseensa, jossa hän osoitti sille

leikkikaluhyllynsä siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hän äidin

kanssa yhdessä oli tänä aamuna sen järjestänyt. Mutta eihän sitä silti

tiennyt, hyväksyisikö ukko sen aivan täydelleen. — Kaiken aikaa hän

tuijotti ukon kasvoihin. Ja jälestäpäin sateli kysymyksiä.

— Äiti, miksi hänen silmänsä olivat niin kummalliset? — Ja isä, miksi

eivät hänen huulensa liikkuneet, kun hän puhui?

Niin, tietysti oli niin — eihän joulu-ukko voinut olla kuin muut

ihmiset. Ei. Ei.

Silloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti,

piparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli

valmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat,

niin tiesi, että oli riemun päivä.

Sellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli

tullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista.

Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut,

sillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö

samoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin,

jokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä

selville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.

— Silloin on minullakin satuni, äiti!

— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!

Yrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi

kaulaani:

— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!

Sitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:

— No, äiti!

Mutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa

hänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi!

Minun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle

tahtoisin kertoa.

Meillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä.

Se tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme

satumaillemme.

Ja nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa

satuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin

silloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin

hauskaa.

Nyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas.

Miten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän

sen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen

täytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi

pian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan

tai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan

sanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä

haavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta

eikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa

sitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.

Näin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.

Ja se tuli pian.

— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!

Ja hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.

Niinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut.

Isä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään.

Mutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.

— No, äiti?

Isä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.

Silloin otin pojan käden omaani ja aloin:

— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa

eikä tyttöä.

— Niin te! — sanoi Yrjö.

Ja vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti? Se

kuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään.

Varpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.

Ja taas oli hiljaista.

Mutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:

— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas

pois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.

Ja he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.

Heidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta —

kas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne

laajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät

värikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut

alas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja

pudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat

kuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.

Silloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:

— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan

onnekas retki.

Yrjö nyökkäsi päätään.

Heidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo

toisensa jälkeen ja mies sanoi:

— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat

kuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.

— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.

Heidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli

kuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli

hyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he

puhelivat keskenään:

— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?

Koska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he

kiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.

Silloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret

laineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen

aikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa

juosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas

näkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä

oli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren

jätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan.

Sen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö, on ne

samat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi,

vaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.

Poika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä

olin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan

pelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.

— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka

ulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat

hitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten

maa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää

viitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään

maailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille

hyvin.

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.

Ja kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat

yhteen ääneen:

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!

— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.

Ja kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat

länsimerelle lähteneet.

Siellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot

kolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli

sellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.

Siellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka

oli aivan yksin koko avarassa maailmassa.

— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti?

Istuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi

poikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä

näkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos

siinä tulikin toinen sorsa!

— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen

hoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä

pyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.

— Niinkuin sinä ja minä!

— Aivan kuin sinä ja minä! Kas kun sinä osaat hyvin arvata!

Ja Yrjö nauroi, ja me puristimme nauraen toisiamme kaulasta.

Isä istui siinä tuolissaan ja loisti. Hänkin oli jo kokonaan vapautunut.

— Ja mitenkä sitten kävi, äiti?

— Niin, entä sitten? — Kävi niin, että he pysähtyivät sen valkoisen

talon edustalle, jonka ikkunassa he olivat nähneet sen pienen pojan,

ja soittivat porraskäytävän ovikelloa. Eräässä huoneessa he sitten

löysivät hänet pöydän ääressä katselemassa kuvakirjaa. Kun hän heidät

näki, unohti hän kaiken muun ja he unohtivat myös kaiken muun hänen

tähtensä. Hän tuli heidän lapsekseen, ja he lähtivät hänen kanssaan

toiseen maahan. Ja heidän matkallansa paistoi aurinko heille päivällä

ja tähdet yöllä, ja meren kauniit värikkäät kukkaset avautuivat heille

toivottaen heille onnea.

Ja kun he sitten saapuivat omaan maahansa, liputtivat kaikki laivat

satamassa ja kaikki ihmiset nauroivat. Ja kaikki toivottivat sen pojan

tervetulleeksi ja he toivoivat, että hän saisi prinsessan ja puolet

valtakunnasta, kuten käy saduissa.

Sellainen oli sinun satusi, Yrjö — ja se olikin hyvä, eikö ollut?

Oli. Yrjö oli täysin tyytyväinen, niin päivänselvä asia, ettei hänen

tarvinnut sitä ilmaistakaan. Hän luisui alas polveltani ja käyskenteli

tyytyväisenä ympäri, selkä suorana. Nähtävästi hän oli omissa

silmissään arvoltaan noussut. Ei voinutkaan jokainen kehua sellaisia

matkoja tehneensä. Eikä ollut jokaiselle niin ihmeellistä tapahtunut.

Hän lähestyi keinutuolia, pani sen kädellään käyntiin tarkkaavasti

seuraten sen liikuntoa ikäänkuin sitä tutkien, kapusi sitten siihen

istumaan, katsoi isään ja äitiin suurella, riemukkaalla katseella ja

sanoi:

Niin, mutta kyllä teillä olisi ikävä ellei minua olisi!

— Niinkö luulet? — huudahti isä vallattomasti! ilakoiden ja nosti pojan

olkapäilleen. Poika sätki ihastuksesta, ja kiljuen ja huutaen he sitten

juoksivat huoneitten läpi edestakaisin, kunnes kuulin pojan putoavan

kuin säkin viereisen huoneen sohvalle. Siinä he vielä jatkoivat

telmimistään. Mutta minä kohensin hiiliä takassa ja ajattelin, että

jos kävisi yhtä onnellisesti vastakin, kun tarvitsee niihin asioihin

kajota, niin ei ollut mitään hätää.

Vielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan

kylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän. Salakareja

tulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei

meidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että

lapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.

Ja miksi ne eivät sellaisina pysyisi?

Kun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki

tarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa

olleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut

kuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli

kuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän

kiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa.

Silloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme

yhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot

muut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille,

minkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän

satumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.

— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?

Niin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme. Mutta

mitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä

tai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki,

silloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.

Mutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin

joskus korvaani:

— Muistatko satuamme, äiti?

Vähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta,

ennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.

10.

Istuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen

pielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen

matolle. Muuten oli huoneessa pimeä.

Hän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,

— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan,

äiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!

Kavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen

noustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen

tottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.

Mutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi.

Hoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.

En. En. En mistään hinnasta.

Nousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei

siihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla

seisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen.

Puolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.

Istuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni

pielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys

kävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen

puolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja

hereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina

puolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt

muuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo.

Mutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään?

Kestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse

halusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan,

joka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko

väistyä.

Ja hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä

hän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti! Tunsin

samaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä

suuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja

todellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.

Keittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä

näkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu

napitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.

— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän

ystävällisesti.

— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä

muuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan

kyllä nukkua.

Mutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi

rouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun.

Tuijotimme molemmat sen liekkiin.

Liisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija

vihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti

odottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta puolestaan — kuten

hänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin

onnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin,

eikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar,

sanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija

nuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli

nelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut

silläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.

Mutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui

hänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen

pöytäkaluston Arabian porsliinia.

Siinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi

epäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija,

sillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli

pääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä

talossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut

uusi ystävyys.

Hän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut

hoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:

— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!

— Mistä Liisa sen tietää?

— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen

rouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten

panee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni

päiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.

— Mitä se sitten minusta sanoo?

— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän

tietää kaikki.

— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.

Liisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta,

sillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.

— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että

paljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.

Liisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.

— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen,

mutta ihastuneena poikani kiitoksista.

— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään —

ei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia

ja silmiä riippumassa.

Hän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi

hoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina

leyhyvät korvilla.

— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.

Eikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.

Hän jatkaa:

— Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on

paidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin

sokin niinkuin sinulla on, Liisa.

Häntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy

häntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:

— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän

hyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki

ja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!

— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?

— Mitäs minä mitään — nauran vaan!

Ja hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi

ääneen.

Liisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua

helmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea

keksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä

istuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli

vedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi — sekä

siitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä

Yrjö hänelle uskoi.

Mutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry

tupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä,

asetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee

silmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa

uudestaan.

— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos

haluat.

Hän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.

Mutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli

puhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni

oli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä

se hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.

Olimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri

laskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella

näkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin

että ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi

väripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos

ja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.

— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?

— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme

heijastuksen seinällämme.

— Heijast —?

— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan

ainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.

— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein

tarkkaan, miten se on.

— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja

sitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei

siellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että

sinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän

voi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.

Vastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä

selvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika

katsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua

silmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä:

— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin

isä. — Olethan sinä paljon nuorempi.

Minun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin

ollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?

Mutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt,

ryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka

oli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia,

jotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei

olisi rajojakaan.

— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?

Ei, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme.

Heitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni

komeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja

mummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä

paremmiksi ystäviksi.

Mutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.

Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä

ja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin

hautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle

esittämässä, kun poika minut keskeytti:

— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?

— Enpä tiedä niin tarkalleen.

— Miksi niin sanot, äiti?

— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?

— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä

ollenkaan?

Olin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:

— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?

— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.

Oliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista

hipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon

vain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän

minusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta

puuttuisi, ja se olisi tärkeintä.

Mutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun,

vadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla

istumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja

ruokahuoneen kello löi kuusi.

Siis oli tämäkin yö kulunut loppuun.

Yrjö oikaisihe ikäänkuin olisi ollut heräämäisillään. Laskin käteni

hänen otsallensa ja tunsin, että se oli viileä. Kumarruin hänen

ylitsensä ja katselin kauan hänen rauhoittuneita piirteitänsä ja

kuuntelin hänen tasaista hengitystään.

— Onko mahdollista? Joko tauti on ohi? Jättikö se todella pojan?

Kiviä ja santaa! Jumalan kiitos — se oli ollut tyhjää kuumehouretta

eikä mikään ennustus. Ah, Jumalan kiitos!

Ja suuri, suloinen raukeus valtasi minut. Olin voittanut ja saisin

levähtää. Ja poikani saisi elää! Ja tulla terveeksi jälleen!

Olin niin kiitollinen, että vedet kihosivat silmiini.

Ja taas tuli mieleeni eräs muisto.

Hän oli kerran pannut minut arvaamaan, kuka oli hänen kaikkein paras

ystävänsä. Olin maininnut Erikin, Väinön, Etan —?

— Ei, sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta Jumalasta

pidän vain aivan vähän enemmän, sillä täytyyhän Jumalasta enemmän

pitää, äiti?

Mutta nyt vihdoinkin heräsit. Katseesi siirtyi ympäri huonetta kuin

siihen pitkän ajan perästä taas perehtyäkseen. Sitten se pysähtyi

minuun. Käsivartesi nousivat, laihtuneet kasvosi säteilivät, ja

sellaisessa äkillisessä rakkaudenpuuskassa, joka välistä sai sinut

valtoihinsa, tartuit kaulaani, pusersit minut kovasti rintaasi ja

tunnustit rehellisesti ja rajoituksitta:

— Voi, kuinka sinua rakastan, äiti — enemmän kuin mitään, mitään muuta

maailmassa!

11.

Pian sen jälkeen alkoi ensimmäinen koulusi. Muistat ruokailuhuoneen,

joka eteläänpäin päättyi puolikaareen kolmine suurine ikkunoineen. Ja

näet vielä neliskulmaisen pöydän keskellä lattiaa.

Sen pöydän ääressä sait kaiken opin perusteet, sinä ja muutamat

toverisi.

Et ottanut ensin uskoaksesi, että äiti osaisi opettaa. Siitä ei tulisi

mikään oikea koulu. Mutta kun hän kertoi, että hän kerran ennen oli

opettanut suuriakin poikia ja tyttöjä oikeassa koulussa, vaikenit ja

aivan jäykistyit ihmetyksestä.

— Niinkö?

Ja tajunnassasi tapahtui taas tuollainen uudestaan arvioiminen, joka

muutti jo vakiintuneen arvon — sillä kertaa edukseni. Sen johdosta

myöhemmin tovereillesi kehuskelit, että äiti olikin paras opettaja

maailmassa.

Myöhemmin muistelimme joskus yhdessä tätä ensimmäistä kouluasi ja

kokemuksiasi siellä. Maailma alkoi käydä entistään paljon laajemmaksi.

Ei pääasiallisesti kirjojen ja numeroiden avulla, vaan toverien

vaikutuksesta. Varsinkin Erik, lääkärin poika, ällistytti Yrjöä uusilla

harrastuksillaan. Hänellä oli pieniä tölkkejä rivissä hyllyllään, ja

niissä oli pikkueläviä spriissä. Sitten hän oli isoisältään, joka

oli ollut hyönteis-professori, saanut suuren hyönteiskokoelman, ja

päät yhdessä he tarkastivat neulan päässä törröttäviä kärpäsiä ja

perhosia. Isältään hän oli sen lisäksi saanut kasvikokoelman, jossa

oli kasveja Suomen eri seuduilta ja muistakin maista. Ja Erik kertoi

näistä kaikista aarteistaan yhtä tottuneesti ja yliolkaisesti kuin muut

kertoivat tinasotamiehistään tai keilapelistään.

Hänen oppineisuutensa teki toveriin vakaavan vaikutuksen. Ja Erik

huomasi hänen tietämättömyytensä näillä aloilla.

Eräänä päivänä lukea jankkasimme, kuten tavallisesti — tavata jauhoimme

vuorotellen — mitä lie ollut jostakin talonpoikaistuvasta, jossa oli

torakoita uunin takana. Jokainen oli innokas kertomaan, mitä tiesi

näistä ihastuttavista elukoista — miten ne pudottautuvat katosta alas

— miten ne tarttuvat tikkuun — miten ne luikkivat seinän rakoon tai

pärekasan alle piiloon. Ainoastaan Yrjö oli niistä asioista tietämätön.

Hän ei ollut torakoita edes nähnytkään.

Vihdoin oli tietovarasto loppunut ja jatkoimme tavailemista. Mutta

huomasin, ettei Erik seurannut. Hän oli jostakin levoton. Nähtävästi

hänellä oli jotakin sydämellään, mutta hän ei tiennyt, miten saisi

sen sanotuksi. Näin hänen silmistään, ettei sitä sopinut sanoa

muitten kuullen — mitä lie ollut salaisuutta. Vihdoin hän nousi, tuli

luokseni, pani käsivartensa kaulaani, kuten oli tottunut äitinsä kanssa

jutellessa tekemään, ja käsi suun edessä jotteivät muut kuulisi, hän

kuiskasi:

— Eikö olisi jo aika ruveta opettamaan Yrjölle luonnontiedettä?

— Miksi niin? — kuiskasin vastaukseksi.

— No, kun hän ei tunne torakkaakaan!

Niin, olihan se hämmästyttävää! Todella halveksittavaa ja

pöyristyttävää!

Käden liike oli ylenkatseellinen. Hän oli sitä paitsi huolissaan niin

suunnattomasta tietämättömyydestä tieteitten tieteestä.

Ja Erik oli oikeassa. Osoitin hänelle katseellani, että hän oli

ehdottomasti oikeassa, ja rauhoitin häntä lupaamalla tehdä parastani.

Hän syventyikin lukukirjaansa tyytyväisenä siihen, että oli

omantuntonsa ääntä noudattanut ja vetänyt Yrjöä edes kappaleen matkaa

tietämättömyyden alennuksesta.